miten jaksan?

Meille tuli kuukausi sitten koiranpentu. Aikaisemmin ollut yksi koira, joka piti reilu puoli vuotta sitten lopettaa. Aluksi oli sellainen olo, että vertailin pentuani aikaisempaan koiraani ja aikaisempi oli tietenkin se "parempi". Kirjoitin tänne itsekin kun en tuntenut rakkautta uutta koiraani kohtaan. No, en osaa sanoa kuinka nyt on, rakastanko todella vieläkään, mutta kyllä ne tunteet on huomattavasti lämmenneet. Ja onhan se ihan normaalia kun miettii.. Pennut ovat kuitenkin aika vaikeita tapauksia verrattuna vanhuksiin. Kylä se siitä, varsinkin kun huomaa, että pentukin alkaa joitakin asioita tajuamaan.

paikallaan kysymys, miksi ihmeessä otat pennun, jos se ajatus tuntui jo ennen pennun tuloa vastenmieliselle? Sori, oli pakko kysyä. Minulle tulee viikon päästä 4,jäs koira. Täysin villi, kouluttamaton alle vuoden ikäinen dallutyttö.

Entisistä koirista nuorin tulee 2v. Tämä tyttö on mamman silmäterä, mutta kovasti uskon, että dallusta tulee myös. Kaksi vanhempaa koiraa ovat metsästyskoiria ja isännän silmäteriä, joskin minä etupäässä vastaan niiden hoidosta.
Joten vipinää tulee riittämään.

Kyllä sinä opit rakastamaan pentua. Sinullahan on mielenkiintoinen aika edessä, kaikkine koulutuksineen.
Koiran kehitystä on mielenkiintoista seurata.

Sama tilanne minulla, tämän dallun kanssa aloitetaan koulutus ihan alkutekijöistä, no se nyt on sisäsiisti kyllä jo, mutta siinä ne opit ovatkin, joten opinsarkaa riittää.

Tämä kohta 2v. koira on otettu hetikohta, kun edellinen koiramme oli kuollut tapaturmaisesti.

Silloin minullakin oli tunne, ettei siitä koskaan tule niin rakasta, kuin tuo oli ollut.
Se oli harhaluulo, tästä tuli ainakin yhtä rakas.
Alkuun myös vertailin vanhaan, pois menneeseen koiraan, kunnes tein itselleni selväksi, että, hei, tässä on koira,joka tarvitsee juuri minua ja on vastuullani, eikä tule ilman toimeen ja tästä tulee hyvä ja rakas koira.

Näin on myös tapahtunut, en mistään hinnasta luopuisi tästä ilopilleristä.
Tulipa vuodatus, mutta toivotan onnea teille.