Olen ollut kahdessa tuloksettomassa inseminaatiossa ja yhdessä IVF:ssä, josta ensimmäinen tuoresiirto tehtiin n. kuukausi sitten.
Pari päivää ennen määrättyä verikoepäivää alkoi normaalia kuukautisvuotoa muistuttava viisi päivää kestänyt vuoto. Kotiraskaustesti näytti negatiivista ja hoitaja sanoi, ettei verikokeeseen tarvitse tulla. Ajattelin, etä se oli sitten siinä tällä kertaa.
Seuraavalla viikolla oli taas yksi vuotopäivä ja seuraavana päivänä tein ihan intuitiivisesti raskaustestin, joka olikin yllättäin positiivinen.
Mies oli aivan innoissaan, mutta olin itse skeptinen, kun noita vuotojakin oli ollut. Viikonlopun yli jouduttiin odottelemaan, maanantain verikoe oli positiivinen,mutta HCG liian alhainen ajankohtaan nähden. Ultrasa ei näkynyt oikein mitään, mutta tänmän aamun uusintaverikokeessa HCG olikin noussut eli joudun huomenna taas ultraan. Mitään oireita ei ole ollut, ei kipuja, pahoinvointia tai muutakaan.
Nyt siis toivon, että kyseessä olisi kuitenkin keskenmeno eikä kohdun ulkopuolinen raskaus. Outoa, että tällaistakin pitää toivoa...
Olen ollut ihan rauhallisella mielellä hoitojen aikana ja suhtautunut lähinnä uteliaasti ja fatalistisesti hoitoihin "tehdään kaikki mitä voidaan, jolleivat hoidot onnistu, niin ei sitten ole tarkoitettu", mutta nyt tietysti jopa mahdollinen leikkaushoito mahdollisen keskenmenon hoitona pelottaa.
En vain osaa surra hoitojen epäonnistumisia enkä olla surullinen/kateellinen kun ystävät tulevat helposti raskaaksi,vaikka lapsi olisi minullekin tervetullut ja toivottu. Miehelle tämä on pahempaa, hän on suhtautunut koko ajan toiveikkaammin ja pettynyt, kun hoidot eivät ole tehonneet, mutta hän on ollut aivan ihana hoitojen ajan ja tukee minua kaikissa päätöksissäni, minä olen tehnyt hoidoissa lopulliset päätökset, kun ne fyysisesti koskevat minua.
Lähipiirissäni niin rankkoja koettelemuksia, että oma tilanne ei niihin verratuna tunnu kuitenkaan maailmanlopulta. Rakkaimman ystäväni sairaus on edennyt vaiheeseen, jossa sairautta ei voi enää parantaa, taudin kulkua voidaan vain hidastaa. Hän on nelikymppinen ja hänellä on ehkä vain joitain vuosia edessä, mutta hän suhtautuu pääosin rauhallisesti, vaikka tulossa on taas todella rankkoja hoitoja. Toisella tutullanikin on sama tilanne ja muutamilal ystävilläni vaikeita perhetilanteita. Itselläni on kuitenkin ihana mies, arvostan suhdettamme todella paljon, olen terve ja kaikki on muuten hyvin.
Jotenkin tuntuu, että minulla ei ole syytä suureen suruun, kun toisilla on asiat paljon pahemmin. Toisaalta tiedän, ettei oman tilanteeni vertaaminen toisten tilanteeseen paranna eikä pahenna omaa tilannettani...
Pari päivää ennen määrättyä verikoepäivää alkoi normaalia kuukautisvuotoa muistuttava viisi päivää kestänyt vuoto. Kotiraskaustesti näytti negatiivista ja hoitaja sanoi, ettei verikokeeseen tarvitse tulla. Ajattelin, etä se oli sitten siinä tällä kertaa.
Seuraavalla viikolla oli taas yksi vuotopäivä ja seuraavana päivänä tein ihan intuitiivisesti raskaustestin, joka olikin yllättäin positiivinen.
Mies oli aivan innoissaan, mutta olin itse skeptinen, kun noita vuotojakin oli ollut. Viikonlopun yli jouduttiin odottelemaan, maanantain verikoe oli positiivinen,mutta HCG liian alhainen ajankohtaan nähden. Ultrasa ei näkynyt oikein mitään, mutta tänmän aamun uusintaverikokeessa HCG olikin noussut eli joudun huomenna taas ultraan. Mitään oireita ei ole ollut, ei kipuja, pahoinvointia tai muutakaan.
Nyt siis toivon, että kyseessä olisi kuitenkin keskenmeno eikä kohdun ulkopuolinen raskaus. Outoa, että tällaistakin pitää toivoa...
Olen ollut ihan rauhallisella mielellä hoitojen aikana ja suhtautunut lähinnä uteliaasti ja fatalistisesti hoitoihin "tehdään kaikki mitä voidaan, jolleivat hoidot onnistu, niin ei sitten ole tarkoitettu", mutta nyt tietysti jopa mahdollinen leikkaushoito mahdollisen keskenmenon hoitona pelottaa.
En vain osaa surra hoitojen epäonnistumisia enkä olla surullinen/kateellinen kun ystävät tulevat helposti raskaaksi,vaikka lapsi olisi minullekin tervetullut ja toivottu. Miehelle tämä on pahempaa, hän on suhtautunut koko ajan toiveikkaammin ja pettynyt, kun hoidot eivät ole tehonneet, mutta hän on ollut aivan ihana hoitojen ajan ja tukee minua kaikissa päätöksissäni, minä olen tehnyt hoidoissa lopulliset päätökset, kun ne fyysisesti koskevat minua.
Lähipiirissäni niin rankkoja koettelemuksia, että oma tilanne ei niihin verratuna tunnu kuitenkaan maailmanlopulta. Rakkaimman ystäväni sairaus on edennyt vaiheeseen, jossa sairautta ei voi enää parantaa, taudin kulkua voidaan vain hidastaa. Hän on nelikymppinen ja hänellä on ehkä vain joitain vuosia edessä, mutta hän suhtautuu pääosin rauhallisesti, vaikka tulossa on taas todella rankkoja hoitoja. Toisella tutullanikin on sama tilanne ja muutamilal ystävilläni vaikeita perhetilanteita. Itselläni on kuitenkin ihana mies, arvostan suhdettamme todella paljon, olen terve ja kaikki on muuten hyvin.
Jotenkin tuntuu, että minulla ei ole syytä suureen suruun, kun toisilla on asiat paljon pahemmin. Toisaalta tiedän, ettei oman tilanteeni vertaaminen toisten tilanteeseen paranna eikä pahenna omaa tilannettani...
Vastaukset 7
Vanhimmat
Mielestäni se oma tilanne suhteutuu juuri siinä mitä kokenut elämässään ja minkälaisia ihmiskohtaloita on ympärillä.Minulla muutama läheinen ystävä, joilta koko lapsentekoikä mennyt ohi ja mielestäni oma tilanne oli huomattavasti parempi kun pääsin yleensä edes yrittämään koko asiaa.
Mielestäni väkisin ei kannata mitään kriisiä kehitellä, niitä tulee kyllä ihan kutsumattakin elämään.Hyvä jos kykenee ottaman elämän kevyemmin ja näkemään asiat myönteisemmässä valossa.Minulle lapsettomuus aika(3v) ei aiheuttanut suurta kriisiä ja olen siitä tosi tyytyväinen, koen henkilökohtaisena onnistumisena psyykkisen selviytymiseni lapsettomuudesta.Erittäin vakavan kriisin kokeneena, tiedän mihin verrata.
Lopulta sitten saimme sen lapsenkin ja olimme paljon valmiimmat vanhemmuuteen käytyämme lapsettomuusajan läpi.
Onnea yritykseen!
Hei vaan! Ihana kuulla, että on muitakin, jotka ajattelevat samaan tapaan kuin itse. Tuntuu, että suurin osa täällä palstalla kirjoittelevista ottavat lapsettomuuden valtavana kriisinä ja pettymys joka kuukausi on heille lähes ylitsepääsemätön.
Itselläni on ollut hoidoissa samankaltainen asenne kuin sinulla. Että käydään hoidot läpi ja ollaan ikionnellisia jos tärppää. Mutta jos ei tärppää, niin tiedetäänpähän, että kaikkemme yritettiin ja voidaan jatkaa elämäämme eteenpäin. Mieheni oli ihana silloin, kun hakeuduttiin lapsettomuustutkimuksiin ja minulla oli silloin pienoinen kriisi .. Hän sanoi, että pitää olla onnellinen siitä, mitä ON eikä keskittyä siihen, mitä PUUTTUU. Tällä asenteella olemme siis jatkaneet yhdessä eteenpäin, iloiten siitä, että meillä on toisemme, työ, perhe, koti, ystävät jne.
Minäkään en koskaan ole ajatellut, että toisten lapset olisivat mitenkään minulta pois.
Koskaan en hoitojaksojen aikana ajatellut, että nyt on "pakko" tärpätä vaan aina olin avoimin mielin, että katsotaan miten menee. Tottakai itkeä tirautin, kun tulos oli taas nega, mutta saman tien aina alettiin katsoa eteenpäin ja valmistautua seuraavaan hoitoon.
Meille tehtiin 3 inssiä, kaikista negaa. Siirryttiin IVF:iin, joissa toisen IVF:n tuoresiirto tuotti plussan, joka sitten rv9 osoittautui kohdun ulkopuoliseksi. Se meni onneksi ohi pelkällä odottelulla, seurattiin vain, että hcg laskee tarpeeksi alas, mitään muita toimenpiteitä ei tarvinnut tehdä.
Tuo elämäni eka plussa antoi minulle kuitenkin toivoa, tiesin, että kun alkio on kerran pystynyt kiinnittymään, on se mahdollista toisenkin kerran. Nyt olen raskaana rv23 kolmannen IVF:n tuoresiirrosta.
Kyllä teilläkin vielä tärppää, jos vain jaksatte jatkaa hoitoja ettekä luovuta. Voimia!!
täällä.
Ei voi muuta sanoa kuin että aamen teidän viesteille. :)
Meillä lapsettomuuta takana reilu 8v, nyt ollaan ekassa hoidossa (icsi)..tänään aloitetaan pistokset.
Joku teistä kirjotteli jotenkin tällaisia ajatuksia, että me ihmiset suhteutetaan omaan kokemusmaailmaamme meneillään olevia haasteita.. olen itse täsmälleen samaa mieltä. Minun lähipiirissäni on myös todella haastavia elämäntilanteita, joita en voi oikein verrata tähän (kuitenkin) onnelliseen omaan elämäntilanteeseeni. Se on nimenomaan niin, että on iloittava siitä mitä jo on eikä surtava sitä mitä puuttuu. Näin pääsääntöisesti jos jaksaisi ajatella. Toki inhimilliset tunteet tulevat ja menevät hoitostresseissä yms pettymyksissä. Toivon vaan todella kovasti sitä, että jaksaisin mieheni kanssa säilyttää tämän näköalan, olipa tämä hoitojen tie kuinka pitkä tahansa.
Tsemppiä kaikille teille hoitoihin! Ja edellisen viestin kirjoittajalle onnea raskaudesta ja oikein paljon tsemppiä kaikkeen mitä vastaan tulee sen kanssa!
Aurinkoista kesää! :)
luulin et kaikki me ollaan erilaisia ja käsitellään tuska erilailla??? hei,on myös ihmisiä joita läheisen kuolema ei kauheesti kosketa.toiset vaan aattelee asian et juupa,jokainen meist sen kokee. toiset taas kaipaa eikä meinaa elämä voittaa. ihan varmasti olet erilainen.kuten minäkin.jos olisin samanlainen,oltas kaik kusessa ..
meillä jokaisella on myös elämäntarinansa..jos hommat elämässä usein menee putkeen,on mieleinen työ,eikä oikeestaan ole kauheesti takapakkia tullut,on huomattavan paljon helpompaa ottaa päivät sellaisena kuin ne tulee.mutta sitten on MEITÄ jotka taistelevat jokaisen päivän eteen suunnilleen. eli mikään ei onnistu. ex mieheni oli sitä mieltä että ei ole sen kummempuia onnellisia tähtiä tai onnettomia..jokaisen omissa valinnoissa sen salaisuus piilee mukamas..hahahaaah..kyllä muuttui hänenkin käsitys elämän tasaarvosta kun oli 3v minun kanssani. sillon alkaa muuttua sellaiseksi pikkuhiljaa että Miksi muilla on oikeus ja lupa saada tosta vaan ,ihan tipahtamalla,pyytämättä jotain sellaista viel kaiken muun lisäksi,jota minä en ikinä tule saamaan. näin se menee.tiedän sen.minulla on käsittämättömän huono tuuri ja olen aina lapsesta asti ollut sellainen "väliinputoaja"..ja lapsuudella ehkä myös on aika suuri merkitys miten asiat koemme ja käymme läpi.
Olen samaa mieltä että lapsuus ja yleinen elämäntilanne vaikuttaa asenteisiin, kykyyn tukeutua muihin ja hankkia ylipäätään itselleen sopivaa apua.
Minä en myöskään ole syntynyt mitenkään erityisen onnellisten tähtien alla.Oikeastaan koko nuoruuteni meni lähinnä sivusta seuraajana, kun muut elivät elämänsä parasta aikaa.Itsellä ei ollut eväitä parisuhteeseen ja ajauduin vielä itselleni todella hajottavaan yhteisöön.Niitä traumoja olen sitten saanut selvitellä lähes koko aikuisikäni.Myös työelämässä jaksaminen on taustoistani johtuen ollut aina huonoa ja monesti ollut kateudentunteita kun muut ovat suhteellisen helposti ottaneet vain sen mitä itse olisin työelämässä halunnut.
Olen myös sitä mieltä että onnellisuus voi elämässä kääntyä ja se on ennenkaikkea sisäinen olotila ja aika vähän kiinni siitä mitä elämässä sai.Enemmänkin on kyse kyvystä tehdä psyykkistä työtä tai miksi sitä kukin haluaa kutsua.Ennenkaikkea kyvystä olla oikeudenmukainen ja hyvä itseään kohtaan.Tähän olen itse tarvinnut psykologista apua, että helposti ja itsestään en koe juuri mitään saaneeni.Joillekkin kaikki sama tulee kasvun myötä lapsuuden perheestä.
Lapsettomuushoitojen aikana kävin keskustelemassa psykologin kanssa ja sain vertaistukea.Henkisen puolen tukea oli kyllä todella helppo hakea kun oli siitä kokemusta jo aiemmin.
Toivon sinulle jaksamista ja että löytäisit keinoja kääntää tuurisi elämässä paremmaksi.Helposti se ei tule, mutta on kuitenkin mahdollista.
No, sain sitten torstaiaamuna lähetteen pikana sairaalaan kun arvot vain nousivat, eikä mitään kuitnenkaan näkynyt ultrassa. Oma lääkärini ilmoitti lähtijäisiksi, että voin joutua pahimmassa tapauksessa samantien leikkaukseen sairaalassa, jos kohdun ulkopuoleinen raskaus löytyy sairaalan laitteilla.
Oli sairaalaan mennessäni aika järkyttynyt asioiden saamasta käänteestä ja mahdollisesta leikkausuhasta, kun en ollut tajunnut ollenkaan että siirretty alkiokin voi kiinnittyä muuallekin kuin kohtuun, eikä lääkärinikään ollut sitä ottanut aiemmin puheeksi kuin päivää aiemmin.
Arvot olivat taas nousseet, mutta mitään ei näkynyt ultrassa. Sain lähteä maalle, kun olin hyväkuntoinen, perjantaina oli vuotoa taas ja lauantaina tulin käymään jo torstaina sovituissa kokeissa.
Arvot olivat lähteneet laskuun ja diagnoosi oli varhainen keskenmeno.
Olin kuitnekin helpottunut, etenevän kohdun ulkopuoleisen raskauden hoito olisi ollut paljon raskaampaa fyysisesti ja henkisesti. Kun matkan varella oli jo olut vuotoja yms., en ollu tkoko aikana odottanjutkaan, että kyseessä olisi normaalisit etenevä "tavallinen" raskaus.
Edelleenkään en siis osaa surra tätäkään käännettä; alkoita on pakkasessa ja syksymmällä yritetän uudestaan.
Itsellänikin on ollut nuorena vaikeampaa ja aiemmissa parisuhteissa epäonnea, olen onneksi elämässäni kokenut paljon hyvää ja päässyt yli nuoruuden henkisistä kasvukivuista ja ujoudesta. Näillä eväillä uskon jaksavani nämäkin koettelemukset hyvin. Jos lasta emme saakaan, uskon, että elämällä on kuitenkin muuta hyvää annettavana ja elämäni on arvokasta ilman jälkikasvuakin.