uusperheestäsi?
Itse olen uusperheellinen,ja on alkanut tuntumaan siltä että olen täysin epäonnistunut tässä liitossa.Koen että teenpä asiat miten hyvänsä mies väheksyy,tai ei ole huomaavinaan,tai sitten kiukkuisena ärähtelee.Hellyys on kadonnut ja koen ettei mies tarvitse minua oikeesti mihinkään.
Kun haluan jutella parisuhteemme tilasta,mies sanoo minun vain haluavan riitaa.
Ja niitä riitoja tulee väkisinkin,koska mies ei jousta mitenkään,ja menee sanomisissaan todella henkilökohtaisuuksiin.
Itsellä ei ole ollut mikään idyllinen lapsuus,ja lasteni isästäkin erokin tuli,joten haluaisin lapsilleni edes jotain hyvää elämäänsä.
Siitä mies sitten naljailee kun kaipaan "jotain helvetin ydinperheen elämää, jossa kaikki olis paljon tekemisissä toistensa kanssa".Niinpä,onko se sitten väärin?
Minulle ongelmana ei ole siis ne kenenkään exät taustalla(vaikka mieheni ex onkin yrittänyt tätä suhdetta pilata ilkeilyllään),niistä kuitenkin "selviän".
Ongelmaksi on muodostunut se että mies ei ole sopeutunut elämään minun lasteni kanssa,
(omia lapsia hällä on myös),tai ees ajattelemaan siten että olemme perhe,jossa pitäisi vetää yhtä köyttä samaan suuntaan eikä yksinänsä eri suuntaan.
Tiedän että ei miehessä ole yksin vikaa,en se minäkään helppo aina ole.Kuitenkin minulla on vastuuni omista lapsistani,hoidan kodin,laitan ruuat ja pesen pyykit..hoidan muun työni tietenkin,silti en saa mitään arvostusta mieheltä.
Mutta kun hän käy töissä,ja etäopiskelee,niistä minun pitää olla kiinnostunut tai muuten tulee noottia kuinka minä en tue häntä yhtään,mutta että muiden opiskelukavereiden puolisot kyllä tukevat puolisojaan.
Mietin miksi oon tässä suhteessa yhä?Miksi en oo lähtenyt jo?Voiko tuo miehen jatkuva mielen maahan lyöminen olla oikein?
Olen kysynyt mieheltä haluaako hän että lähden?Vastaa ettei halua,mutta käytöstään ei silti muuta.
Tuntuu että hän ei ymmärrä sitä,että oikeasti olen jo katsellut asuntoja muualta,miettinyt elämääni ilman häntä.
Tiedän jo aiemmin eronneena mitä erilleen muuto on,ja kuinka moneen se vaikuttaa..silti,lähteminen on lähempänä kuin jääminen.
Yksin ei kukaan jaksa rakastaa:(
Ja miksikö purnasin mieltäni tänne,enkä miehelleni?Siksi koska mies ei suostu puhumaan..ja johonkin piti voida kirjoittaa paha mieli pois.Enkä kaipaa niitä fiksuja kommentteja "mitäs otit eronneen miehen",olinhan itsekin eronnut.
Eikä sitä rakastuneena voinut uskoa että mies muuttuisi ajan kuluessa niin totaalisen toiseksi.
Itse olen uusperheellinen,ja on alkanut tuntumaan siltä että olen täysin epäonnistunut tässä liitossa.Koen että teenpä asiat miten hyvänsä mies väheksyy,tai ei ole huomaavinaan,tai sitten kiukkuisena ärähtelee.Hellyys on kadonnut ja koen ettei mies tarvitse minua oikeesti mihinkään.
Kun haluan jutella parisuhteemme tilasta,mies sanoo minun vain haluavan riitaa.
Ja niitä riitoja tulee väkisinkin,koska mies ei jousta mitenkään,ja menee sanomisissaan todella henkilökohtaisuuksiin.
Itsellä ei ole ollut mikään idyllinen lapsuus,ja lasteni isästäkin erokin tuli,joten haluaisin lapsilleni edes jotain hyvää elämäänsä.
Siitä mies sitten naljailee kun kaipaan "jotain helvetin ydinperheen elämää, jossa kaikki olis paljon tekemisissä toistensa kanssa".Niinpä,onko se sitten väärin?
Minulle ongelmana ei ole siis ne kenenkään exät taustalla(vaikka mieheni ex onkin yrittänyt tätä suhdetta pilata ilkeilyllään),niistä kuitenkin "selviän".
Ongelmaksi on muodostunut se että mies ei ole sopeutunut elämään minun lasteni kanssa,
(omia lapsia hällä on myös),tai ees ajattelemaan siten että olemme perhe,jossa pitäisi vetää yhtä köyttä samaan suuntaan eikä yksinänsä eri suuntaan.
Tiedän että ei miehessä ole yksin vikaa,en se minäkään helppo aina ole.Kuitenkin minulla on vastuuni omista lapsistani,hoidan kodin,laitan ruuat ja pesen pyykit..hoidan muun työni tietenkin,silti en saa mitään arvostusta mieheltä.
Mutta kun hän käy töissä,ja etäopiskelee,niistä minun pitää olla kiinnostunut tai muuten tulee noottia kuinka minä en tue häntä yhtään,mutta että muiden opiskelukavereiden puolisot kyllä tukevat puolisojaan.
Mietin miksi oon tässä suhteessa yhä?Miksi en oo lähtenyt jo?Voiko tuo miehen jatkuva mielen maahan lyöminen olla oikein?
Olen kysynyt mieheltä haluaako hän että lähden?Vastaa ettei halua,mutta käytöstään ei silti muuta.
Tuntuu että hän ei ymmärrä sitä,että oikeasti olen jo katsellut asuntoja muualta,miettinyt elämääni ilman häntä.
Tiedän jo aiemmin eronneena mitä erilleen muuto on,ja kuinka moneen se vaikuttaa..silti,lähteminen on lähempänä kuin jääminen.
Yksin ei kukaan jaksa rakastaa:(
Ja miksikö purnasin mieltäni tänne,enkä miehelleni?Siksi koska mies ei suostu puhumaan..ja johonkin piti voida kirjoittaa paha mieli pois.Enkä kaipaa niitä fiksuja kommentteja "mitäs otit eronneen miehen",olinhan itsekin eronnut.
Eikä sitä rakastuneena voinut uskoa että mies muuttuisi ajan kuluessa niin totaalisen toiseksi.
Vastaukset 3
Vanhimmat
Tuttuja vivahteita löytyi kirjoituksestasi. Suoraan sanottuna en jaksa uskoa, että tilanne tuosta itsestään korjaantuu. Oletko ehdottanut perheneuvolaan menoa? Me kävimme muutaman kerran sielläkin, ja sen jälkeen, kun kaikki asiat oli sanottu auki, tilanne paheni entisestään. Nyt elämme hieman rauhallisempaa vaihetta, jossa jokainen päivä on kuitenkin selviytymistä, ei onnellista yhteiseloa. Mies elättelee unelmaa ydinperheestä, jossa olisivat vain me kaksi ja meidän yhteiset lapsemme eikä noita ylimääräisiä (=minun lapseni). Siihen, että kaikki minun lapseni ovat muuttaneet pois, menee vielä kauan.Pelkään pahoin, että liitostamme on silloin enää rauniot jäljellä. Toivoisinkin,että mieheni pystyisi elämään tässä ja nyt siinä tilanteessa, missä olemme.
Jos miehesi ei ole halukas keskustelemaan tilanteesta rakentavasti tai tulemaan yhtään vastaan, neuvoisin lähtemään, ainakin jos teillä ei ole yhteisiä lapsia. Silloin kun kummallakin on omia lapsia ja vielä yhteisiäkin, tilanne mutkistuu entisestään, ja silloin myös eroaminen tulee hyvin hankalaksi kaikkien osapuolten kannalta.
Olen kyllä ehdottanut perheneuvolaan menoa,ja sinne olemme "jonossa"olleetkin kohta vuoden,mutta sieltä ei ole apua tulossa lähiaikoinakaan,valitettavasti.
Yhteisiä lapsia meillä mieheni kanssa ei ole,eikä tule(olkoon se sitten onni tai onnettomuus).Emme ole enää aivan nuoriakaan.
Suhteen alussa kummallekin oli tärkeää se että asioista puhutaan,eikä mitään salailla tai peitellä.Itse olin kuin avoin kirja,ja ajattelin että mieskin on.
Nyt huomaan että mies "salailee"kun hänen exänsä tekstailee.Aiemmin samaa ei tapahtunut.
Eihän ne tekstailut sieltä päin ole kuin "koska otat lapsen",mutta kun mieheni salailee asioita muka siksi että niistä tulee aina riitaa.
Riidat tulevat kylläkin siitä että kun alkuun sovimme hänen lapsensa tulon yhdessä(osasimme suunnitella/järjestää menomme siten),mutta nykyisin mies sopii lapsensa tulon itsekseen,silloin kuin hälle itselle sopii,vaikka olisimme aiemmin jotain muuta menoa sopineet.
En ole etälapsen tuloa vastaan,mutta olen sitä vastaan ettei sovitut asiat pidä,eikä minua(tai ees lapsiani) oteta huomioon lainkaan.
Meillä vanhimmat lapset ovat pian yläasteelle meneviä,osa parin vuoden päästä aikuisen kirjoihin lukeutuvia.Mutta pienempiäkin kouluikäisiä vielä on.
Kun olen eroa miettinyt,olen samalla "kautta rantain" kysellyt lasten ajatuksia perheestämme.
He ovat jo tottuneet siihen että heillä on "veli/sisarpuolia"mieheni kautta.
Ovat paljon tekemisissä toistensa kanssa.Olisi se erilleen muutto heistäkin surullista.
Jokaisenhan se on ne omat ratkaisunsa parisuhteestaan tehtävä,en tiedä osaanko jatkaa suhteessa itseni unohtaen,ja vaieten..tuntuu vain että se olisi ainoa keino jatkaa tässä liitossa.
Luulen, että teillä ei ongelmat ole oikeastaan uusperheen ongelmia, vaan parisuhteen ongelmia. Saman tapaisia, mitkä olis tulleet ilman sinun-ja-minun-lapsiakin. Tosin tietysti tuo erilaisten suhteiden ja sopimisten verkko on erilainen uusperheissä. Voi tietty olla, että taustalla on mieheni hienoista kateutta ja katkeruutta siitäkin, että saat elää arkea lastesi kanssa ja hän ei saa. Tämän tunnustaminen ei ole kovin helppoa.
Luulen, että lapsille ero uusperheessä voi olla melkein kovempi pala, kuin ydinperheessä: eikö tämäkään kestänyt?
Lasten takia pelkästään ei perhettä voi pitää koossa, mutta kaikki keinot kannattaa yrittää. Jonottaisin itse sitkeästi peneen tai etsisin muita ulkopuolisia apuja keskusteluyhteyden saamiseksi. Monta kertaa niistä pienistä asioista tulee vuori, mitä ei itse enää osaa ylittää.