tällänen vaan

Tällänen lyhykäinen ja omastakin mielestäni aika huono juttu....mut kritiikki on aina tervetullutta.

METSURIN ARKEA



”Voi vittu näitä mettähommia!”
Ajatteli Ensio Pölkky kun taivalsi kohti työmaataan märässä metsässä. Aivan kuin se ei olisi riittänyt, että työmaa sijaitsi keskellä korpea kilometrien päässä asutuksesta, niin hänen täytyi raahata myös työ- ja ruokavarusteet mukanaan. Tämä työmaa oli tavallista pahempi koska lähelle ei päässyt millään moottorikäyttöisellä kulkuneuvolla.

Ension isä ja isoisä olivat kumpikin olleet metsureita ja sitä kautta myös Ensiosta tuli sellainen. Ei tosin omasta tahdostaan. Siihen hommaan hän kuitenkin ajautui koska koulussa hän ei oikein pärjännyt eikä hän juuri muita hommia osannut tehdä. Metsähommat hän oli oppinut koska hänen isänsä oli raahannut häntä lapsena työmaalta toiselle. Kuulemma opettaakseen ”Oikeiden miesten töitä.”

Olihan Ensio toki oppinut muutakin kuin vaan metsurin hommat elämänsä varrella. Suurimman osan hän oli oppinut isältään. Niinkuin esimerkiksi pontikankeiton ja tietysti sen juonnin. Tämä oli taito josta hän nautti huomattavasti enemän kuin puidenkaadosta.

Tälläkin reissulla Ensiolla oli monta pulloa pontikkaa mukanaan. Hän oli työntilaajan karttaa tutkiessaan huomannut, että työmaan vierellä kulki puro, joten vettä ei tarvinnut kantaa mukanaan vaan vesikanisterit oli voinut täyttää ponulla. Vaikka hän jo vesi kielellä odotti että pääsisi maistamaan keitostaan, periaatteistaan hän ei kuitenkaan tinkinyt. Eka kuppi tehtäisiin vasta työmaa-alueella.

Ensio oli niinsanottu ”yksinäinen susi”. Voimo oli lähtenyt jo vuosia sitten ja työkumppania hänellä ei ollut. Akka oli lähtenyt pontikan ja sen keitosta johtuvien seurausten vuoksi ja työkaveria henellä ei ole koskaan ollut johtuen siitä, että Ensio oli kitsas mies ja palkkion jakaminen ei tullut kysymykseenkään. Toki hän olisi työapua kaivannut, koska tälläkin työmaalla kuluisi ainakin pari viikkoa ennenkuin puut olisi kaaadettu ja pinottu siistiin pinoon.

Viimeinkin monen tunnin taivalluksen ja satojen kirosanojen jälkeen Ensio pääsi perille. Metsässä taivallukseen oli kulunut neljä pitkää tuntia johtuen vaikeakulkuisesta maastosta ja osin siitä, että hän oli eksynyt muutamaan otteeseen. Ei Ension suunnistamistaidoissa yleensä mitään vikaa ollut. Eksyminen johtui siitä, että asiakas joka hänet oli palkanut oli antanut vain lyijykynällä piirretyn kartan alueesta. Ja se kyseinen lappu muistutti enemän Picasson maalausta kuin karttaa. Mutta lopultakin Ensio pääsi perille.

Ensio istui hikisenä ja uupuneena kannolle ja katsoi komeaa kuusimetsää jonka hänen oli määrä kaataa.

-   Voi vittu näitä mettähommia. Saatana millanen urakka on taas edessä. Ensio manaili itsekseen.

Hän kääri sätkän ja sytytti sen Zippo-sytittimellä jonka oli saanut isältään. Hän oli siitä todella ylpeä ja piti sitä suurimpana aarteenaan. Suhteellisen moni Jurvalainen ihminen joka oli eksyt kapakkaan samaan aikaan kuin Ensio oli saanut kuulla sytkärin tarinan. Tosin ei sitä oikein kauaa jaksanut kukaan kuunnella koska Ensio oli siinä mielessä perinteinen suomalainen mies, että häntä ei oikein kauaa kukaan jaksanut juovuksissa katsella. Varsinkaan kapakanpitäjät.

Sätkän poltettuaan metsurimme päätti ottaa ensinmäisen huikan juhlistaakseen paikalle pääsemistä. Hän avasi kanisterin ja nosti huulilleen. Kurkkuun levisi tuttuakin tutumpi polttava tunne. Joku kyseiseen aineesen tottumaton olisi varmaankin sylkäissyt litkun saman tien suustaan. Mutta vuosien harjoittelu oli antanut Ensiolle eväät nauttia pontikkaa niin kuin pitääkin. Raakana. Muutaman huikan juotuaan Ensio päätti Lähteä pystyttämään telttaansa ja valmistautumaan huomiseen työpäivään.

Ensio oli päättänyt pystyttää leirinsä vähänmatkan päähän raivattavasta alueesta. Päätökseensä hän oli tullut siitä syystä, että raivattavan alueen yhdellä reunalla solisi puro. Jos olisi täytynyt kuunnella siitä tulevaa solinaa kaiket yöt, niin yön aikana olisi pitänyt käydä kusella noin 600 kertaa.

Hän alkoi pystyttämään telttaansa vanhalla ammattitaidolla. Jotain hyötyä armeijastakin on. Samalla kun teltta nousi, Ensio taipui, Koska kuppia tuli kaadettua yhä tihenevään tahtiin. Lopultakin teltta oli pystyssä. Ension oli tullut nälkä kaikesta touhusta. Niinpä hän alkoi viritttelemään nuotiota.

Hän etsi maasta polttopuita mutta sateesta johtuen kaikki olivat enemän tai vahemmän kosteita.

-   Voi vittu kun aamulla piti sataa! Millä nämä sytytät! Ensio manaili keräillessään likomärkiä oksia.

Aikansa kuivia puita etsittyään Ensio päätti lopettaa jo turhaksi osoittautuneen etsimisen.

-   Vittu!!! Olkoon saatana! Pistetään palaan perkele bensalla!!!

Varmistettuaan kanisterin sisällön hän kaatoi nestettä puiden päälle ja nuotio hulmahti korkeisiin liekkeihin ensi yrittämällä. Hän toivoi että seuraavina päivinä olisi kuivempaa, koska tarkkana miehenä hänellä oli juuri senverran polttoainetta mukanaan mitä oli etukäteen laskenut tarvitsevansa. Pontikkaa sitävastoin hänellä oli mukanaan runsain mitoin. Jos bensa loppuisi niin aina voisi sahata käsisahalla mutta jos viina loppuu niin siihen ei auta mikään keskellä korpea jossain jumalanseläntakana.

Odotellessaan että nuotio muuttuisi hiillokseksi ja olisi valmis makkaroiden käristykseen metsä vähitellen hämärtyi hänen ympärillään. Tälläisellä kelillä metsässä olo oli jopa siedettävää. Syksy oli parasta aikaa metsurille. Ainakin Ension mielestä. Kesä ja talvi vituttivat häntä suunnattomasti. Kesällä oli helvetillisen kuuma ja kaiken maailman hyönteiset olivat alati puremassa. Päivän päätteeksi ihossa ei saatana sellaista kohtaa ollut johon ei joko pörriäinen olisi purrut. Talvella taas oli niin perkeleen kylmä että vaatetta piti olla päällä niin paljon että näytti Michelin-ukolta ja silti paleli. Illalla kun kömpi telttaan parta täynnä jääpuikkoja niin hyvällä tuurilla aamuun mennessä sormiin ja varpaisiin oli edes osittain palautunut tunto. Mutta syksyllä homma oli ihan ok.

Makkaroita paistaessaan hän oli jo aivan pelti kiinni. Hän höpötteli ja nauroi huojuessaan nuotion äärellä. Järsiessään hiiltynyttä makkaraansa Ensio huomasi oravan joka istui viereisen puun oksalla ja katseli hänen touhujaan.

-   Kato kurre perkele. Otakko makkaraa? Ensio nauroi ja heitti palan makkarastaan puunjuurelle.

Orava pysyi paikallaan eikä reagoinut mitenkään Ension eleeseen.

-   Vai ei sulle saatana kelpaa työmiehen ruoka. Ole sitten vittu ilman. Ensio ärjäisi ääntään korottaen.

Tällä kertaa orava pelästyi ja lähti liitäen toiselle oksalle.

-   Jaa sä ootkin sellainen liito-orava. Mahtaa sua kuule sitte vituttaa kun mä oon kaatanut jokaisen puun sun tontiltas niin mistäs meinaat sen jälkeen liidellä. Heitetään kuule perkele lisää puita nuotioon ettei tule riitorotan yöllä kylmä.

Hän nakkasi loput polttopuista hiillokseen ja laahusti telttaansa nukkumaan.

Jossainvaiheessa yöllä hän heräsi kovaan kusihätään ja horjui ulos teltastaan. Hoidettuaan asiansa hän vilkaisi sivullensa. Kauhukseen hän huomasi, että puu nuotion vieressä oli syttymässä tuleen. Puut jotka Ensio oli nakannut nuotioon ennen nukkumaanmenoa olivat nostattaneet niin korkeat liekit, että puun alimmat oksat olivat syttyneet.

Ensio nappasi hätääntyneenä kanisterin, jossa hän yleensä työkeikoillaan oli vettä säilyttänyt, käteensä ja riensi roihun luo. Juostessaan hän poisti kanisterin korkin ja alkoi heittelemään nestettä kohti liekkejä.

Ihmetys oli valtaisa kun Ension näkökenttä kirkastui huomattavasti ja kasvoille iski lämmin tuulahdus.

Ihmetyksestä toivuttuaan Ensio muisti että hänellähän oli tällä työkeikalla veden tilalla pontikkaa kanistereissaan. Jos aiemmin vain puun alimmat oksat olivat tulessa, niin nyt koko puu oli hyvää kyytiä muuttumassa jättimäiseksi soihduksi. Viimeisillä voimillaan Ensio ryömi kauemmas liekkimerestä ja sammui mättään taakse.

Aamu valkeni sumuisena sekä savuisena. Ensio heräsi kovaan pääkipuun ja kurkisti varovasti mättään takaa nuotiopaikkaansa.

-   Voi vittujen kevät! Se ei ollutkaan painajaista. Ensio mumisi itku kurkussa.

Edessä avautui karu näkymä hiiltyneistä vielä savuavista puunrungoista. Onneksi oli ollut sateisia päiviä. Muuten olisi voinut palaa koko metsä. Vaikka laajat vahingot hän nytkin oli saanut aikaan. Täristen Ensio suunnisti uudelle kanisterille josta otti pitkän huikan tavoitteenaan toipua pahimmasta järkytyksestä.

-   Onneksi palo oli vain puron tällä puolella eikä siellä mistä mun pitää puut kaataa. Ensio yritti lohdutella itseään ja päätti tarkastaa asian kartastaan.

Hän meni telttaansa etsimään takkiaan jonka taskuun oli kartan taitellut. Hän tutki teltan monesti mutta takkia ei vaan löytynyt. Hän oli illalla ollut niin päissään ettei yhtään muistanut mihin sen oli laittanut. Kiroillen hän lähti ulos teltasta. Teltan ulkopuolella hän huomasi takkinsa joka oli mytyssä ison kiven vieressä. Hän nosti takin maasta ja yllätyksekseen huomasi että se oli läpimärkä.

-   Voi saatana! Kusinko mä yöllä mun takin päälle. Ensio kirosi harmissaan.

Hän otti paperin takin povitaskusta ja huomasi, että märästä paperista ei saanut enää yhtään mitään selvää. Kiroillen hän lähti hakemaan moottorisahaansa ja uutta huikkaa.

Ensio oli varma siitä, että muisti ulkoa alueen minkä hänen oli määrä kaataa. Harmi, että tilaaja ei ollut merkinnyt aluetta maastoon vaan ainoastaan piirtämäänsä karttaan. Uskoen vuosien kokemukseen sekä pontikan turvin Ensio sai itseluottamusta sekä uskoa siihen, että muisti oikein. Hän muisti että alue oli kolmion muotoinen. Yhdellä reunalla oli puro, toisella suonreuna ja kolmannen reunan muodosti kaksi isoa kiveä. Hän nykäisi sahansa käyntiin ja aloitti työt.

Ensio paiskoi töitä hullun lailla yöllisestä vastoinkäymisestä harmistuneena. Hän ei enää ottanut huikkaakaan pontikkaa, vaan oli hakenut purosta vettä tyhjään kanisteriin. Hän työskenteli myöhäiseen iltaan asti ja pikaisen iltapalan jälkeen painui suoraan nukkumaan.

Viikon ajan Ensio teki töitä aamusta iltaan. Hän oli aina ollut sellainen, että silloin harvoin kun jotain alkoi tekemään niin teki sen hyvin ja ahkerasti.

Yhtenä aamuna herätessään hänellä oli jo valmiiksi kova viinanhimo. Hän tiesi, että työt menisivät paljon huonommin jos ottaisi huikkaa. Toisaalta hän oli kylläkin edistynyt työssä todella hyvin ja muutamassa päivässä hän saisi koko urakan valmiiksi. Niinpä hän antoi itselleen luvan ottaa ”vain muutaman huikan”.

Keskipäivään mennessä hän oli jo aika päissään. Niinhän siinä aina kävi, että kun Ensio alkoi ottamaan ”vain muutamaa” niin ei se koskaan siihen jäänyt. Vaikka hän oli ottanut viinaa koko aamun niin töitä hän oli tehnyt kiitettävästi. Hän päätti pitää ruokatauon kun sahasta loppui polttoaine. Tosin syömistä hänen taukonsa ei paljoakaan sisällään pitänyt vaan lähinnä pontikan juontia ja sätkän polttoa.

Hän heräsi iltapäivällä. Hän oli nukahtanut mättäälle jossa oli taukoaan viettänyt. Nukkumisesta ja viinasta tokkuraisena Ensio lähti takaisin hommiin. Hän otti kanisterin ja tankkasi sahansa. Hän nykäisi sahan käyntiin ja aloitti työt.

Melkein heti hän huomasi, että kaikki ei ollut kohdallaan. Kierrokset nousivat sahassa vaikka hän ei kaasua painanutkaan. Sitten saha päästi kimeän vinkaisun jonka jälkeen metsään laskeutui syvä hiljaisuus.

Ensio tiesi tarkistamattakin mikä oli vikana. Hän oli vahingossa laittanut sahaan pontikkaa polttoaineeksi ja moottori oli leikannut kiinni. Hän heitti sahan niin kauas metsään kuin jaksoi ja otti pitkän huikan sahan tuhonneesta kanisterista.

-   No onneksi oon jo näinkin pitkällä. Voin mä nämä loput kaataa käsinkin. Ensio tuumi rauhoituttuaan.

Se homma saisi kuitenkin odottaa seuraavaan päivään sillä Ensio päätti keskittää voimavaransa ryyppäämiseen.

Ihme kyllä sinä päivänä ei sattunut enää enempää onnettomuuksia vaikka Ensio ei loppupäivästä mitään muistanutkaan. Aamulla herättyään tuttuun päänsärkyyn hän huomasi että viimeinenkin tippa ponua oli juotu. Ensio kaivoi repustaan käsisahan ja lähti hoitamaan hommansa loppuun.

Kahdenpäivän kuluttua väsynyt mies katseli tyytyväisenä lopputulosta. Palsta oli puuton ja kaadetut puut siistissä pinossa alueen nurkalla. Vihdoinkin hän pääsisi kotiin. Hän keräsi kamppeensa ja aloitti rankan taivalluksen takaisin ihmisten ilmoille.

Kului viikko ja Ensio ihmetteli miksi työn tilaaja ei ollut ottanut häneen yhteyttä. Rahat alkoivat olemaan lopussa ja hän kaipasi kipeästi palkkaa tehdystä työstä. Hän oli kuluttanut aikaansa keitellen uutta pontikkaerää koska varasto oli uhkaavasti hupenemassa. Eräänä aamuna Ension puhelin lopultakin soi.

-   Ensio Pölkky puhelimessa.

-   Toivo Rinne täällä terve. Kuului närkästynyt ääni langan toisesta päästä.

-   No terve terve. Mä jo vähän odottelinkin soittoas. Ensio sanoi toiveikkaana.

-   Niin varmaan odotitkin. Kävin siellä työalueella katsastamassa työn laadun.

-   Eikö ollutkin hyvää jälkeä? Enhän turhaan ammattitaitoani kehunut.

-   Vittu! Pyromaanin ja tuholaisen jäljeltä se saatana lähinnä näytti. Toivo huusi vihaisena puhelimeen.

-   Anteeksi kuinka? Ensio änkytti vastaukseksi.

-   Ymmärrätkö sä saatanan tampio mitä olet mennyt tekemään? Ensinnäkin, sä olet raivannut jonkun toisen metsän paljaaksi ja nyt se soittelee mulle ja vaatii korvauksia. Ja sen mun palstan josta sun piti puut kaataa olet polttanut pystyyn. Että aivan vitusti kiitoksia ammattimiehelle! Ja rahaa sun on turha odottaa. Laskun kyllä lähetän. Toivo karjui ja paiskasi luurin Ension korvaan.

”Voi vittu näitä mettähommia” Ensio mietti kun laski luurin takaisin paikoilleen ja lähti saunalle maistamaan uutta pontikkaeräänsä.