Kammoan ajatusta kuolemasta. Tutun sekä täysin tuntemattoman välisen rajan ylittäminen tuntuu pelottavalta. Kuolema itsessään näyttäytyy unissani usein loputtomana pimeänä, olemattomuuden ja tyhjyyden alkuna.
Mutta kuolemasta voi ajatella myös toisin. Ajatus rajan yli astumisesta ei ehkä tunnu pelottavalta jos ajattelee, että oikeastaan kuoleman hetkellä ihminen tulee kaikkein lähimmäksi luojaansa.
On olemassa kahdenlaista rakkautta: ihmisen ja Jumalan. Nämä kaksi rakkautta ovat luonteeltaan täysin erilaisia.
Ihmisen rakkaus suuntautuu kaikkeen kauniiseen ja hyvään, kaikkeen sellaiseen mikä on "rakastamisen arvoista". Joku voi katsella tuntikausia maalaustaiteen mestareiden töitä, toinen taas kuunnella Mozartin täydellisyyttä hipovia sävellyksiä. Ihminen rakastaa myös toisessa ihmisessä kauniita kasvoja, viehättävää olemusta.
Jumalan rakkaus on luonteeltaan täysin päinvastaista. Se suuntautuu nimittäin sinne, missä ei rakkautta ennestään lainkaan ole, sinne missä sitä myöskin tarvitaan eniten.
Jumalan rakkaus suuntautuu kaikkeen vaillinaiseen ja keskeneräiseen. Ja koska Jumala on rakkaus, on Hän itsekin juuri siellä, missä ihminen on pieni.
Missä ihminen on voimaton ja heikko, siellä Jumala on voimallisesti läsnä. Vain sellaisen, joka on murtunut, Jumala voi tehdä ehyeksi.
Niinpä seisoessaan kuoleman hetkellä tämän maailman ja ikuisuuden välisellä rajalla, jolloin ihminen on kokonaan voimaton, voi olla varma siitä että NYT Jumala on erityisen lähellä.
Kun ajattelen, että saadessani viimein heittäytyä täysin Jumalan käsien varaan ei kuolema näytä pelottavalta. Pikemminkin kuoleman voi kohdata kuin vanhan ystävän.
(Matt 5:1-10, Joh 3:16)
Mutta kuolemasta voi ajatella myös toisin. Ajatus rajan yli astumisesta ei ehkä tunnu pelottavalta jos ajattelee, että oikeastaan kuoleman hetkellä ihminen tulee kaikkein lähimmäksi luojaansa.
On olemassa kahdenlaista rakkautta: ihmisen ja Jumalan. Nämä kaksi rakkautta ovat luonteeltaan täysin erilaisia.
Ihmisen rakkaus suuntautuu kaikkeen kauniiseen ja hyvään, kaikkeen sellaiseen mikä on "rakastamisen arvoista". Joku voi katsella tuntikausia maalaustaiteen mestareiden töitä, toinen taas kuunnella Mozartin täydellisyyttä hipovia sävellyksiä. Ihminen rakastaa myös toisessa ihmisessä kauniita kasvoja, viehättävää olemusta.
Jumalan rakkaus on luonteeltaan täysin päinvastaista. Se suuntautuu nimittäin sinne, missä ei rakkautta ennestään lainkaan ole, sinne missä sitä myöskin tarvitaan eniten.
Jumalan rakkaus suuntautuu kaikkeen vaillinaiseen ja keskeneräiseen. Ja koska Jumala on rakkaus, on Hän itsekin juuri siellä, missä ihminen on pieni.
Missä ihminen on voimaton ja heikko, siellä Jumala on voimallisesti läsnä. Vain sellaisen, joka on murtunut, Jumala voi tehdä ehyeksi.
Niinpä seisoessaan kuoleman hetkellä tämän maailman ja ikuisuuden välisellä rajalla, jolloin ihminen on kokonaan voimaton, voi olla varma siitä että NYT Jumala on erityisen lähellä.
Kun ajattelen, että saadessani viimein heittäytyä täysin Jumalan käsien varaan ei kuolema näytä pelottavalta. Pikemminkin kuoleman voi kohdata kuin vanhan ystävän.
(Matt 5:1-10, Joh 3:16)
Vastaukset 8
Vanhimmat
Kauniisti sanottu.(siis tuo edellinen teksti)
Mä itse en pelkää kuolemaa, siis pelkään kuolemaa paljon, mutten itseni kuolemaa. Se tuntuu vaan jotenkin luonnolliselta ja sille ei voi enää mittää, kun kuolee. Ajattelen, ettei kuoleman jälkeen ole mitään. Tyhjyys, ei ajatuksia, tuntoja, ei mitään; kaikki loppuu. Onhan se toisaalta aika kauhea ajatus, mutta niin mä ajattelen. Lähinnä kuolemisessani pelottaa ja kauhistuttaa se, jos joku jää kaipaamaan mua ja suree mun puolesta, ehkä se olisi yksi syy, miksi en itsariakaan tekisi.
Mä inhoan sitä, kun kuolemasta on tullut ihmisille liian tuttu ja päivänselvä asia(kuten itsellenikin) ei osaa tajuta sitä, että ihmisiä kuolee koko ajan maailmassa. siis tajuaahan sen, että "ahaa taas kuoli 200 ihmistä", muttei kuitenkaan tajua. Vaikea selittää...
Heti ku tapaat henkilön joka valittaa että vitutti kuolla niin kerro.
Kuolema kuittaa univelat ja ainakaan ei tarvitse vastata kännykkään tai välittaa muustakaan.
Kun heitän vitoset niin saattaa olla ensimmäinen kerta mun pitkiin aikoihin kun mua ei vituta.
Oma toivomukseni on aina ollut että kun tulee niin ei ainakaan kitumalla.
Laita vaikka kätsästi tähän Suomi24:ään hakusanaksi
"Kuolleista herätetty Daniel Ekechukwu"
Joka on oikeasti herännyt kuolleista ja kyllähän hän kertoo miten tosiaan vittumaista on kuolla ainaki silleen jos ei ole tilit selvinä Jumalan kanssa.
Tuo oli Lutherin oppeja ja miten tämä liittyy kiusaamiseen?
...että hyvin...
Ai että tehkää vaan itsemurha. Ei kuolemaa tarvitse pelätä. ;)
(älkää ottako tosissanne)
... mä uskon vaan et kun on kuollu niin saa aina uuden elämän,mut ei koskaan samassa muodossa.entisestä elämästä on saattanu jäädä jotain muisti kuvia paikoista,ja sit uudessa elämässä kun meet samaan paikkaan tai teet jotain samaa,aattelet et hei,eix tää oo jo tapahtunu?mulle on ainakin käyny noin.ei mitään taivasta ole,jumala ehkä,mut ei kukaan voi olla ikuisuuden yhes samas paikas
"...ja sit uudessa elämässä kun meet samaan paikkaan tai teet jotain samaa,aattelet et hei,eix tää oo jo tapahtunu?mulle on ainakin käyny noin."
Tuota ilmiötä on tutkittu ja on tultu tulokseen että se johtuu siitä kun tieto ennättää toiselle aivopuoliskolle ennen toista. Sitten se toinen aivopuolisko muistuttaa toiselle että se olisi joskus tapahtunut vaikka näin ei ole.