mulla on 11 v poika jonka yh olen ollut aina. isänsä ei ole ollut koskaan kuvioissa mukana. reilu vuosi sitten menin naimisiin ja miehelläni ei ole omia lapsia.
miehenä hän on...erittäin hyvä. käy töissä ja rakastaa minua ja on uskollinen eikä juokse baareissa ja tekee kotitöitä mitä pyydän.
alkuun hän oli oikein innokas poikani suhteen ja halusi olla hänelle "kuin oma isä". puoli vuotta meni ja kiinnostus lopahti. asiat kääntyivätkin niin että kaikki on poikani tai minun syytäni mitä poikaan liittyen tulee. hän hermostuu pojalle pienistä asioista ja ottaa pojan kujeet ja kiukuttelut itselleen henkilökohtaisesti. myös pojan kasvatus on kuulemma ihan pellosta ja yltyy esim väittelemään kuin pieni lapsi itse aivan typeristä asioista.
olen yrittänyt moneen kertaan puhua miehelle ja sanoa että minusta hänen pitäisi muistaa että poika ei ole leikki-ikäinen enää. että hän ei ehkä koskaan tule omaksumaan miestä kuin omaa isää elämäänsä, koska oli jo sen verran iso kun mies elämäämme astui.mutta se ei tarkoita sitä etteikö mies voisi luoda hyvää suhdetta poikaan!!!
myös se että pojalla alkaa olemaan myös omia mielipiteitä asioista ja kiukunpurkauksiakin,suututtaa miestä kovasti. meidän pitäisi olla kärsivällisiä niiden kanssa ja kuunneella häntä eikä alkaa moittimaan ja riitelemään...
mutta ei. en ymmärrä kuinka mies ei näe miten käyttäytyy, kun muuten on ihan erilainen.
nyt meille on tulossa yhteinen vauva jouluna, ja PELKÄÄN kovasti poikani puolesta. miten mies sitten häneen suhtautuu??
olen häntä jo valmistellut puhumalla että muistaa sitten että mustasukkaisuus on luonnollista ja että meidän on otettava poika mukaan tähän vauva-juttuun.
en osaa edes selittää tätä tilannetta.
rakastan poikaani tietysti maailman eniten ja olen niin huolissani.
toivon että tasapaino löytyisi ja ratkaisuja. toivoisin liittomme ja perheemme onnistuvan.
mutta vannon että jos vauvan tultua tilanne pahenee tai jatkuu samanakin, että mies ei henkisesti kasva yhtään vanhempana,- ero tulee.
poikani on minulle tärkein.
miehenä hän on...erittäin hyvä. käy töissä ja rakastaa minua ja on uskollinen eikä juokse baareissa ja tekee kotitöitä mitä pyydän.
alkuun hän oli oikein innokas poikani suhteen ja halusi olla hänelle "kuin oma isä". puoli vuotta meni ja kiinnostus lopahti. asiat kääntyivätkin niin että kaikki on poikani tai minun syytäni mitä poikaan liittyen tulee. hän hermostuu pojalle pienistä asioista ja ottaa pojan kujeet ja kiukuttelut itselleen henkilökohtaisesti. myös pojan kasvatus on kuulemma ihan pellosta ja yltyy esim väittelemään kuin pieni lapsi itse aivan typeristä asioista.
olen yrittänyt moneen kertaan puhua miehelle ja sanoa että minusta hänen pitäisi muistaa että poika ei ole leikki-ikäinen enää. että hän ei ehkä koskaan tule omaksumaan miestä kuin omaa isää elämäänsä, koska oli jo sen verran iso kun mies elämäämme astui.mutta se ei tarkoita sitä etteikö mies voisi luoda hyvää suhdetta poikaan!!!
myös se että pojalla alkaa olemaan myös omia mielipiteitä asioista ja kiukunpurkauksiakin,suututtaa miestä kovasti. meidän pitäisi olla kärsivällisiä niiden kanssa ja kuunneella häntä eikä alkaa moittimaan ja riitelemään...
mutta ei. en ymmärrä kuinka mies ei näe miten käyttäytyy, kun muuten on ihan erilainen.
nyt meille on tulossa yhteinen vauva jouluna, ja PELKÄÄN kovasti poikani puolesta. miten mies sitten häneen suhtautuu??
olen häntä jo valmistellut puhumalla että muistaa sitten että mustasukkaisuus on luonnollista ja että meidän on otettava poika mukaan tähän vauva-juttuun.
en osaa edes selittää tätä tilannetta.
rakastan poikaani tietysti maailman eniten ja olen niin huolissani.
toivon että tasapaino löytyisi ja ratkaisuja. toivoisin liittomme ja perheemme onnistuvan.
mutta vannon että jos vauvan tultua tilanne pahenee tai jatkuu samanakin, että mies ei henkisesti kasva yhtään vanhempana,- ero tulee.
poikani on minulle tärkein.
Vastaukset 8
Vanhimmat
Kannatti sitten vääntää vielä yksi viaton lapsi erolapseksi tuohon tilanteeseen, olisitte selvittäneet sen ensin.
Missäs pojan isä luuraa? Annoit riemumielin miehesi ottaa liian ison taakan harteilleen, ja nyt kun se on käynyt painavaksi purnaat, mars perheneuvolaan kummatkin ja odota mieheltä vähemmän pojan suhteen, miehesikin paha olo helpottuu.
helpottaa tuollainen asenne!
Perheneuvolavinkki olikin ainoa, mikä tuosta viestistä kannattaa napata käyttöön.
Se on kumma, että kun mies tympääntyy puolison lapseen ja suhtautuu tähän kurjasti, syytetään lapsen äitiä ja ajatellaan, että tämä mies on avuton raukka, joka on otettu hoitamaan isän roolia, mutta auta armias, kun naista tympii ukon mukulat! Silloin on naisessa aina jotain vikaa!!
Joo, en ensin viitsinyt edes kommentoida tuota ensimmäistä. Kun ei se asia ihan noin ole.
Ensinnäkään kun siis minä OLEN esikoiseni kanssa, MIES ei ole :D eli ymmärsitkö vai tarvitseeko tavuttaa. Jos mies on normaali niin jokaisella isällä on Suomen maassa mahdollisuus pyytää tapaamisoikeudet jos vastuu ja kasvatus lapsesta sattuu MIESTÄ KIINNOSTAMAAN.
Ja toinen asia, siis MINULLA ja miehellä, kuten ei myöskään minulla ja POJALLA ole kommunikointi-ongelmia :D huvittaa...
Ton kirjoittajan on pakko olla mies...
"alkuun hän oli oikein innokas poikani suhteen ja halusi olla hänelle "kuin oma isä". puoli vuotta meni ja kiinnostus lopahti."
Kuinkas kauan ehditte olla yhdessä? Kun mies (puhun siis ns. miesnäkökulmasta) rakastuu, kaikki mikä liittyy naiseen on hyvä, niin lapset kuin paheetkin. Jos nyt alkaa tämä rakastumisvaihe mennä ohi ja miehes tästä oireilee, niin hui...
"kaikki on poikani tai minun syytäni mitä poikaan liittyen tulee. hän hermostuu pojalle pienistä asioista ja ottaa pojan kujeet ja kiukuttelut itselleen henkilökohtaisesti. myös pojan kasvatus on kuulemma ihan pellosta "
Poikas alkaa olla ehkä varhaismurrosiässä. Onko miehelläs kurinpito-oikeus poikaasi? Jos hän ei saa reagoida "kepposiin" (jotka btw voivat olla harvinaisen pskamaisia miehen näkökulmasta vaikkei sitä äiti sellaisena pitäiskään), niin varmaan tulee ongelmia.
"kiukunpurkauksiakin,suututtaa miestä kovasti. meidän pitäisi olla kärsivällisiä niiden kanssa ja kuunneella häntä eikä alkaa moittimaan ja riitelemään..."
Ton ikäiset osaa olla tosi epäreiluja. Siinä ei välttämättä ymmärrys auta: moitteet ja riidat on väistämättömiä.
"mutta vannon että jos vauvan tultua tilanne pahenee tai jatkuu samanakin, että mies ei henkisesti kasva yhtään vanhempana,- ero tulee.
poikani on minulle tärkein."
Pistäkää vaikka paperilapulle, mikä mättää. Lukekaa ne yhdessä. Onko erimielisyyksiä? Keskustelkaa ratkaisuista. Toistakaa tarvittaessa. :-)
Kolmisen vuotta ollaan oltu yhdessä.
Ja minä en puutu miehen komenteluihin ja sanomisiin pojalle. Tottahan minäkin komennan poikaa. Kyse ei ole siitä. Vaan negatiivisesta ilmasta ja tunteesta joka miehellä on poikaa kohtaan!
"Ton ikäiset osaa olla tosi epäreiluja."
Joo, mutta me ollaan aikuisia ja pitäs olla sellaisen yläpuolella? Nimenomaan kärsivällisyyttä tässä tarvittaisiin mieheltä.
Mutta kyllä minä toivon että poika uskaltaa purkaa pahan mielen kotona ja näyttää jos on huono päivä,-koti ei ole sellainen jossa lapset ei uskaltaisi olla oma itsensä tai ei voisi näyttää tunteitaan.Parempi täällä kuin kylällä potkimassa kiukkuaan. Tosin poika ei edes ole mikään huligaani tyyppi...
Ja keskusteltu on moneen otteeseen näistä ongelmista. Joka kerta mies sanoo että kyllä hän tietää että välilä ylireagoi ja koittaa hillitä itteesä. Mutta AINA uusii käytöksensä! Ja on menettänyt täysin pojan luottamuksen käyttäytymisellään. Saattaa olla monta päivää huomioimatta ja puhumatta pojalle mitään.
huh-huh.
En jaksa tätä tämän enempää puida.
Sillä kai ton alkuperäsen kirjotin kun ei oikein kellekään voi puhua livenä tästä...
Mutta kiitos "myötätunnosta".
Kai se on pojan vika, ja minun, tää miehen käytös.
No en nyt pahalla tai syyllistämismielessä tosiaan noita ehdotellu..
Kakarat osaa tosissaan olla hirviöitä, jopa oma kuusivuotiaani. Mutta hyvä jos teillä on roti ja harmonia tuossa mielessä.
On hyvä, että poika uskaltaa näyttää tunteensa ilman, että terrorisoi koko ympäristöään. Mukava kuulla, ettei teillä ole tuota ongelmaa.
Hyvä jos olette asiasta jutellut. En tiennyt, oletteko, tai millä tavoin. Turhaan ehdotin, en ilkeyttäni. (Siinä paperille kirjoittamisessa olis ollu mm. se hyvä, että molemmat saa asiansa sanottua eikä kumpikaan pysty vetäytymään "no okei, kyl mä tästä lähtien" -bullshitin taakse.)
Eikä nyt sentään kannata marttyyrin viittaa pukea päälle. Älä ainakaan pojalle sitä sovita.
Onnea matkaan. Ihan vilpittömästi.
ok. sori,ymmärsin väärin.
päivä kerrallaan koitetaan mennä.
katsotaan kun vauva tulee taloon.
tänään juuri puhuttiin asiasta kun jäätiin kahden,poika meni kaverille yöksi.
yritin kertoa miehelle että ymmärtäisi että meillä ei ole mitään hätää vauvasta. (mies odottaa tosi kovasti vauvaa kun ei omia hänellä vielä ole)
vauva saa rakkautta ja hoitoa ja huolenpitoa yllinkyllin, hänellä on molemmat vanhemmat tässä jotka passaa ja hyyssää.
että ymmärtäisi että minulla on murhe ja huoli pojasta,siis oikeesti sydämmessä murhe,
kun poika ymmärtää ja tuntee asioita ja tarvitsee käytännön huomiota ja aikaa ja neuvoja ja tukea eritavalla omaa minää varten.hänelle ei riitä että annetaan ruoka ja laitetaan nukkumaan...
en osaa selittää mitä tarkoitan...
mutta kuten sanoin, katsotaan miten asiat lutviintuu.
kiitokset oikeesti että sai edes vähän keskustelunpoikasta :)
"ok. sori,ymmärsin väärin."
Nääh, sellaista sattuu.. :-)
"aikaa ja neuvoja ja tukea eritavalla omaa minää varten.hänelle ei riitä että annetaan ruoka ja laitetaan nukkumaan... en osaa selittää mitä tarkoitan... "
Ihan hyvin selitetty. Noi on ihan oikeita huolia ja olen ite ollu vähänsinnepäintilanteessa.
Toivotan teille kaikkea hyvää. Teille taitaa tulla vähän raskasta aikaa, mutta tsemppiä nyt kuitenkin. En osaa muuta sanoa.
Kiitos kiittämästä :-)