Tässä on hiljattain kirjoittamani tarina, joka on osa novellia, joka tuskin koskaan valmistuu:
On huone, jossa on matto ja matolla koira järsimässä luuta. Koira on saksanpaimenkoiran pentu. Sen kasvoilla on veikeä ilme. Koira on hullunkurinen, pörröinen otus ja kovin viaton. Jos ottaisin luun koiralta ja nostaisin sen ilmaan, pentu ponkaisisi hullunkurisille pikku jaloilleen, katse naulittuna luuhun, valmiina leikkiin. Jos löisin koiraa luulla, se katsoisi minua hämmästyneenä, vailla syytöstä. Jos löisin koiraa yhä uudestaan, kunnes se ei pääsisi liikkeelle ja sen suusta ja korvista valuisi veri, se ei vihaisi minua, eikä syyttäisi. Se makaisi maassa ymmällään. Olisin rikkonut koiran, vaikkei se kuolisikaan. Vaikka veisin sen eläinlääkäriin ja se paranisi ja nousisi uudestaan hullunkurisille pikku jaloilleen ja kasvaisi aikuiseksi ja vaikka olisin sille hyvä isäntä, koira olisi yhä rikki.
Tunsin tuollaisen koiran. Asuin sellaisen kanssa, enkä lyönyt sitä vaan olin sille hyvä ja rakastin sitä. Katselin sen hullunkurisia pikku jalkoja ja hullunkurista pikku naamaa, enkä halunnut sille pahaa. Mutta koira oli annettava pois kun se oli vielä pentu ja tiedän, että sen jälkeen sitä satutettiin, eikä sitä rakastettu ja siitä tuli rikkinäinen koira. Itken tuon koiran puolesta. En tiedä, onko se elossa vai kuollut, mutta toivon, että se on kuollut, että sen ei enää tarvitse olla rikkinäinen koira.
Mutta olen kai hassu, kun tuollaista ajattelen, sillä tuossahan koira on. Se makaa edessäni matolla ja järsii luuta. Istun koiran viereen. Se vilkaisee minua ja lipaisee kättäni ja heiluttaa hiukan häntäänsä. Silitän koiran untuvaista turkkia. Tarraan luusta ja nostan sen korkealle. Pentu ponkaisee hullunkurisille pikku jaloilleen, katse naulittuna luuhun, valmiina leikkiin. Vien koiran puistoon. Se juoksee nurmella ja ajaa takaa pikkulintuja. Se läähättää ja hymyilee.
(Tarina päättyi)
Ei mikään ihmiskunnan "suurista" saavutuksista, ei mikään teknologia tai taiteen saavutus, ole riittävä maksu yhdestä rikotusta koirasta. Ja noita koiria on lukemattomia. Jokaisen meistä hullut ihmiset rikkovat. Saamme vamman sieluumme, joka ei parane. Viattomuutemme viedään ja tilalle saamme kyyneleet.
Ihmiskunta on osoittanut elinkelvottomuutensa kyllin monta kertaa. Kunpa maailmanloppu olisi jo täällä.
On huone, jossa on matto ja matolla koira järsimässä luuta. Koira on saksanpaimenkoiran pentu. Sen kasvoilla on veikeä ilme. Koira on hullunkurinen, pörröinen otus ja kovin viaton. Jos ottaisin luun koiralta ja nostaisin sen ilmaan, pentu ponkaisisi hullunkurisille pikku jaloilleen, katse naulittuna luuhun, valmiina leikkiin. Jos löisin koiraa luulla, se katsoisi minua hämmästyneenä, vailla syytöstä. Jos löisin koiraa yhä uudestaan, kunnes se ei pääsisi liikkeelle ja sen suusta ja korvista valuisi veri, se ei vihaisi minua, eikä syyttäisi. Se makaisi maassa ymmällään. Olisin rikkonut koiran, vaikkei se kuolisikaan. Vaikka veisin sen eläinlääkäriin ja se paranisi ja nousisi uudestaan hullunkurisille pikku jaloilleen ja kasvaisi aikuiseksi ja vaikka olisin sille hyvä isäntä, koira olisi yhä rikki.
Tunsin tuollaisen koiran. Asuin sellaisen kanssa, enkä lyönyt sitä vaan olin sille hyvä ja rakastin sitä. Katselin sen hullunkurisia pikku jalkoja ja hullunkurista pikku naamaa, enkä halunnut sille pahaa. Mutta koira oli annettava pois kun se oli vielä pentu ja tiedän, että sen jälkeen sitä satutettiin, eikä sitä rakastettu ja siitä tuli rikkinäinen koira. Itken tuon koiran puolesta. En tiedä, onko se elossa vai kuollut, mutta toivon, että se on kuollut, että sen ei enää tarvitse olla rikkinäinen koira.
Mutta olen kai hassu, kun tuollaista ajattelen, sillä tuossahan koira on. Se makaa edessäni matolla ja järsii luuta. Istun koiran viereen. Se vilkaisee minua ja lipaisee kättäni ja heiluttaa hiukan häntäänsä. Silitän koiran untuvaista turkkia. Tarraan luusta ja nostan sen korkealle. Pentu ponkaisee hullunkurisille pikku jaloilleen, katse naulittuna luuhun, valmiina leikkiin. Vien koiran puistoon. Se juoksee nurmella ja ajaa takaa pikkulintuja. Se läähättää ja hymyilee.
(Tarina päättyi)
Ei mikään ihmiskunnan "suurista" saavutuksista, ei mikään teknologia tai taiteen saavutus, ole riittävä maksu yhdestä rikotusta koirasta. Ja noita koiria on lukemattomia. Jokaisen meistä hullut ihmiset rikkovat. Saamme vamman sieluumme, joka ei parane. Viattomuutemme viedään ja tilalle saamme kyyneleet.
Ihmiskunta on osoittanut elinkelvottomuutensa kyllin monta kertaa. Kunpa maailmanloppu olisi jo täällä.
Vastaukset 3
Vanhimmat
Viehättävä tarina, jossa kuvaat koiranpentua aivan ihastuttavalla tavalla. Pahuudella leikittelyltä menee kyllä terä, kun paljastat ettei se ollutkaan totta.
Kannattaa jatkaa tämän tekstin parissa, jos se kerran on osa isompaa kokonaisuutta.
Lopussa pohdit mielenkiintoisesti, mikä on tieteen ja taiteen arvo verrattuna elävään elämään. Olen kylläkin sitä mieltä, että jokainen meistä jossain elämänsä vaiheessa raapii toisten ihmisten tai eläinten sieluun/mieleen sellaisia naarmuja, jotka eivät ainakaan unohdu, vaikka paranisivatkin - ei siihen hulluja tarvita.
Toisaalta juuri ne kaikki naarmut, säröt ja vammat tekevät meistä mielenkiintoisia ja monipuolisia ihmisiä, jotka oppivat jotain elämästä ja maailmasta. Ne ovat meille rikkautta ja voimaa.
Sitä paitsi aika moni on sitä mieltä, että maailmanloppu on jo täällä...
Kuka on hullu? Tyhjänpäiväisine ongelminemme, kieroutuneine tärkeysjärjestyksinemme, kerskakulutuksinemme - mitä muuta olemme kuin vaarallisia hulluja? Hyvänen aika, olemme pian tuhonneet elämän edellytykset koko maapallolla!
En usko, että tulimme äitiemme kohduista mielipuolina ja olen varma, että koiranpentu on täysin vapaa tuosta hulluudesta. Mikäli sen viattomuutta varjellaan, se voi elää koko elämänsä kauniina, läpeensä hyvänä ja tarkoituksenmukaisena olentona; mitä ei voida sanoa yhdestäkään meistä. Mutta miksei se voisi päteä ihmisiinkin, jos varjelisimme lapsiamme maailman hulluudelta?
Mainittakoon, että tarina on totta. Keskimmäinen kappale "perustuu tositapahtumiin".
Hyvä tarina, mutta ihan,,, liikaa,,, pilkkuja.