Kävin kaksplussan sivuilla lukemassa yksin odottavien tekstejä... Itsekein sen läpikäyneenä, nyt paljon vahvampana ja viisaampana. Kai :)
Mietin, että.. Haluaisin vielä lapsen, kolmannen.
Ensimmäiseni syntyi parisuhteeseen, isä ei ole lapseen eron jälkeen yhteyttä pitänyt (11vuoteen), kuulema tyttöystävä ei tykännyt.
Toinen lapseni on vahinkoraskaus, keskeytykseen en pystynyt enkä halunnut, isä ei halunnut lasta. Lapsi on siitä huolimatta rakastettu, ihana lapsi vaikka isänsä toisin ajatteleekin. Enkä ole pakottanut/vaatinut häneltä yhtään mitään, tekemisissä on saanut olla tai olla olematta jos on halunnut.
Nyt nuorimmaiseni on jo kohta kaksi vuotta.
itse olen jo aikas vanha, näihin hommiin ainakin... kohta 33. Silti haluaisin vielä lapsen... Mutta, jos ajatellaan vanhan kaavan mukaan, että ensin pitäisi löytää mies, tutustella vähintään vuosi, sitten muuttaa saman katon alle, kihlat ja muut ja raskaus päälle, niin sittenhän minä olisin jo... 35-36 kun lapsi syntyy. Enemmänkin, koska eihän sitä ensimmäistä kaksijalkaista joka vastaan tulee halua ottaa kuitenkaan, kai se täytyy se Elämän Mies olla. (Puhumattakaan siitä, että olen kyllä ajatellut olla ottamatta miestä enää ollenkaan, ainakaan saman katon alle). Ja sittenkään ei ole varmaa, että kestääkö liitto, ja jos erotaan niin pitääkö isä yhteyttä lapseensa. Ymym...
Tässä nyt mietiskelen, että onko se loppujenlopuksi niin vastuutonta (en tiedä, ehkä väärä sana) tehdä "isätön" lapsi tahallaan. Siis lasta kohtaan osittain kyllä, tavallaan, mutta onhan siinä asiassa niin paljon muitakin kulmia. Jos ajatellaan lapsen oikeuksia, isäänsä, niin.. No. Monipiippuinen juttu. Eihän niitäkään ole pakko lapselta kieltää.
Itsekästäkö? Voi olla...Onko? Mutta jos tietää että jaksaa ja kykenee. Ja rakkautta riittää. Ja entäs muut lapset, on heilläkin oikeus sisariin ja isompaan perheeseen, voihan sen kääntää näinkin...
En tiedä. Mietin, mietin... Ja mietin silti vaikken tekisikään.
Kuitenkin, olin joskus jyrkästi sitä mieltä, ettei lapsia tehdä kuin yhdelle miehelle ja jos ero tulee niin se lisääntymisestä. Kuitenkin, elämä opettaa, kasvattaa, avartaa...
Mikään kun ei ole varmaa tänä päivänä.
Asiallisia mielipiteitä asiasta, perusteluineen otetaan vastaan.
Mietin, että.. Haluaisin vielä lapsen, kolmannen.
Ensimmäiseni syntyi parisuhteeseen, isä ei ole lapseen eron jälkeen yhteyttä pitänyt (11vuoteen), kuulema tyttöystävä ei tykännyt.
Toinen lapseni on vahinkoraskaus, keskeytykseen en pystynyt enkä halunnut, isä ei halunnut lasta. Lapsi on siitä huolimatta rakastettu, ihana lapsi vaikka isänsä toisin ajatteleekin. Enkä ole pakottanut/vaatinut häneltä yhtään mitään, tekemisissä on saanut olla tai olla olematta jos on halunnut.
Nyt nuorimmaiseni on jo kohta kaksi vuotta.
itse olen jo aikas vanha, näihin hommiin ainakin... kohta 33. Silti haluaisin vielä lapsen... Mutta, jos ajatellaan vanhan kaavan mukaan, että ensin pitäisi löytää mies, tutustella vähintään vuosi, sitten muuttaa saman katon alle, kihlat ja muut ja raskaus päälle, niin sittenhän minä olisin jo... 35-36 kun lapsi syntyy. Enemmänkin, koska eihän sitä ensimmäistä kaksijalkaista joka vastaan tulee halua ottaa kuitenkaan, kai se täytyy se Elämän Mies olla. (Puhumattakaan siitä, että olen kyllä ajatellut olla ottamatta miestä enää ollenkaan, ainakaan saman katon alle). Ja sittenkään ei ole varmaa, että kestääkö liitto, ja jos erotaan niin pitääkö isä yhteyttä lapseensa. Ymym...
Tässä nyt mietiskelen, että onko se loppujenlopuksi niin vastuutonta (en tiedä, ehkä väärä sana) tehdä "isätön" lapsi tahallaan. Siis lasta kohtaan osittain kyllä, tavallaan, mutta onhan siinä asiassa niin paljon muitakin kulmia. Jos ajatellaan lapsen oikeuksia, isäänsä, niin.. No. Monipiippuinen juttu. Eihän niitäkään ole pakko lapselta kieltää.
Itsekästäkö? Voi olla...Onko? Mutta jos tietää että jaksaa ja kykenee. Ja rakkautta riittää. Ja entäs muut lapset, on heilläkin oikeus sisariin ja isompaan perheeseen, voihan sen kääntää näinkin...
En tiedä. Mietin, mietin... Ja mietin silti vaikken tekisikään.
Kuitenkin, olin joskus jyrkästi sitä mieltä, ettei lapsia tehdä kuin yhdelle miehelle ja jos ero tulee niin se lisääntymisestä. Kuitenkin, elämä opettaa, kasvattaa, avartaa...
Mikään kun ei ole varmaa tänä päivänä.
Asiallisia mielipiteitä asiasta, perusteluineen otetaan vastaan.
Vastaukset 1
Vanhimmat
Itsekin olen yksinodottava, vauva syntyy loppukesästä. En tähän "vapaaehtoisesti" ruvennut, siis olisin kyllä sen parisuhteen halunnut, mutta mies oli toista mieltä. Ensimmäinen lapsi siis kyseessä ja päivä päivältä olen varmempi että viimeiseksi myös jää. Tavallaan surullista, olisihan se kiva että olisi sisarus/sisaruksia, mutta en usko että toista kertaa enää uskaltaisin tähän lähteä.
Tuskin pystyn tämän kokemani jälkeen enää luottamaan keneenkään niin paljon että toisen lapsen tekisin. Ja ikimaailmassa en halua enää kokea tätä yksinodottamista uudestaan, sen verran henkisesti ottanut koville.
Mutta en näe siinä mitään väärää jos olet valmis vielä kerran tulemaan äidiksi ja olet valmis myös kokemaan sen yksin. Riippuu tietysti miten ajattelit raskautua..? Minusta se on väärin, että huijaa miestä, käyttää siis vain "siitosorina".
Ja vaikea on löytää miestä, joka vapaaehtoisesti lapsen siittää, Suomessa ei kuitenkaan päde mitkään sopimukset jotka vapauttaisivat elatusvelvollisuudesta. Keinohedelmöitys tietysti olisi yksi vaihtoehto, siinä ei lapsen ainakaan tarvitsisi aikuisena miettiä että miksi isä ei ota yhteyttä. Mitä tahansa päätätkin niin tsemppiä. :)