Usko siihen, että löydän vielä jonkun, on horjunut pahasti. Kukaan tyttö ei saa minussa mitään reaktiota aikaan, en enää pysty ihastumaan. Unelmoin miltei päivittäin, että rakastuisin johonkin tyttöön, ja tunteesta tulisi molemminpuolinen.
Viimeksi ihastuin kuudennella luokalla yhteen tyttöön. Hän ei välittänyt minusta yhtään, ja vältteli minua. Myöhemmin tajusin, että hän halusi vain leikkiä tunteillani. Kuitenkin syytin itseäni ensin siitä, että olen niin kurja ihminen, ettei kukaan halua minua.
Vieläkin tuntuu siltä, vaikka kuinka ajattelisi järjellä, ettei itsessä mitään vikaa. Itsetuntoni on niin huono, että kuvittelen koko ajan olevani muita huonompi ja rumempi (vaikka muiden mielestä en). En voi enkä uskalla rakastua, koska pelkään tulevani torjutuksi!
Käytökseni on hyvä, mutta sosiaaliset taitoni kovin huonot. Olen hiljainen, en puhu kelle tahansa. Epäsosiaalinen käytökseni varmaan näyttää poikkeavalta, eivätkä tytöt huomaa tai halua huomata minua. Minua ei hymyilytä koulussa, on niin kauheaa olla julkisella paikalla! Luonteeni on enemmän surullinen kuin iloinen, ja pidän kotona olemisesta epänormaalin paljon.
Kaipa tilanne paranee, kun murrosikä menee ohi, mutta entä jos ei?
Viimeksi ihastuin kuudennella luokalla yhteen tyttöön. Hän ei välittänyt minusta yhtään, ja vältteli minua. Myöhemmin tajusin, että hän halusi vain leikkiä tunteillani. Kuitenkin syytin itseäni ensin siitä, että olen niin kurja ihminen, ettei kukaan halua minua.
Vieläkin tuntuu siltä, vaikka kuinka ajattelisi järjellä, ettei itsessä mitään vikaa. Itsetuntoni on niin huono, että kuvittelen koko ajan olevani muita huonompi ja rumempi (vaikka muiden mielestä en). En voi enkä uskalla rakastua, koska pelkään tulevani torjutuksi!
Käytökseni on hyvä, mutta sosiaaliset taitoni kovin huonot. Olen hiljainen, en puhu kelle tahansa. Epäsosiaalinen käytökseni varmaan näyttää poikkeavalta, eivätkä tytöt huomaa tai halua huomata minua. Minua ei hymyilytä koulussa, on niin kauheaa olla julkisella paikalla! Luonteeni on enemmän surullinen kuin iloinen, ja pidän kotona olemisesta epänormaalin paljon.
Kaipa tilanne paranee, kun murrosikä menee ohi, mutta entä jos ei?
Vastaukset 6
Vanhimmat
mulla on ihan sama ongelma.. :(
Mitäpä tuohon muuta sanoisi, kuin että mene ihmisten ilmoille ja opettele sosiaalisia taitoja. Ne on sellainen juttu, joka pitää tosiaakin opetella, niistä vain murto-osa on perinnäistä. Minäkin tykkäsin ennen enemmän kuin mitään muuta olla kotona. Olin sosiaalisesti vähän eristäytynyt. Yläasteella piilottauduin muiden katseilta ja halusin olla yksin tai joskus harvoin suljetussa kaveriporukassa. En paljoa puhunut ulkopuolisille. Vaan harrastukseni (ajokokeet) parissa jouduin opettelemaan puhumaan miehille, kuvitella, aikuisille miehille. Siitä sitten lähti urakehitykseni nousuun ja olen melkein sosiaalisimmasta päästä.
Minulla oli päässä myös ajatus siitä, miten ruma tai epäkiinnostava ihminen minun täytyy olla, koska en kenellekään kelpaa. Oikeasti ajattelin, ettei minussa ole mitään vikaa, joten miksi minua ei haluta. Ratkaisun asiaan toi alkoholi (se viimeinen vaihtoehto) ja sain kokea oikeasti olevani haluttu ja rakastettu, nyt jo yli kymmenen kuukauden ajan. Kaikkeen tarvitaan omaa ponnistelua, ilman sitä ei pärjää. Pää pystyyn ja baanalle, sitä sinä kaipaat.
suosittelen vakavasti itsemurhaa
En ikinä tekisi itsemurhaa! Silloinhan menettäisin mahdollisuuden pystyä parempaan. Itsemurha ei ole mikään vaihtoehto, se olisi elämän halveksuntaa. Elämä on sellainen ihme, että sitä pitää kunnioittaa!
Sä oot kyllä yks idiootti!
Voi olla että sä et tota oikeesti meinaa mutta voisit kuitenki ajatella ensin ja sit vasta laittaa paperille sen mitä oot ajatellu...
Miten tämä keskustelu nyt tähän lopahti?