Seuraavat viikot olivat Samuelin elämän oudoimmat. Hän kävi omassa asunnossaan vain harvoin, vaihtamassa vaatteita tai hakemassa tavaroita. Yöt hän vietti Anesin asunnossa, päivisin kävi töissä. Usein hän ihmetteli miten ihmeessä hän jaksoi, sillä hän nukkui enää muutaman tunnin yössä.
Aamulla ennen lähtöään hän telkesi makuuhuoneen oven, jossa Anes yleensä nukkui päivät. Illalla tullessaan hän avasi oven, ja yhdessä he istuivat pimeässä, puhuivat välillä, tai olivat vain.
Samuel pelkäsi. Se oli luonnollinen reaktio kun tiesi olevansa vampyyrin seurassa. Hän oli varuillaan, vältti kääntämästä selkäänsä naiselle, koitti vältellä semmoisia puheenaiheita jotka eivät vampyyrille sopineet.
Anes ei pitänyt järjestelystä, mutta ei valittanut. Päivät hän yleensä nukkui, joten lukkojen takan oleminen ei sinänsä ollut ongelma, vaikka muutaman kerran hän olikin raivoissaan hakannut ovea, saamatta sitä kuitenkaan auki, niin heikko hän oli. Kukaan ei tullut vaikka hän huusi keuhkonsa rikki raivoaan, sillä kerrostalon asukit eivät pistäneet nenäänsä toisten asioihin. Anesista oli toisaalta mukavaa että hänestä huolehdittiin. Samuel toi hänelle ruokaa, lihaa yleensä, joskus hedelmiäkin joita hän ei kuitenkaan syönyt. Liha meni alas helpommin, ja hän söi sen yleensä raakana, vaikka Samuel kielsi. Hän otti lääkkeensä, vaikka hän ei tiennyt auttoiko se sen paremmin kuin ennenkään. Hän halusi yhä verta, mutta ei tarvinnut sitä enää elääkseen. Samuel kävi hakemassa Tohtorilta lisää ainetta kun se loppui.
Eräänä iltana, kun he molemmat istuivat mitään puhumatta pimeässä, Samuel esitti sen kysymyksen johon hän kaikkein vähiten halusi vastata.
-Miten sinusta tuli vampyyri?
Anes veti henkeä. Tuskaiset muistot vyöryivät hänen ylleen, tukehduttivat.
-Ei sinun ole pakko kertoa, Samuel kiirehti sanomaan kun näki Anesin ilmeen, Mutta sinun on pakko joskus luottaa johonkin.
-onko?
Samuel ei vastannut. Hetken Anes pureskeli kynttään ja alkoi sitten tahtomattaan puhua.
Hän rakasti juhlimista. Usein hän käytti myös aineita, koska niistä tuli mukava olo, ja hän saattoi hetkeksi unohtaa. Selvinpäin häntä aina hävetti, ja hän toivoi olevansa kuin sisarensa, syntynyt äidiksi. Katkerana hän mietti mahtaisiko hän koskaan olla niin hyvä äiti, kuin hänen sisarensa oli jo 16 vuotiaana synnytettyään esikoisensa. Iltaisin hän ei kuitenkaan ajatellut, hän vain juhli, ja niin hän kohtasi sen miehenkin. Mies houkutteli hänet mukaansa, ja sitten oli vain kipu, kipu ja pimeä, jonka hän ei odottanut koskaan loppuvan...
Kun Anes tajusi seuraavan kerran jotain, hän huomasi kauhukseen makaavansa arkussa. Jotenkin hänen onnistui kaivautua ulos, mutta muistikuvat olivat sekavia, eikä hän osannut sanoa varmaksi muuta kuin sen että mies oli häntä odottamassa.
Miehen nimi oli Razael. Se kuullosti Anesista ihan naisen nimeltä, mutta mies oli ollut itse siitä ylpeä. Hän oli ottanut Anesin mukaansa, vienyt piemään loukkoon jota oli kutsunut kodikseen, selittänyt Anesille mikä hän oli, miksi hän oli tullut, kuin se olisi ollut suurikin kunnia.
Razael oli ottanut Anesin mukaansa ja vienyt hänet discoon, pyytänyt mukaansa nuoren tytön ja saattanut hänet pimeälle kadulle. Kauhuissaan Anes oli katsellut kuinka mies mursi tytön niskan yhdellä kädellä, ja repinyt kurkun auki hampaillaan. Hän oli pakottanut Anesin juomaan, ja kauhukseen hän huomasi pitävänsä siitä. Siitä asti he olivat yhdessä tappaneet ja juoneet.
Anes ei kuitenkaan kestänyt sitä. Hän sekosi, ja Razael kuljetti hänelle huumeita jotka veivät todellisuuden hetkeksi pois. mutta vain hetkeksi. Razael ruokki häntä, toi aineita, mutta vampyyrin kärsivällisyys ei kestänyt pitkälle. Hän jätti Anesin, ja valmisti itselleen uuden naisen, ja niin Anes jäi yksin.
Anes ei tiennyt miten monta vuotta oli kulunut, ei miten oli ne kuluttanut. Hän muisti vain yöt ja punaisen veren, haavekuvat ja painajaiset.
Ja sitten tuli Tohtori. Kuin enkeli. Hän tarjosi parannusta, ja epätoivoissaan Anes tarttui siihen. Lääke rauhoitti, mutta vain hetkeksi. Se sai verenhimon niin suureksi, että käyttö oli pakko lopettaa ja juoda, kunnes Anes tajusi jääneensä lääkkeeseen koukuun. Hän alkoi taas ottamaan sitä, ja sama juttu toistui. Kerta toisensa perään. Ja tässä hän oli nyt.
Samuel oli istunut hiljaa koko tarinan ajan. Nyt hän liikahti, katsoi Anesiin katse niin sääliä täynnä että hänen teki mielensä repiä silmät irti ja syödä ne.
-Minä en tiennyt sen olevan sellaista, Mies sanoi hiljaa,
-Sinä et tiedä mistään mitään!
Mies näytti loukkaantuneelta ja hän nousi katsoen Anesia tiukasti.
-Minua väsyttää.
Anes nousi ja käveli tottelevaisesti makuuhuoneeseen. Ovi kolahti kiinni ja hän kuuli kuinka se teljettiin. Viisas mies.
Anes heittäytyi sängylle. Joka ilta herätessään hän vannoi että tänään mies kuolisi. Joskus hän ei voinut muuta kuin kuunnella miten veri kohisi miehen suonissa vahvana. Himo oli suurta, mutta silti hän ei koskaan tehnyt mitään. Anes vakuutti itselleen sen johtuvan siitä, että veri maistuisi paremmalta mitä kauemmin odotti.
Totuus oli kuitenkin se, että Anes oli aina ollut riippuvainen jostain; Huumeista, Razaelista, verestä ja lääkkeistä.
Ja nyt Samuelista.
Aamulla ennen lähtöään hän telkesi makuuhuoneen oven, jossa Anes yleensä nukkui päivät. Illalla tullessaan hän avasi oven, ja yhdessä he istuivat pimeässä, puhuivat välillä, tai olivat vain.
Samuel pelkäsi. Se oli luonnollinen reaktio kun tiesi olevansa vampyyrin seurassa. Hän oli varuillaan, vältti kääntämästä selkäänsä naiselle, koitti vältellä semmoisia puheenaiheita jotka eivät vampyyrille sopineet.
Anes ei pitänyt järjestelystä, mutta ei valittanut. Päivät hän yleensä nukkui, joten lukkojen takan oleminen ei sinänsä ollut ongelma, vaikka muutaman kerran hän olikin raivoissaan hakannut ovea, saamatta sitä kuitenkaan auki, niin heikko hän oli. Kukaan ei tullut vaikka hän huusi keuhkonsa rikki raivoaan, sillä kerrostalon asukit eivät pistäneet nenäänsä toisten asioihin. Anesista oli toisaalta mukavaa että hänestä huolehdittiin. Samuel toi hänelle ruokaa, lihaa yleensä, joskus hedelmiäkin joita hän ei kuitenkaan syönyt. Liha meni alas helpommin, ja hän söi sen yleensä raakana, vaikka Samuel kielsi. Hän otti lääkkeensä, vaikka hän ei tiennyt auttoiko se sen paremmin kuin ennenkään. Hän halusi yhä verta, mutta ei tarvinnut sitä enää elääkseen. Samuel kävi hakemassa Tohtorilta lisää ainetta kun se loppui.
Eräänä iltana, kun he molemmat istuivat mitään puhumatta pimeässä, Samuel esitti sen kysymyksen johon hän kaikkein vähiten halusi vastata.
-Miten sinusta tuli vampyyri?
Anes veti henkeä. Tuskaiset muistot vyöryivät hänen ylleen, tukehduttivat.
-Ei sinun ole pakko kertoa, Samuel kiirehti sanomaan kun näki Anesin ilmeen, Mutta sinun on pakko joskus luottaa johonkin.
-onko?
Samuel ei vastannut. Hetken Anes pureskeli kynttään ja alkoi sitten tahtomattaan puhua.
Hän rakasti juhlimista. Usein hän käytti myös aineita, koska niistä tuli mukava olo, ja hän saattoi hetkeksi unohtaa. Selvinpäin häntä aina hävetti, ja hän toivoi olevansa kuin sisarensa, syntynyt äidiksi. Katkerana hän mietti mahtaisiko hän koskaan olla niin hyvä äiti, kuin hänen sisarensa oli jo 16 vuotiaana synnytettyään esikoisensa. Iltaisin hän ei kuitenkaan ajatellut, hän vain juhli, ja niin hän kohtasi sen miehenkin. Mies houkutteli hänet mukaansa, ja sitten oli vain kipu, kipu ja pimeä, jonka hän ei odottanut koskaan loppuvan...
Kun Anes tajusi seuraavan kerran jotain, hän huomasi kauhukseen makaavansa arkussa. Jotenkin hänen onnistui kaivautua ulos, mutta muistikuvat olivat sekavia, eikä hän osannut sanoa varmaksi muuta kuin sen että mies oli häntä odottamassa.
Miehen nimi oli Razael. Se kuullosti Anesista ihan naisen nimeltä, mutta mies oli ollut itse siitä ylpeä. Hän oli ottanut Anesin mukaansa, vienyt piemään loukkoon jota oli kutsunut kodikseen, selittänyt Anesille mikä hän oli, miksi hän oli tullut, kuin se olisi ollut suurikin kunnia.
Razael oli ottanut Anesin mukaansa ja vienyt hänet discoon, pyytänyt mukaansa nuoren tytön ja saattanut hänet pimeälle kadulle. Kauhuissaan Anes oli katsellut kuinka mies mursi tytön niskan yhdellä kädellä, ja repinyt kurkun auki hampaillaan. Hän oli pakottanut Anesin juomaan, ja kauhukseen hän huomasi pitävänsä siitä. Siitä asti he olivat yhdessä tappaneet ja juoneet.
Anes ei kuitenkaan kestänyt sitä. Hän sekosi, ja Razael kuljetti hänelle huumeita jotka veivät todellisuuden hetkeksi pois. mutta vain hetkeksi. Razael ruokki häntä, toi aineita, mutta vampyyrin kärsivällisyys ei kestänyt pitkälle. Hän jätti Anesin, ja valmisti itselleen uuden naisen, ja niin Anes jäi yksin.
Anes ei tiennyt miten monta vuotta oli kulunut, ei miten oli ne kuluttanut. Hän muisti vain yöt ja punaisen veren, haavekuvat ja painajaiset.
Ja sitten tuli Tohtori. Kuin enkeli. Hän tarjosi parannusta, ja epätoivoissaan Anes tarttui siihen. Lääke rauhoitti, mutta vain hetkeksi. Se sai verenhimon niin suureksi, että käyttö oli pakko lopettaa ja juoda, kunnes Anes tajusi jääneensä lääkkeeseen koukuun. Hän alkoi taas ottamaan sitä, ja sama juttu toistui. Kerta toisensa perään. Ja tässä hän oli nyt.
Samuel oli istunut hiljaa koko tarinan ajan. Nyt hän liikahti, katsoi Anesiin katse niin sääliä täynnä että hänen teki mielensä repiä silmät irti ja syödä ne.
-Minä en tiennyt sen olevan sellaista, Mies sanoi hiljaa,
-Sinä et tiedä mistään mitään!
Mies näytti loukkaantuneelta ja hän nousi katsoen Anesia tiukasti.
-Minua väsyttää.
Anes nousi ja käveli tottelevaisesti makuuhuoneeseen. Ovi kolahti kiinni ja hän kuuli kuinka se teljettiin. Viisas mies.
Anes heittäytyi sängylle. Joka ilta herätessään hän vannoi että tänään mies kuolisi. Joskus hän ei voinut muuta kuin kuunnella miten veri kohisi miehen suonissa vahvana. Himo oli suurta, mutta silti hän ei koskaan tehnyt mitään. Anes vakuutti itselleen sen johtuvan siitä, että veri maistuisi paremmalta mitä kauemmin odotti.
Totuus oli kuitenkin se, että Anes oli aina ollut riippuvainen jostain; Huumeista, Razaelista, verestä ja lääkkeistä.
Ja nyt Samuelista.
Vastaukset 2
Vanhimmat
Toivottavasti tämä jatkuu!
Milloin ajattelit jatkaa tätä? Mä riudun tänne jollen saa lukea lisää pian... Kai sä sentään jatkat? Sun tekstisi on mulle verta vampyyrille...