Erilainen / vammainen tyttö / poikaystävä

Pystyisin seurustelemaan vammaisen tytön kanssa.
Vaikka sana vammainen kuulostaa korvissani loukkaavalta niin käytän nyt sitä tässä.

Kuulo/näkövammainen tyttö ei olisi millaan tavoin erilainen kuin muut minulle.

Liikuntavammaisen tytön kanssa seurusteleminen ei tuottaisi ongelmia.

Henkilökohtaisista avustajista sen verran että ne eivät juurikaan häiritse sillä olen tottunut niihin koulussani olevien henkilökohtaisten avustajien takia.
Sitä vain oppii katsomaan henkilöä ilman avustajien sen suurempaa huomiointia.

Jokainen ihminen on kaunis ja kukaan ei ole normaali.

Kysymys.. ei nyt liity tähän sinun aiheeseesi, mutta kun aloin lukemaan tuota juttuasi ´NIIN tämä pisti silmään: "Kuten jo galleria-sivuni esittelytekstissä lukee, olen itse näkövammainen"

^ Mitenkäs sinä sitten luet kommentit??

Minä pidän vammautuneita ihmisiä aivan yhtä hyvinä kuin tavallisiakin. Tosin en ole tottunut esim. liikuntavammaisiin, joten saatan olla hieman yliavulias.
Luulen että se voi olla melko ärsyttävää mutta en mahda sille mitään. Minusta vammaiset ihmiset ovat jopa mukavampia kuin ei-vammaiset. He tietävät elämästä ja miten ihmiset voi satuttaa.
Minua ei haittaisi ollenkaan, jos seurustelukumppani olisi jollain tapaa vammainen.
Minä olen itsekin hieman erilainen kuin muut pahan atooppisen ihoni takia.

Tähän väliin lainaus yhdeltä foorumilta:

"I think it would be nice to have a blind girlfriend, especially if she was extremely beautiful but could never
get a boyfriend because she was blind. She'd have to depend on you for almost everything and you could hold her hand everywhere, and you could
read her books and shit, and late at night she'd grab you to make sure you're still there."

Mutta itse asiaan. En näe minkäänlaista ongelmaa miksi en voisi surustella vammaisen kanssa. Samalla lailla rakastaisin häntä kuin tervettä ihmistäkin.
Asia joka minukain kiehtoo tuon englanin kielisen tekstin kirjoittajan kanssa on se, miten tärkeä henkilö minusta voisi tulla jos alkaisin seurustella esim. näkövammaisen kanssa. Varmaan johtuu suojeluvaistosta...

Olen itse myös pohdiskellut tätä asiaa omalle kohdalle. Olen tullut tulokseen, että kyllä se joissain tapauksissa onnistuisi. Esimerkiksi sokeus tai liikuntarajoittuneisuus. Kuitenkaan en mielelläni tällaiseen suhteeseen alkaisi siitä syystä että se rajoittaa minusta liikaa asioita joita voi tehdä yhdessä. Haluan kierää maailmaa ja nähdä ja kokea asioita, en kuitenkaan yksin. Ei se helppoa olisi kiivetä vuorelle pyörätuolin kanssa.

Eli kyllä voisin olla suhteessa jonkin asteen vammaisen kanssa, mutta mieluiten en. Eihän se rakkaus katso onko toinen sokea tai osaako hän kävellä. Kun lisää pohdiskelen niin jostain syystä minusta tuntuu helpommalta hyväksyä onnettomuudessa vammautunut ihminen kuin synnynnäisesti vammautunut, siis seurustelu mielessä. En tiedä miksi enkä osaa perustella.

En itse ole vammainen, mutta olen pohtinut tätäkin asiaa. Hienoa, että ainakin muutama on tänne vastannut, että voisi vammaisen kanssa seurustella.

Jos minä vain kelpaan toiselle, en näe mitään ongelmaa tämän vammaisuudessa. Olen kyllä melko ujo ja ajattelen, ettei tuo halua olla kanssani, mutta vammaisuudella ei ole vaikutusta asiaan. Haluaisin raahata seurustelukumppania kanssani taidenäyttelyihin, joten... no, voihan kai näkörajoitteinenkin taiteesta nauttia. Lisäksi sokeaa henkilöä ei kuvota mielestäni vähemmän sievä pärstäni. Sokeus on oikeastaan aika kiehtova seikka.

Vaikken juuri nautikaan urheilusta, olisi ihan kiva, jos kumppanini kävelisi. Se, että istuu pyörätuolissa, ei kuitenkaan ratkaise niin mitään, jos hän on todella kiva ihminen.

Eli kyllä, voisin ottaa kumppanikseni kaikin mokomin vammaisen henkilön. Kunhan vammaisuus ei alenna älyn tasoa. Syvästi autistinen tai henkilö, jonka ÄO on alle 100, ansaitsee kumppanin, joka osaa, halua ja jaksaa olla läpi elämän huolehtiva kumppani.

Mitä olen ollut koko pienen, lyhyen ikäni vammaisten ihmisten kanssa tekemisissä, niin en osaa heitä oikein ajatella mitenkään erilaisina ihmisinä kuin ns. "normaalit" ihmiset.

Asiaan kuitenkin..

Ei se minulle ainakaan ole sen vaikeampaa ottaa kontaktia vammaisiin kuin vammattomiinkin ihmisiin. En koe siinä asiassa eroa.
Minusta vammainen on ihan yhtälailla seksuaalisesti viehättävä kuin kuka tahansa muukin ihminen.

Enkä myöskään todellakaan ajattele, että henk. koht. avustajaa tarvitsevalla henkilöllä olisi jotain psyykkisiä ongelmia.
Kyllähän se henkilökohtainen avustaja saattaa nuorille olla ns. "ongelma", en sitä kiellä. Eivät kaikki tiedä, että miksi ja mihin joku tarvitsee avustajaa. Uskon sen varmastikin olevan hämmentävää ja varmasti myös jollakin tapaa pelottavaakin, kun nuori ihminen ei tiedä, että miten pitäisi suhtautua henk. koht. avustajan kanssa liikkuvaan henkilöön.

En kokisi ongelmaksi seurustella jollakin tapaa rajoitteisen ihmisen kanssa, kunhan vain olisin sellaisen henkilön kanssa samoilla aaltopituuksilla, edellyttäen, että myös kelpaisin hänelle sellaisena kuin olen.

Tämä ei nyt varsinaisesti asiaan kuulu, mutta minusta on hassua, että usein juuri mietitään, että hyväksytäänkö jollakin tapaa rajoitteinen ihminen ns. "normaaleiden" ihmisten joukkoon. Olen itse nimittäin kohdannut sen, että vammainen ei välttämättä hyväksykään tätä ns. "normaalia" ihmistä joukkoon.
Joskus siis voisi kokeilla miettiä asioita päin vastoin.

Itsekin olen kehitysvammainen (puheen tuottaminen ja sen ymmärtämisessä on vähän häikkää), ja olen viihtynyt monen vammaisen seurassa, joten en tunne mitään estettä seurustelulle toisen vammaisen kanssa.
Oli hän sitten pyörätuolissa, kuuro, sokea, tai muuten vammainen, en välittäisi siitä paskaakaan. Rakastavia ja rakastettavia ihmisiä hekin ovat.

Moikkis, vaan Synkopoppi!
Luin tekstisi, otit todella hyvän aiheen rohkeasti esille. Hienoa! Tulee aika usein itsekin mietittyä noita asioita, sillä olen itse liikuntarajoittenen. Minulla on CP-vamma.

Itse hyväksyn kaikki ihmiset sellaisina, kun he ovat. En katso ihmisen ulkonäköä vaan pyrin katsomaan sinne sisimpään, jos se vaan suinkin onnistuu, tottakai se riippuu paljon myös toisesta osapuolesta! Tarkoitan vain että tärkeintä mielestäni on se minkälainen ihminen sieltä sisältä,todella löytyy eikä todellakaan se minkälainen on se ihmisen ulkoinen ja pinnallinen minä!

Omasta kokemksestani voin sanoa, että suurimmalle osalle "tavallisista" ihmisistä on vaikeaa ottaa kontaktia vammaisiin ihmisiin, koska heitä pelottaa ja ovat ennakkoluuloisia ja ehkäpä tuntevat itsensä "pieniksi", kun kohtaavat vammaisen ihmisen jossakin. Se on melkein niin että vammainen saa itse ottaa kontaktia muihin ihmisiin. Ja joskus minä itse olen selittänyt mikä mulla on koska huomaan ettei kukaan uskalla kysyä sitä. Tämän jälkeen saattaa mennä helpommin uusien tuttavuuksien kanssa tai sitten ei.

Toivottavasti saat jotakin selkoa mun selityksistä! : )

Terkuin, erilainen tyttö (-:

Tuskin tuattaa ongelmaa jossain tapauksis. Jossei nyt ole pahasti vammanen en sit vois ajatella ):

Itse olen liikunta rajoitteinen

Palstaa vähän aikaa seuranneena voin sanoa että minua ei varmaankaan paljoa haittaisi näkö tai liikuntavammainen seurustelukumppani.Kommunikointi esim.kuulovammaisen kanssa olisi suht.tukalaa voit kuvitella yrittäväsi kommunikoida kuulovammaisen kanssa se on aikas vaikeaa eikö? mutta ei mahdotonta.Jos tytöllä olisi näkövamma niin sen saattaisin kestää, mutta tuskin kuulovammaa.

Synkopoppi vaikutat ihan asialliselta tyypiltä.Ihmettelen vain miten selviät arjesta näkövammasi kanssa?En sano loukatakseni vaan ihan mielenkiinnosta.

Ja tullut tulokseen että minua ei ainakaan niinkään haittaa. Esimerkiksi kerran näin mihenen jolta oli jouduttu amputoimaan toinen jalka, silloin mietin haittaisiko tuo itseäni, ja tulin tulokseen että ei tietenkään.

Jos normaali elämä sujuu, ja kumppani ei tarvitse mahdotonta huolenpitoa vammansa takia, voisin hyvinkin seurustella. En kuitenkaan ole "hoitaja" tyyppiä, eli todella vammaisen kanssa seurustelu ei ehkä onnistusi minulta. Mutta toisaalta luonne on se joka ratkaisee.

Mutta tosia asia on että ennenkuin tutustuu toiseen, itselleni on ainakin hieman vaikeampaa puhua ihmiselle jolla on joku vamma. Usein ei tiedä mitä häneltä voi kysyä, vai onko parempi vaieta asiasta.

En näe kuitenkaan tuommoisia seurustelun esteenä.

Moi!

Kiitos kaikille vastanneille erilaisista ja hienoista kannanotoista ja näkökulmista! Keskustelu on lähtenyt hyvin ja monipuolisesti liikkeelle.

Joku ketjun alkupuolella otti esille vammainen-sanan mahdollisen loukkaavuuden. Näin äkkisältään se kuulostaa tosiaan aika tökeröltä, mutta koskapa se on tähän asiayhteyteen mielestäni kaikkein sopivin termi, aion sitä jatkossakin käyttää.

Minun kohdallani näkövamma tarkoittaa täydellistä sokeutta. Nykyajan ATK-apuvälineillä netin käyttö on kuitenkin mahdollista aivan täysin sokeillekin. Toivoisin, ettette laittaisi tähän ketjuun lisäkysymyksiä näkövammastani, vaikka tiedänkin, että aihe on monelle suunnattoman kiinnostava. Haluan kuitenkin välttää keskustelun eksymisen sivuraiteelle ja pitää aiheen alkuperäisenä.

Nimimerkki Surunkylväjä otti viestissään esille hyvin mielenkiintoisen näkökulman. On nimittäin aivan totta, että vammaisten ihmisten sopeutuminen "normaalien" joukkoon ei läheskään aina ole ongelmatonta. Tämä johtuu mm. siitä, että monet vammaiset viettävät sosiaalisesti erittäin rajoittunutta elämää ja juttelevat lähinnä vain muiden, saman vamman omaavien kavereiden kanssa. Tällaisista olosuhteista normaaleihin ympyröihin siirtyminen ei läheskään aina ole ongelmatonta.

Hienoa kuulla, että näin monella on näin hienoja ja oikeanlaisia asenteita! Näin sen pitää mennäkin. Tosin taitaa olla niin, että ne joilla asenteissaan parantamisen varaa olisi, eivät tällaisiin ketjuihin juuri kirjoittele.

Keskustelu jatkukoon!

- Synkopoppi

Itse tunnen muutamia ketkä ovat jollain tavalla vammautuneita. Ite en kyllä näe heissä mitään mikä mukamas "erottaisi" yhteiskunnasta.
ja eikä vammaisuus ole este seurusteluun, siinhän on kyse tunteesta nimeltä rakkaus. ei ulkonäkö ole kaikki kaikessa vaan se luonne. tätä mieltä mie olen ...

Tapani mukaan myöhässä vastaamisesta ja laitettu jo kiitoksetkin eli et varmaan tätä enää lue mutta no. Saahan sitä silti sanoa mielipiteensä. Kai...

Hmm... ennemminkin miksi ei? Ihmisiähän hekin ovat samalla tavalla, kuin muutkin. Itselleni sisin on tärkein ja luonne. Kuulo on sikäli hieman arveluttava jos itse aikoisin musiikkialalle, mutta loppujen lopuksi ei kai ammatti tai harrastus ole se, joka määrää. Jos tyyppi olisi mukava, pitäisin hänestä ja hän minusta niin miksi ei? Kuten jo sanoin - ihmisiä hekin ovat yhtä paljon, kuin mekin. Joskus ehkä jopa enemmänkin tunnepuoleltaan.

Ok omasta mielestäni. Eikö sen kuurouden/sokeuden/liikuntarajoitteusuuden voisi ottaa positiivisesti? Mielestäni se voisi myös vahvistaa suhdetta, kun molemmat kokisivat toisen välittävän ja se näkyisi myös konkreettisesti elämässä.

Hmm... Itse en oikeastaan osaa sanoa vaikuttaako vammaisuus suhtautumiseeni lähestymisen vaikeudessa. Itselleni on vaikea lähestyä ketä tahansa ihmistä, joten en oikeastaan tiedä. Tietty hieman vaikeampi, kun ei tiedä miten esim. kuurous tai sokeus vaikuttaa toisen elämään tai miten toinen siihen suhtautuu mutta no... tuskinpa. Ihmisiä edelleen kaikki. Ja toki vammaiset ihmiset ajattelevat samoin, kuin muutkin! Eihän esim. vamma jalassa vaikuta siihen miten hänen aivonsa ja tunteensa toimivat!

En toki! Mutta sen kai jo kaikki minua tuntevat tiesivätkin... Minusta on varsin ymmärrettävää jos joku tarvitsee avustusta. Ainakin sinulla on varsin terve ajatuksenjuoksu, enkä usko että se muillakaan vammautuneilla on mitenkään normaalia erikoisempi.

Monilla ihmisillä on ennakkoluuloja, vaikkei sitä myönnettäisikään. On ihan hyvä että otat puheeksi aiheen - liian harvoin ihmiset muistavat sokeita, kuuroja tai liikuntarajoitteisia ihmisiä. Itselläni ovat ennakkoluulot suurelta osin karisseet ainakin sokeita kohtaan ja uskon, että jatkossa myös muiden vammojen omaavia ihmisiä kohtaan olevat ennakkoluulot väistyvät, kunhan hieman tutustuu tarkemmin siihen, miten vamma heidän elämäänsä vaikuttaa.

oon ite kerran ollut ihastunut todella paljonkin yhteen poikaan joka oli ja on kai vieläkin pyörätuolissa mutta oli tosi mukava jne... pidin kovastikkin ! Ja kerran taas olin ihastuntu syöpään sairastuneeseen poikaan.. mutta ei se mua haitannut vaikka sillä onkin syöpä ! hän oli hauska ja muutenkin :) se varmaan riippuu kovasti ihmisestä.. kyl itekki tiiän nykyajan kaikki nuo et ulkonäköö katotaan ehkä liiankin paljon ! että vähänkin jos on jotai.. mm. pyöreyttä tai naamataulussa vikaa niin sitten syrjitään heti !.. en ymmärrä..

Itse en pidä esteenä seurustelulle, rakastumiselle ja seksuaalisuudelle toisen ihmisen vammaa. Joten yhtälailla varteenotettava kumppani on vammainen siinä missä muutkin kanssakulkijat :) Toisaalta, mistä sen koskaan tietää, kun en ole käytännössä kokenut. Mutta saman tien voikin kysyä, mistä sen koskaan tietää, onnistuuko suhde vammattomankaan kumppanin kanssa. Ihmisestähän se on kiinni ja kemiasta. Siitä, mitä toisen kanssa tuntee ja miten elämän näkee.

En myöskään ajattele henkilökohtaisen avustajan kanssa kulkevasta, että hän olisi millään tavalla tyhmempi ihminen, tai etteikö hänellä olisi samoja tunteita, kuin ilman avustajaa pärjäävillä.

Kontaktin ottaminen vammaiseen henkilöön on kuitenkin minulle hieman hankalampaa, kuin ns. terveeseen. Syytä en oikein osaa sanoa. Ehkäpä siksi, että en ole tottunut vapaa-ajallani olemaan tekemisissä vammaisten ihmisten kanssa (ja muutenkin olen luonteeltani ujo). Suurin osa meistä kun ei tarvitse valkoista keppiä, pyörätuolia yms. jokapäiväiseen liikkumiseen, joten vammaisuus on erilaista ja hieman jännittävää. Ideaalitilannehan kai olisi, ettei toisen vammaa edes noteeraisi, mutta tosiasia kuitenkin on, että kaikki ns. normaalista poikkeava kiinnittää huomiota. Oli kyse sitten pukeutumistyylistä, tai vaikkapa apuvälineen tarpeesta. Kyllä minunkin hieman erilaista hius-, vaate-, ja meikkaustyyliäni toisinaan tuijotetaan ja joskus se on ärsyttävää, kun taas joskus ihan hauskaa :)
Joillekin toisen ihmisen erilaisuus, kuten jokin vamma, voikin olla silta tutustumiseen ja kiinnostukseen.

Olen romantikko ja siksi minusta ajatus vammaisen ja "terveen" ihmisen välisestä suhteesta on kiehtova, kuten kaikki ns. normeja rikkovat suhteet muutenkin ovat. Näihin kuuluvat yhtälailla esimerkiksi kahden kansalaisuuden yhteen kietoutuminen, tai ikämuurin murtaminen suhteessa.

Törmäsin aiheeseen omassa elämässäni, niin piti googlata ja bumpata tätä topiccia.

Mielestäni muutamat "miksei" -tyypit ovat vastanneet ajattelematta vamman mittasuhteita.

En seurustelisi sokean tytön kanssa. Kuuron, tai muuten vammaisen, miksei. Mutta näköaisti on liian tärkeä. Toki, jos olet kuuro, niin missaat musiikin, tai jos et maista mitään, safkaaminen ei oo yhtä hauskaa, tai jos sinulla ei ole jalkoja, et voi kävellä - mutta mitään näistä et tekisi kuitenkaan kuin murto-osan elämästäsi. Näköaisti sen sijaan on jatkuva, mahtava informaation virta joka muokkaa sinua ja käsitystäsi maailmasta joka hetki kun olet hereillä.

Sokeutuneelle voisi edes kertoa miltä jokin näyttää, vaikka hänen mielikuvansa olisivatkin vääristyneet suhteessa lapsi = teletappi, koska ulottuvuuksien/värien pohjapiirrustukset olisivat olemassa. Mutta syntymästä asti täysin sokean kanssa tuntisi näkevä suhteensa kaikkea muuta kuin normaaliksi.

Mitä sellaiselle sokealle merkitsisi

Aijaa, mä luulin et oli kyse parisuhteesta.

aika inva

en vois seurustella, menis liika hankalaks... kaikki jo muutenki niin pirun vaikeeta.

Itsekin olen asiaa miettinyt, ja tulin siihen tulokseen etten voi aivan niin huolettomasti sanoa 'ei ongelmia' kun haluaisin. Kuurojen tapauksessa nousivat jo esille kommunikaatioon liittyvät ongelmat, sokeitten ja näkövammaisten tapaus taas luultavasti nostaisi esille hyvin erilaiset kiinnostukset kohteet. Omat harrastukseni ja muu vapaa-ajan viettoni on hyvin näköorientoitunutta (kirjoja, tv-sarjoja, sarjakuvia yms.) ja voi olla, että meillä olisi hyvin vähän yhteistä.

Liikuntavammaisuus tuskin olisi mikään ongelma, päinvastoin, liian menevä ja liikunnallinen puoliso olisi minulle epäsopiva. Tärkeä tekijä on myös henkilön oma suhtautuminen vammaansa: vakavuusasteesta ja luonteesta riippuen rajoittuneisuus saattaa katkeruuttaa ja masennuttaa, ja vammasta ei osata siirtyä eteenpäin. Valitettavasti masentuneen ihmisen kanssa minun olisi hankala toimia.

Hankala kuvitella, miten suhtautuisin henkilökohtaiseen avustajaan. Riippuu varmasti avustajastakin, mutta jonkinlaista kiusaantuneisuutta se varmasti loisi. Veikkaan kumminkin, että tuo on lähinnä tutustumiseen liittyvä ongelma, johon tottuu kun avustajan rooli ja merkitys arjessa tulee ymmärretyksi.

itse voisin :)

Niinsanotut "normaalit" eivär halua seurustella minun kanssani. Voisin seurustella erilaisen ihmisen kanssa, koska he eivät yleensä välitä ulkonäöstä ja tuntisin jotenkin itseni vähän viisaammaksi, joten en pelkäisi menettämistä niin paljoa. En tiedä onko se väärin, mutta voisin ainakin yrittää, sillä en "normaaleista" kumppania saa...

Olen 14v ja olen halvaantunut vyötäröstä alaspäin ja en kävele enään ikinä
Olen tavannut henkilöitä jotka ovat hirveen negatiivisiä sen suhteen että olen pyörätuolissa mutta suurin osa kavereistani ja tuntemistani ihmisistä arvostaa sitä että olen oma itseni ja ylpeä itsestäni

Ihan tideoksi että kuuroilla voi olla kuulolaitteet koska tekniikka on jo kehittynyttä. Kuulolaitteilla kuule ihan niinkuin normaali ihminen :)

XDD

Olen vanhempi ja nuorempana oli tärkeetä et oli nätti . Mut sit tajus et se viihtyminen on tärkein. ihan sama muu kunhan tykkää olla toisen kanssa

Kuten sanoin vamainen ei ole ongelma. mutta kehitysvammaisen kanssa saattaisi olla vaikeaa. Asun itse ns kehari talon naapurissa ja ihan ihanii ihmisii mut yhteiselo, rakasta kuitenkin