eli tässä tulee mun noven eka osa, näitä tulee olemaan 3 tai 4, lukekaa jos kiinnostaa, ja jos luette niin kannattaa sitten lukea loppuun asti,
ihan vihjeeks.. :) ja risut ja ruusut on tietysti tervetulleita... ja aivan.. tää EI sitten ole tositarina..
-----------------------------------------------------------
Mä olen Veera. Veera-Tuulia Vilhelmiina Reunala. Te varmaan mietitte että kuka antaa lapselleen noin ällöttävän ja kliseen nimen. Mutta mun äidistäni sen kyllä uskoo!
Se on nimittäin sellanen mimmi että huh huh...
No mutta ei mun äidistäni sen enempää, tää tarinahan kertoo musta ja mun elämäni tuskasta ja vaikeimmista päätöksistä, ja viime vuodesta, joka osottautui todella rankaksi varsinkin
tälläselle rämäpäiselle pähkinäsilmälle, joka luuli että voi selviytyä ihan mistä tahansa.. Ja hyvät ihmiset, juttu menee näin...
...Oli lämmin ja aurinkoinen elokuun päivä, kesälomaa jäljellä viikko, jonka jälkeen alkaisi peruskoulun viimeinen pinnistys, 9. luokka.
Tyypillistä että aurinko ponkaisi esiin juuri ennen koulun alkua!
Mä olin tulossa futisharkoista ja hiki virtasi pitkin ohimoita. Mua vastaan käveli hihitellen kaksi tyttöä, jotka kuiskivat jotain ja katsoivat mua kuin jotain kahdeksanjalkaista kissaa. Mä saatoin
sinänsä olla erikoinen näky normaalissa pikkukaupungin katukuvassa mustien "afrohiusteni" ja toffeen värisen ihoni kanssa, mutta mun mielestä siinä ei ollut mitään niin ihmeellistä..
Kävin kotona suihkussa ja lähdin kaverilleni Sallalle. Se oli just ollu kuukauden Italiassa perheensä kanssa, ja oli melkein yhtä ruskea kuin mä. Me puhuttiin kesälomasta, koulusta, syksystä ja ties
mistä kunnes Salla alkoi höpöttää ihanista italialaispojista ja niiden hiuksista, silmistä, luonteesta, käyttäytymisestä ja blaa blaa...
Mua ei itse asiassa ois voinu vähempää kiinnostaa, mutta kuuntelin kohteliaasti Sallan turhanpäiväiset lätinät. Mä inhosin poikia; ne oli pahinta mitä tälle yhteiskunnalle oli olemassaolonsa aikana sattunu,
ja mä syytinkin Jumalaa, että se oli sanonu väärät taikasanat luodessaan maapallolle kahta ihmistä... Aatami oli paha moka... Apinat olis mun puolestani riittäny vallan mainiosti!
Viikko kului liian nopeasti ja oli taas palattava KOULUUN, toinen ongelma yhteiskunnassamme; laitos jossa aivopestiin hyväuskoisia lapsiparkoja! Ainut hyvä asia oli liikunta.. Ja sitä mulla olikin kuusi tuntia viikossa.
Koulu alkoi ihan rauhallisissa merkeissä. Opettajat ottivat ihmeen rennosti, oli varmaan ollut miellyttävä kesä itse kullakin.
Viikot vierivät hitaaseen tahtiin ja mä sinnittelin aina lokakuuhun asti hengissä..
Eräänä hyisenä lokakuun päivänä vihlova tuuli riepotteli puita ja tuntui kuin taivaalta olisi satanut teräviä neuloja, ja
mun pikkusiskoni Juuli tuli koulusta kotiin. Se oli juuri aloittanut ekaluokan ala-asteella ja tuli tapanasa mukaan iloisena olohuoneeseen, missä mä loikoilin sohvalla ja katselin sivusilmällä MTV:tä.
-Veera, voisitko auttaa mua tekemään matikan läksyt kun ne on tosi vaikeita? se kysyi heleällä äänellä, ja mä mietin että on tyttö tullut näköjään isosiskoonsa..
-En mä nyt jaksa, sähän voit tehdä ne sunnuntaina.. mä mutisin ja vaihtelin kanavia.
-Ei kun nyt! sisko vaati ja mun pinna alkoi palaa.
-Painu huoneesees poraan idiootti! mä huusin ja marssin keittiöön. Mä en ollu koskaan suuttunu Juulille pahemmin ja vähän ihmettelin omaa käytöstäni, mutta annoin asian olla.
Myöhemmin Juuli lähti pianotunnille ja katsoi mua lähtiessään surullisin silmin vähän pelokkaana. Mun kävi sitä sääliks ja päätin pyytää siltä anteeksi heti kun se tulisi pianotunnilta.
Seuraavaks mä kuitenkin säpsähdin hereille nukahdettuani sohvalle, kun äiti tuli hysteerisenä olohuoneeseen, ja kiljui itkunsa lomasta: "Juuli! Juuli! mä kysyin että "Mitä Juulista? Sehän tulee kohta pianotunnilta.."
ja äiti tuijotti mua kauhun vallassa ja kuiskasi itkua tuhertaen: "Juuli on jäänyt auton alle, se on Töölössä, ja... ja.. tila on kriittinen!
ihan vihjeeks.. :) ja risut ja ruusut on tietysti tervetulleita... ja aivan.. tää EI sitten ole tositarina..
-----------------------------------------------------------
Mä olen Veera. Veera-Tuulia Vilhelmiina Reunala. Te varmaan mietitte että kuka antaa lapselleen noin ällöttävän ja kliseen nimen. Mutta mun äidistäni sen kyllä uskoo!
Se on nimittäin sellanen mimmi että huh huh...
No mutta ei mun äidistäni sen enempää, tää tarinahan kertoo musta ja mun elämäni tuskasta ja vaikeimmista päätöksistä, ja viime vuodesta, joka osottautui todella rankaksi varsinkin
tälläselle rämäpäiselle pähkinäsilmälle, joka luuli että voi selviytyä ihan mistä tahansa.. Ja hyvät ihmiset, juttu menee näin...
...Oli lämmin ja aurinkoinen elokuun päivä, kesälomaa jäljellä viikko, jonka jälkeen alkaisi peruskoulun viimeinen pinnistys, 9. luokka.
Tyypillistä että aurinko ponkaisi esiin juuri ennen koulun alkua!
Mä olin tulossa futisharkoista ja hiki virtasi pitkin ohimoita. Mua vastaan käveli hihitellen kaksi tyttöä, jotka kuiskivat jotain ja katsoivat mua kuin jotain kahdeksanjalkaista kissaa. Mä saatoin
sinänsä olla erikoinen näky normaalissa pikkukaupungin katukuvassa mustien "afrohiusteni" ja toffeen värisen ihoni kanssa, mutta mun mielestä siinä ei ollut mitään niin ihmeellistä..
Kävin kotona suihkussa ja lähdin kaverilleni Sallalle. Se oli just ollu kuukauden Italiassa perheensä kanssa, ja oli melkein yhtä ruskea kuin mä. Me puhuttiin kesälomasta, koulusta, syksystä ja ties
mistä kunnes Salla alkoi höpöttää ihanista italialaispojista ja niiden hiuksista, silmistä, luonteesta, käyttäytymisestä ja blaa blaa...
Mua ei itse asiassa ois voinu vähempää kiinnostaa, mutta kuuntelin kohteliaasti Sallan turhanpäiväiset lätinät. Mä inhosin poikia; ne oli pahinta mitä tälle yhteiskunnalle oli olemassaolonsa aikana sattunu,
ja mä syytinkin Jumalaa, että se oli sanonu väärät taikasanat luodessaan maapallolle kahta ihmistä... Aatami oli paha moka... Apinat olis mun puolestani riittäny vallan mainiosti!
Viikko kului liian nopeasti ja oli taas palattava KOULUUN, toinen ongelma yhteiskunnassamme; laitos jossa aivopestiin hyväuskoisia lapsiparkoja! Ainut hyvä asia oli liikunta.. Ja sitä mulla olikin kuusi tuntia viikossa.
Koulu alkoi ihan rauhallisissa merkeissä. Opettajat ottivat ihmeen rennosti, oli varmaan ollut miellyttävä kesä itse kullakin.
Viikot vierivät hitaaseen tahtiin ja mä sinnittelin aina lokakuuhun asti hengissä..
Eräänä hyisenä lokakuun päivänä vihlova tuuli riepotteli puita ja tuntui kuin taivaalta olisi satanut teräviä neuloja, ja
mun pikkusiskoni Juuli tuli koulusta kotiin. Se oli juuri aloittanut ekaluokan ala-asteella ja tuli tapanasa mukaan iloisena olohuoneeseen, missä mä loikoilin sohvalla ja katselin sivusilmällä MTV:tä.
-Veera, voisitko auttaa mua tekemään matikan läksyt kun ne on tosi vaikeita? se kysyi heleällä äänellä, ja mä mietin että on tyttö tullut näköjään isosiskoonsa..
-En mä nyt jaksa, sähän voit tehdä ne sunnuntaina.. mä mutisin ja vaihtelin kanavia.
-Ei kun nyt! sisko vaati ja mun pinna alkoi palaa.
-Painu huoneesees poraan idiootti! mä huusin ja marssin keittiöön. Mä en ollu koskaan suuttunu Juulille pahemmin ja vähän ihmettelin omaa käytöstäni, mutta annoin asian olla.
Myöhemmin Juuli lähti pianotunnille ja katsoi mua lähtiessään surullisin silmin vähän pelokkaana. Mun kävi sitä sääliks ja päätin pyytää siltä anteeksi heti kun se tulisi pianotunnilta.
Seuraavaks mä kuitenkin säpsähdin hereille nukahdettuani sohvalle, kun äiti tuli hysteerisenä olohuoneeseen, ja kiljui itkunsa lomasta: "Juuli! Juuli! mä kysyin että "Mitä Juulista? Sehän tulee kohta pianotunnilta.."
ja äiti tuijotti mua kauhun vallassa ja kuiskasi itkua tuhertaen: "Juuli on jäänyt auton alle, se on Töölössä, ja... ja.. tila on kriittinen!
Vastaukset 15
Vanhimmat
mä kirjotan huomenna tokan osan.. oon pahoillani kaikista kirjotusvirheistä ym.. mut arvostelkaa jookosta..? :)
Jatka ihmeessä!!
onks toi totta?????????
Voi ei mä en oo koskaan ollu hyvä lukee näitä surullisii tarinoita! Mulle tulee pala kurkkuu ja kaikkee hirveetä alkaa pyörii mielessä... Mutta on taito sinänsä saada tällaista tekstiä ulos! Hyvältä vaikutti, jatka, en tosin ole varma, pystynkö kovinkaan surullista juttu alukemaankaan... SNiff!
Joo, tälläsestä on tosi vaikee kirjottaa, mutta tämä ei siis ole totta... paitsi sen verran että mun isoveli kuoli viime kesäkuussa
moottoripyöräonnettomuudessa...
---------------------------------------------------
3 päivää. 3 tuskaista päivää me uskoimme Juulin vielä näkevän entisen elämänsä.
Tiistaina lääkäri soitti äidille, joka oli juuri matkalla sairaalaan. Juuli oli lopulta menehtynyt saamiinsa vammoihin, vaikka lääkärit olivat tehneet kaikkensa pelastaakseen
Juulin hengen.
Nyt vasta ymmärsin kuinka paljon olinkaan Juulia rakastanyt ja kuinka paljon olinkaan menettänyt. Tuntui kuin osa minusta olisi poissa, sydämessäni oli tyhjä kolo, joka kuului Juulille.
Eniten minua suretti se, etten koskaan saanut mahdollisuutta pyytää anteeksi, Juuli joutui lähtemään mukanaan minun vihani, hän luuli etten välittänyt, mutta totta helvetissä välitin!
Toivonkin vain, että hän tietää sen..
Monta viikkoa kuljin kuin unessa, mikään ei tuntunut todelliselta. En uskonut että näin voisi tapahtua juuri minulle... ja perheelleni.
Kaverit yritti kauheasti lohduttaa mua, mutta mistä ne muka mitään tiesi?! Ne ei koskaan ollu joutunu kokemaan samaa!
Lopulta tuli joulu. Aattona me vietiin kynttilät haudalle, ja mä laskin niiden viereen pienen posliinienkelin. Se oli mun joululahjani Juulille, pieni suojelusenkeli.
Kun koulu taas alkoi, mä yritin peittää suruni ahkeroimalla läksyjen kimpussa, mutta silloin tällöin mun mieleeni ilmestyi pienen tytön iloiset ja onnelliset kasvot. Se oli asia mitä mä en yksinkertaisesti
voinut kestää ja itkin öisin itseni uneen, jossa Juuli seisoi vihreällä niityllä kukkakimppu kädessään.
Tää on hyvä.
Jatka ihmeessä!!!
Hiihtolomaksi me oltiin varattu matka Puerto Ricoon, etelän aurinkoon.. mutta meidän mielestä tälläisellä hetkellä ei tullut kysymykseenkään
lähteä nauttimaan etelän lämmöstä. Tuttavat kuitenkin lopulta estivät meitä perumasta matkaa, ja hiihtolomalla me suuntasimme kohti Kanariaa.
Loma tosiaankin teki hyvää meille kaikille. Se oli kuin pieni laastari haavoille, ja virkisti mieltä huomattavasti. Me jopa pystyimme puhumaan Juulista, ja siitä
kuinka hän olisi nauttinut ihanasta aurinkolomasta.
Palattuamme Suomeen iloisemmalla mielellä ihot entistäkin ruskeampina, mä päätin että on aika alottaa elämä vähän niinkun uudestaan.. Mä aloin taas jutella kavereille
ja aloin pikkuhiljaa purkaa muuria ympäriltäni. Mutta koskaan mä en unohtanut Juulia. Joskus sunnuntaisin mä kävin jopa kirkossa! Ja se tosiaankin autto!
Ei musta uskois...
Pääsiäisen aikaan Salla piti pienimuotoset bileet, joihin mua ei kylläkään olis huvittanu mennä pätkän vertaa, mutta Salla ja Enni sai puhuttua mut ympäri.
No loppuen lopuks siellä oli ihan kivaa, näin jälkeenpäin ajatellen. Teki tosiaankin ihan hyvää mulle pitkästä aikaa tehdä jotain "hauskaa"...
Siitä pian lisää...
Mä soitin Sallan ovikelloa joskus puol kahdeksan maissa. Janna tuli avaamaan oven ja touhotti innoissaan jostain jätkästä jolla oli mustat lyhyet hiukset tai jotain..
Mua ei taas kerran kiinnostanu ja aattelin mielessäni et nyt olis viimeistään aika kääntyä takas kotiin päin.. Mutta se oli mahdotonta, koska Salla ryntäs ovelle ja
suoraan sanottuna repi mut sisälle. Mä kattelin ympärilleni ja säikähdin kun joku poika meinas kaataa lasillisen boolia mun päälleni.
Mä en tuntenu oloani yhtään luontevaks ja istahdin jäykkänä sohvalle.
"No Veera! Mukaan vaan.." Enni sano mulle ja heilutteli kädessään jotain pulloa. Mua inhotti kun mä katsoin sitä. Mua ei koskaan ollu kiinnostanu juominen tippaakaan
eikä tehny mieli silläkään hetkellä. Mähän olin urheilijatyttönen enkä mikään juoppo! yäk..
Joskus tuntia myöhemmin olohuoneeseen asteli kolme jätkää jotka näytti niin lesoilta että.. Näytti kun ne olis omistanu koko maailman. Mua ärsytti, ja mä tuijotin niitä
kuin vieraita sikoja. Ja vieraitahan ne oli, ja vielä todellakin sikoja.. Sen huomas niiden käytöksestä. Ai että mä inhosin poikia! Niin turhia kuin voi olla..
Yks niistä istu mun viereen sohvalle ja alko hiplata mun reittä! "Mikäs neiti tää on...?" sen ääni sammalsi ja hengitys haisi ällöttävälle viinalle.
"Painu helvettiin" mä tiuskaisin ja painelin yläkertaan Sallan huoneeseen. Mua puistatti kun mä ajattelin sitä jätkää,hyi kauheeta! Miks mä olin tullu tänne?? Tää ei todellakaan kuulunu mun tapoihin.. tulla kännisten bileisiin..
Kai mä olin vähän epätoivonen, koska olisin vaan halunnu pitää hauskaa. Just nyt mun teki mieli saada käteeni jalkapallo..
"Ai sori, mä en tienny et tääl on joku.." kuului ääni ovelta ja mä käännyin. Siellä seisoi joku poika joka näytti olevan vähän hämillään.
Kun mä katsoin sitä, näin vaan samaa massatuotantoa.. samanlaisia kun kaikki..
"Äh, tuu vaan.." mä mutisin ja tuijotin ulos ikkunasta. "Miks sä täällä yksin istut?" se kysyi hiljaa ja mä vastasin et "Mitä ite.?"
"No sori ei ollu tarkotus..öh.. no olla kohtelias!!" mä tuijotin itsepäisesti alhaalla näkyvää katulamppua joka välkkyi siihen tapaan että veteli viimeisiään.
Mä hymähdin ja vilkaisin taivaalle. "Pohjantähti.." mä hokasin ja katselin taivasta. "Siellä Juuli varmaan katsoo mua ja kysyy et mikä sua vaivaa.." mä sanoin hiljaa.
"Anteeks mitä..?" poika kysyi ja mä tunsin sen ällistyneen katseen selässäni. Mä käännyin ja katsoin sitä jäisin silmin: "Sun siskos ei varmaan oo kuollu, eikä
se ainakaan oo sun syytä!" mä kivahdin ja mun silmiä poltteli. Pieni kyynel vierähti silmäkulmasta ja mä nousin lähteäkseni. "Anteeks.. mä en tienny.." poika sanoi tyhmänä.
"No mistä sä nyt olisit voinut tietää?" Mä sanoin ja mua hymyilytti, aika huvittavaa.. "Ha haa.. sä hymyilet! Älä nyt ettei sun kova kuores vaan murru!!" poika varoitti hymyillen.
"Hah hah.." mä sanoin ja kävelin ovelle. Mikä ääliö, mä ajattelin,avasin oven ja juoksin portaat alakertaan ja lähdin kotiin.
sori ku toi teksti on ihan epämäärästä ja teinixiä... koittakaa kestää! tästä ei ollu tarkotus tulla tällästä..
mut ei se mitään kun tätä ei kuitenkaan kukaan enää lue :)
kyllä tätä vielä moni lukee=)
Seuraavat viikot mä elin taas kun jossain putken sisällä. Mua ei kiinnostanut mikään, mua ei huvittanut tehdä mitään,
mä en puhunut mitään. Mun suunnitelmani uuden elämän aloittamisesta oli tyssännyt kuin seinään, eikä mua olis voinu
vähempää kiinnostaa. Tuntuu kuin mä olisin jotenkin pettänyt Juulin jos olisin tehnyt jotain muuta kun ajatellut sitä..
Mä elin vain Juulille ja sen muistolle. Päivä kerrallaan mä elin eikä suru hellittänyt. Ikävä kalvoi jatkuvasti mieltä, eikä
mihinkään pystynyt keskittymään. Suuri huoli lepäsi mun harteilla ja kivi sydämellä.
Eräänä keväisenä iltana mä lähdin kävelylle meren rantaan ja istahdin harmaalle sileälle kivelle ihailemaan auringon
laskua. Siinä mä tuijottelin aikani kunnes yhtäkkiä mä tunsin kuin joku olisi katsonut mua. Mä vilkaisin ympärilleni ja huomasin
hieman kauempana saman pojan joku oli ollut Sallan bileissä pääsiäisenä. Se käveli pitkin rantaa ja tuli mun kuokse.
-Toivottavasti sä et pure.. se sanoi ja katsoi mua epäluuloisena. Mä hymyilin.. mä hymyilin ja katsoin sitä: siniset surulliset silmät, kuin
jäätä, vaaleat hiukset epämääräisesti sekaisin.. Mutta ne silmät, niissä oli jotain salaperäistä ja kiehtovaa. Jotain mitä mä halusin tietää.
-Mitä sä tuijotat? Onko mun naamassa jotain outoo? Se pyyhki hihallaan naamaansa ja katsoi mua kysyvästi.
-Ei.. ei.. mä kuiskasin hiljaa ja painoin katseeni alas ettei poika olisi huomannut mun punastumista. Mitä nyt sillä lailla alkaa tuijottaa.. jotain silmiä!
Mikä mua vaivasi..?? Poika naurahti ja istui mun viereen.
-Mä olen muuten Miika.
-Ai.. Mä oon Veera.
-Ootko sä täällä kauankin istunut?
-En.
-Aha.. mä tykkään kans tulla tänne joskus vaan katselemaan merta, se on sellanen suuri mysteeri, jotain mistä ei voi koskaan tietää kaikkea..
-Vähän niinkuin sä.. mä mutisin.
-Mitä?
-Ei mitään.
-Anteeks mutta vaivaako sua joku juttu? Kerro vaan jos haluat, mä oon hyvä kuunteleen. Miika sanoi ja hymyili niin että selkäpiissä meni kuumia ja kylmiä väreitä.
Mikä mua oikeesti vaivasi? Mä en tuntenut näin, en saanut tuntea!! Mä ryhdistäydyin ja sanoin että mua ei vaivannut mikään, ja
olin aikeissa lähteä.
-Mihin sä menet?
-Ja sehän ei kuulu sulle.
-Jaaha..taas alkaa neiti Kivikovan esitys..
-Anteeksi minkä??
-En mä ole vaan joku kivi minkä voi kiertää tosta vaan, mä olen ihminen vaikket sä sitä haluiskaan uskoo. Mä en todellakaan tiedä mikä mussa on noin vastenmielistä että
sä et halua tuntea mua... Miika sanoi rauhallisesti ja katsoi mua.
Samassa mä aloin selittää sille kaikkea erittäin epäjärkevää esimerkiksi mun kengännumerosta ynnä muusta..
-...Niin että riittääkö nyt että sä varmaan tunnet mut nyt aika hyvin ja se saa kyllä riittää mä en halua tietää susta mitään ja sillä selvä usko pois mun täytyy kyllä nyt mennä pyyhkimään yks kirjain
mun vihosta kun se on aika tyhmä ja... Yhtäkkiä Miika tarttui mua käsistä ja suuteli mua hellästi niin että mun sisuskalut meinas räjähtää!!
Mun järki ja tunteet soti kiivaasti keskenään enkä mä tiennyt mitä tehdä. Mä päätin kuitenkin antaa tunteilleni vallan ja nautin hetkestä. Lopulta Miika katsoi mua ihanilla silmillään ja kysyi
onko se kirjain nyt välttämättä pakko pyyhkiä heti. Mä nauroin ja Miika halasi mua
-Mä todellakin haluaisin tuntea sut paremmin pähkinäsilmä...
Mun jalat meni aivan spagetiksi ja mä vaan tuijotin Miikaa ja änkytin jotain.
-Shh.. Sä selviät kyllä, mä tiedän.. se kuiskasi ja kietoi kätensä mun ympärille.
Hyvä, hyvä! Jatka vaan, tää on meinaan tosi hyvä! Ehkä susta tulee joku kirjailija isona... :)
aika kaukaa haettu toi salla nimi...juuliki siitä vierestä ;) mä oon toiminu sun inspiraationa...oli muuten pikkasen hyvä!
tulis meinaan oikeen kunnon kirja jos jatkaisit vielä lisää... pliis! keksi jotain! :)
sori kanaset.. se on loppu ny meinaan.. :) ei sitä voi jatkaa ku se nyt vaan loppu noin tohon paikkaan.. saatte miettiä ite eteenpäin.. :) tack för kommenteista kaikille..