OK, eli sain tän vihdoin valmiiksi, ja tää on vähän liian pitkä, mut koittakaa jaksaa...
Auringon viimeiset säteet säihkyivät metsäniityn villiheinistä. Näytti, kuin koko niitty olisi ollut yksi suuri kultamatto kauniin metsän keskellä. Niin ainakin ajatteli pieni, punainen mytty niittyharjun laella.
Vulpixilla oli pienestä pitäen tapana tulla tänne katsomaan auringonlaskua, mutta tänään hän katseli kotiaan viimeisen kerran.
"Vulpix?" kuului kutsu ja kaunis, kullankeltainen ninetales astui tämän vierelle. Vulpix ei sanonut mitään, ja niin he molemmat vain keskittyivät seuraamaan auringonlaskua puiden taakse.
"Äiti", Vulpix aloitti "minun tulee ikävä tätä paikkaa". Ninetales katsoi häntä haikean surullisena. "Olet siis päättänyt?"
Vulpix nyökkäsi.
"Tiedätkö muista?"
"En, he luottavat viisauteen."
Vulpix tuhahti. Hän ei voinut ymmärtää miksi vulpixit ja ninetalesit niin kovasti toteuttivat tahtonsa Viisauden mukaan. Hän kulkisi omia teitään.
"Tule kultaseni. Seremonia alkaa", Ninetales sanoi ja kääntyi lähteäkseen.
"Äiti, laitatko sinä amulettisi juhlaan?"
Ninetales katsoi tytärtään.
"Niinhän minä sinulle lupasin."
Vulpixkin nousi ja yhdessä he lähtivät kulkemaan kohti Suurta aukiota.
Suuri aukio oli paikka, jonne ninetalesit ja vulpixit kokoontuivat juhlatilaisuuksia viettämään. Tänään oli vuorossa Oman Onnen Kulkijat- seremonia, jossa pienet vulpixit jättivät perheensä ja aloittivat elämänsä omillaan. Useimmat jäivät kuitenkin metsään muiden kanssa, mutta jotkut lähtivät muualle ottamaan elämästä selvän.
Nyt aukio oli valaistu himmein tulilieskoin, jotka kuvastivat haikeita jäähyväisiä. Kaikki seudun ninetalesit ja vulpixit olivat kerääntyneet piiriin, niin että se reunusti koko Suuren aukion. Pienet vulpixit, joita juhla tänävuonna koski kököttivät piirin keskellä.
Vulpix tuli melkein viimeisenä ja heittäytyi hengästyneenä muiden nuorten joukkoon.
"Rose, myöhässä kuten aina", yksi vulpixeista huomautti. Rose ei jaksanut välittää toisesta, vaan etsi katseellaan äitiään piiristä. Monella piirissä olijalla oli jonkinlainen ja värinen amuletti, joka kuvasti näiden tulevaisuutta ja luonnetta. Sellaisen sai jokainen pikkuvulpix tässä seremoniassa, ja tänään Rosekin saisi omansa. Useimmalla oli sydän, missä oli ninetalesin pää ja se kuvasti hyvää perheen isää tai äitiä. Muilla oli sitten ihan muita, joita hän ei pystynyt erottamaan.
Lopulta, kun juhla oli alkamassa, äiti astui piiriin kaulassaan hopeinen tähti, jossa oli räiskyvän punainen spiraali. Rose ei ollut ikinä nähnyt äidin amulettia ja hämmästyi syvästi, kun kenelläkään muulla piirin pokemonilla ei ollut samanlaista. Sitä hän ei ehtinyt enempää miettiä, kun jo luiseva ninetales astui piirin keskelle odottavien vulpixien eteen.
"Öhöm", hän köhi ja aloitti " Tämän juhlan tarkoitus on siis päästää teidät oman onnenne nojaan. Minä olen Lucig, ja minun tehtäväni on lähettää teidät yksikerrallaan Viisauden luokse. Kun sanon nimenne, kuljette tätä polkua niin kauan, kunnes tulette luolan suulle. Joitain teistä en näe enää koskaan, ja jotkut jäävät keskuuteemme vielä pitkäksi aikaa.” ”No niin, aloitetaanpa. Anders!” hän huusi ja kookas vulpixpoika astui esiin. Se oli Rosen veli ja hän huomasi ylpeyden paistavan äidin kasvoilta. Epäröiden Anders astui polkua kohden ja lopulta katosi pimeyteen. Kukaan pienistä vulpixeista ei uskaltanut edes hengittää.
Lopulta Anders asteli reippaasti polkua takaisin päin, kaulassaan sydän, jossa oli ninetalesin pää. Piirissä olevat kumarsivat syvään merkiksi, että Anders kuului nyt laumaan. Pienet vulpixit hymyilivät helpottuneina Andersin palattua ehjänä takaisin. Nimenhuuto jatkui ja vulpix yksi toisensa jälkeen meni kohtaamaan Viisauden. Useimmat tulivat takaisin, mutta jotkut jäivät, eivätkä koskaan palanneet. Näille ninetalesit ja vulpixit osoittivat kunnioitusta nostamalla päänsä tähtiin syvää luottamusta silmissään.
”Rose!” Lucig huusi ja Vulpix havahtui syvistä mietteistään. Kaikkien huomio oli kiinnittynyt häneen, kun hän epäröiden erkani joukosta. Rose oli viimeinen ja hiljaa hän tassutteli polulle päin. Viimeisen kerran hän kääntyi katsomaan äitiään, jonka kyynelten täyttämistä silmistä näkyi kunnioitus ja rakkaus- kunnes pimeys nielaisi hänet.
Vulpix hiipi pimeää polkua pitkin miettien tulevaa koitosta. Pian hän näki edessään pienen tulilieskan luolan suulla. Luolan eteen oli vedetty ohut verho, joka kimmelsi kilpaa tähtien valon kanssa. Vulpix rohkaisi itsensä ja astui luolaan.
Sisällä oli vielä pimeänpää kuin ulkona ja Rose tunsi olonsa turvattomaksi. Äkkiä seinillä riippuvat tulukset syttyivät palaamaan luoden luolaan alakuloista valoa. Hämärässä valossa Vulpix erotti pienen hyvin, hyvin himmeillä tulipallolla rajatun piirin, jonka keskelle hänen oli varmasti mentävä.
Kun Rose oli istuutunut piirin keskelle, hän erotti jonkun saapuvan luolan perältä. Jos Lucig oli laiha, niin tämä oli varmasti nälkäkuoleman partaalla. Vanha kellertävänoranssi ninetales astui piiriin hänen eteensä. Sillä oli pitkät viikset ja paljon pidemmät korvat, kuin ninetaleseilla yleensä – Viisaus.
” Hyvää iltaa, nuori lapsi”, se tervehti heikolla äänellä. Vulpix vain nyökkäsi ja tuijotti vanhuksen riipusta. Se oli täsmälleen samanlainen kuin Rosen äidillä. Viisaus naurahti. ”Voi kyllä. Tiedän mitä katselet. Äidilläsihän on samanlainen?”
”Annoitko sinä sen hänelle?” Vulpix kysyi hämmästyneenä. Toinen nyökkäsi.
”Oli minulla syynikin, mutta nyt meidän on keskusteltava sinusta”.
Vulpix terästäytyi heti, kun hänestä alettaisiin puhua.
”Sinä olet siis päättänyt jättää meidät, ja hyvä niin, sillä et pysty toteuttamaan sisimpääsi täällä” Viisaus jatkoi, ”Olen muille neuvonut miten heidän olisi parhainta elää, mutta sinun päätöksiisi en aio sotkeutua. On siis parasta, että annan amulettisi heti, jotta pääsisit nopeasti lähtemään.”
Rose oli aivan ymmällään näistä sanoista, mutta vielä ymmemmälleen hän meni kirkkaan valokehän alkaessa hohtaa hänen kasvojensa edessä. Viisaus otti sen tassujensa väliin.
”Amulettisi”, hän sanoi ja riiputti kultaketjuista korua, jossa roikkui suuri täysikuu sisällään palava tulilieska. ”Tämä kuvastaa rohkeutta ja uskollisuutta.”
Vulpix kumartui, jotta Viisaus saisi kiinnitettyä amuletin hänen kaulaansa. ”No niin, nyt sinun olisikin jo parasta lähteä, mutta haluan sinun tietävän vielä joitain asioita. Tuo amuletti ei ole ihan tavallinen. Se auttaa sinua löytämään oikean tien eksyessäsi. Tulet kulkemaan viisi päivää ja viisi yötä, ennen kuin löydät etsimäsi. Toiseksi, et ole kuka tahansa vulpix. Tulet kohtaamaan asioita ja henkilöitä, joita minäkin toivoisin näkeväni.”
Rose vain tuijotti vanhusta. ”Alahan mennä siitä!” se sanoi osoittaen luolan perälle. Vulpix nousi ja asteli ninetalesin ohi syvemmälle luolaan. ”Kun pääset ulos, katso kuuta! Se loistaa tänään kirkaammin kuin koskaan ennen. Rose kääntyi katsomaan vanhusta, mutta ei nähnyt tätä - enää koskaan.
Päästyään ulos luolasta, Vulpix huomasi olevansa metsän rajalla. Hän katseli haikeana taakseen jäävää kotiaan ja lähti sitten juoksemaan kohti pohjoista. Rose muisti ninetalesin sanat ja vilkaisi kuuta. Se oli tosiaan tavallista kirkkaampi ja katsoessaan sitä, hän tunsi jonkinlaisen voiman löytävän sisälleen.
Viisi päivää ja viisi yötä, kuten Viisaus oli kertonut, Vulpix juoksi tietämättä määränpäätään.
Kuudennen päivän aamuna Vulpix saapui meren rantaan. Hän istahti uupuneena kalliolle ja tähyili merelle. Pian hänen silmänsä erottivat pienen pisteen kaukana merellä. Se näytti saarelta. Amuletti alkoi äkkiä hehkua ja siitä purkautui kaunis, hopeinen valosäde, joka osoitti tuolle saarelle. Se laskeutui kauniisti vedenpäälle muodostaen tien sinne. Vulpix ei enää epäillyt, vaan antoi raikkaan merituulen saatella hänet alas kalliolta hopeista siltaa kohti.
viikko kesti :), sori, mut en jaksa tarkistaa virheitä, että koittakaa kestää...
Auringon viimeiset säteet säihkyivät metsäniityn villiheinistä. Näytti, kuin koko niitty olisi ollut yksi suuri kultamatto kauniin metsän keskellä. Niin ainakin ajatteli pieni, punainen mytty niittyharjun laella.
Vulpixilla oli pienestä pitäen tapana tulla tänne katsomaan auringonlaskua, mutta tänään hän katseli kotiaan viimeisen kerran.
"Vulpix?" kuului kutsu ja kaunis, kullankeltainen ninetales astui tämän vierelle. Vulpix ei sanonut mitään, ja niin he molemmat vain keskittyivät seuraamaan auringonlaskua puiden taakse.
"Äiti", Vulpix aloitti "minun tulee ikävä tätä paikkaa". Ninetales katsoi häntä haikean surullisena. "Olet siis päättänyt?"
Vulpix nyökkäsi.
"Tiedätkö muista?"
"En, he luottavat viisauteen."
Vulpix tuhahti. Hän ei voinut ymmärtää miksi vulpixit ja ninetalesit niin kovasti toteuttivat tahtonsa Viisauden mukaan. Hän kulkisi omia teitään.
"Tule kultaseni. Seremonia alkaa", Ninetales sanoi ja kääntyi lähteäkseen.
"Äiti, laitatko sinä amulettisi juhlaan?"
Ninetales katsoi tytärtään.
"Niinhän minä sinulle lupasin."
Vulpixkin nousi ja yhdessä he lähtivät kulkemaan kohti Suurta aukiota.
Suuri aukio oli paikka, jonne ninetalesit ja vulpixit kokoontuivat juhlatilaisuuksia viettämään. Tänään oli vuorossa Oman Onnen Kulkijat- seremonia, jossa pienet vulpixit jättivät perheensä ja aloittivat elämänsä omillaan. Useimmat jäivät kuitenkin metsään muiden kanssa, mutta jotkut lähtivät muualle ottamaan elämästä selvän.
Nyt aukio oli valaistu himmein tulilieskoin, jotka kuvastivat haikeita jäähyväisiä. Kaikki seudun ninetalesit ja vulpixit olivat kerääntyneet piiriin, niin että se reunusti koko Suuren aukion. Pienet vulpixit, joita juhla tänävuonna koski kököttivät piirin keskellä.
Vulpix tuli melkein viimeisenä ja heittäytyi hengästyneenä muiden nuorten joukkoon.
"Rose, myöhässä kuten aina", yksi vulpixeista huomautti. Rose ei jaksanut välittää toisesta, vaan etsi katseellaan äitiään piiristä. Monella piirissä olijalla oli jonkinlainen ja värinen amuletti, joka kuvasti näiden tulevaisuutta ja luonnetta. Sellaisen sai jokainen pikkuvulpix tässä seremoniassa, ja tänään Rosekin saisi omansa. Useimmalla oli sydän, missä oli ninetalesin pää ja se kuvasti hyvää perheen isää tai äitiä. Muilla oli sitten ihan muita, joita hän ei pystynyt erottamaan.
Lopulta, kun juhla oli alkamassa, äiti astui piiriin kaulassaan hopeinen tähti, jossa oli räiskyvän punainen spiraali. Rose ei ollut ikinä nähnyt äidin amulettia ja hämmästyi syvästi, kun kenelläkään muulla piirin pokemonilla ei ollut samanlaista. Sitä hän ei ehtinyt enempää miettiä, kun jo luiseva ninetales astui piirin keskelle odottavien vulpixien eteen.
"Öhöm", hän köhi ja aloitti " Tämän juhlan tarkoitus on siis päästää teidät oman onnenne nojaan. Minä olen Lucig, ja minun tehtäväni on lähettää teidät yksikerrallaan Viisauden luokse. Kun sanon nimenne, kuljette tätä polkua niin kauan, kunnes tulette luolan suulle. Joitain teistä en näe enää koskaan, ja jotkut jäävät keskuuteemme vielä pitkäksi aikaa.” ”No niin, aloitetaanpa. Anders!” hän huusi ja kookas vulpixpoika astui esiin. Se oli Rosen veli ja hän huomasi ylpeyden paistavan äidin kasvoilta. Epäröiden Anders astui polkua kohden ja lopulta katosi pimeyteen. Kukaan pienistä vulpixeista ei uskaltanut edes hengittää.
Lopulta Anders asteli reippaasti polkua takaisin päin, kaulassaan sydän, jossa oli ninetalesin pää. Piirissä olevat kumarsivat syvään merkiksi, että Anders kuului nyt laumaan. Pienet vulpixit hymyilivät helpottuneina Andersin palattua ehjänä takaisin. Nimenhuuto jatkui ja vulpix yksi toisensa jälkeen meni kohtaamaan Viisauden. Useimmat tulivat takaisin, mutta jotkut jäivät, eivätkä koskaan palanneet. Näille ninetalesit ja vulpixit osoittivat kunnioitusta nostamalla päänsä tähtiin syvää luottamusta silmissään.
”Rose!” Lucig huusi ja Vulpix havahtui syvistä mietteistään. Kaikkien huomio oli kiinnittynyt häneen, kun hän epäröiden erkani joukosta. Rose oli viimeinen ja hiljaa hän tassutteli polulle päin. Viimeisen kerran hän kääntyi katsomaan äitiään, jonka kyynelten täyttämistä silmistä näkyi kunnioitus ja rakkaus- kunnes pimeys nielaisi hänet.
Vulpix hiipi pimeää polkua pitkin miettien tulevaa koitosta. Pian hän näki edessään pienen tulilieskan luolan suulla. Luolan eteen oli vedetty ohut verho, joka kimmelsi kilpaa tähtien valon kanssa. Vulpix rohkaisi itsensä ja astui luolaan.
Sisällä oli vielä pimeänpää kuin ulkona ja Rose tunsi olonsa turvattomaksi. Äkkiä seinillä riippuvat tulukset syttyivät palaamaan luoden luolaan alakuloista valoa. Hämärässä valossa Vulpix erotti pienen hyvin, hyvin himmeillä tulipallolla rajatun piirin, jonka keskelle hänen oli varmasti mentävä.
Kun Rose oli istuutunut piirin keskelle, hän erotti jonkun saapuvan luolan perältä. Jos Lucig oli laiha, niin tämä oli varmasti nälkäkuoleman partaalla. Vanha kellertävänoranssi ninetales astui piiriin hänen eteensä. Sillä oli pitkät viikset ja paljon pidemmät korvat, kuin ninetaleseilla yleensä – Viisaus.
” Hyvää iltaa, nuori lapsi”, se tervehti heikolla äänellä. Vulpix vain nyökkäsi ja tuijotti vanhuksen riipusta. Se oli täsmälleen samanlainen kuin Rosen äidillä. Viisaus naurahti. ”Voi kyllä. Tiedän mitä katselet. Äidilläsihän on samanlainen?”
”Annoitko sinä sen hänelle?” Vulpix kysyi hämmästyneenä. Toinen nyökkäsi.
”Oli minulla syynikin, mutta nyt meidän on keskusteltava sinusta”.
Vulpix terästäytyi heti, kun hänestä alettaisiin puhua.
”Sinä olet siis päättänyt jättää meidät, ja hyvä niin, sillä et pysty toteuttamaan sisimpääsi täällä” Viisaus jatkoi, ”Olen muille neuvonut miten heidän olisi parhainta elää, mutta sinun päätöksiisi en aio sotkeutua. On siis parasta, että annan amulettisi heti, jotta pääsisit nopeasti lähtemään.”
Rose oli aivan ymmällään näistä sanoista, mutta vielä ymmemmälleen hän meni kirkkaan valokehän alkaessa hohtaa hänen kasvojensa edessä. Viisaus otti sen tassujensa väliin.
”Amulettisi”, hän sanoi ja riiputti kultaketjuista korua, jossa roikkui suuri täysikuu sisällään palava tulilieska. ”Tämä kuvastaa rohkeutta ja uskollisuutta.”
Vulpix kumartui, jotta Viisaus saisi kiinnitettyä amuletin hänen kaulaansa. ”No niin, nyt sinun olisikin jo parasta lähteä, mutta haluan sinun tietävän vielä joitain asioita. Tuo amuletti ei ole ihan tavallinen. Se auttaa sinua löytämään oikean tien eksyessäsi. Tulet kulkemaan viisi päivää ja viisi yötä, ennen kuin löydät etsimäsi. Toiseksi, et ole kuka tahansa vulpix. Tulet kohtaamaan asioita ja henkilöitä, joita minäkin toivoisin näkeväni.”
Rose vain tuijotti vanhusta. ”Alahan mennä siitä!” se sanoi osoittaen luolan perälle. Vulpix nousi ja asteli ninetalesin ohi syvemmälle luolaan. ”Kun pääset ulos, katso kuuta! Se loistaa tänään kirkaammin kuin koskaan ennen. Rose kääntyi katsomaan vanhusta, mutta ei nähnyt tätä - enää koskaan.
Päästyään ulos luolasta, Vulpix huomasi olevansa metsän rajalla. Hän katseli haikeana taakseen jäävää kotiaan ja lähti sitten juoksemaan kohti pohjoista. Rose muisti ninetalesin sanat ja vilkaisi kuuta. Se oli tosiaan tavallista kirkkaampi ja katsoessaan sitä, hän tunsi jonkinlaisen voiman löytävän sisälleen.
Viisi päivää ja viisi yötä, kuten Viisaus oli kertonut, Vulpix juoksi tietämättä määränpäätään.
Kuudennen päivän aamuna Vulpix saapui meren rantaan. Hän istahti uupuneena kalliolle ja tähyili merelle. Pian hänen silmänsä erottivat pienen pisteen kaukana merellä. Se näytti saarelta. Amuletti alkoi äkkiä hehkua ja siitä purkautui kaunis, hopeinen valosäde, joka osoitti tuolle saarelle. Se laskeutui kauniisti vedenpäälle muodostaen tien sinne. Vulpix ei enää epäillyt, vaan antoi raikkaan merituulen saatella hänet alas kalliolta hopeista siltaa kohti.
viikko kesti :), sori, mut en jaksa tarkistaa virheitä, että koittakaa kestää...
Vastaukset 3
Vanhimmat
En jaksanu lukee tota ihan kokokaan, mutta menikö se vulpix sinne saarelle???
Kun sehän piti laittaa sinne.
ei oo niin paha, lue nyt vaan.*loukkaantuu*
Nii meni se sinne.....=) Eihän sit muita ollutkaa vai oliko??=)