Kerronpa oman tarinani.
Olen muutaman kuukauden päästä 22-vuotias nainen.
Kiusattu on koko peruskoulun ajan. Ala-asteen ensimmäisestä luokasta neljänteen en vain tajunnut olevani kiusattu. Mutta huomasin sen jälkikäteen jatkuvasta arkuudestani. En esimerkiksi uskaltanut koskaan viitata tunnilla.Tämä kertoo jo selvästä syrjinnästä. Lapsi ei ole luonnostaan arka.
Viidennellä luokalla koulukiusaaminen oli jo niin ilmeistä, etten voinut enää välkillä pidättää itkua ja kerroin lopulta asiasta kotona äidilleni. Viides ja kuudes luokka jatkuivat lähestulkoon samaa rataa, tosin kuudennella kiusaaminen lieveni. Yläasteella sen sijaan entisestään rankkeni. Suunsoitto oli yläasteella jopa ala-astettakin rankempaa (hyvin rankkaa siis). Tosin eri oppilaat olivat nälvimässä (en mennyt lähikouluun).
Sitten alkoi lukio. Lukiossa itsevarmuuteni oli jo selvästi parempi, kun tiesin että nyt koittaa koulussa rauhallisempi ajanjakso, kun oppilaat ovat jo lähestulkoon aikuisia. Niin koitti. En muista yhdenkään lukiolaisen nälvineen minua.
Siihen eivät kuitenkaan harmit loppuneet. Olin huomannut jo yläasteen lopulla isäni katsovan minua usein sillä silmällä (sukuunpäin suuntautuneesti). Lisäksi isälläni oli tapana käyttäytyä toisinaan hyökkäävästi, johtuen hänen kurjasta lapsuudestaan. Koitin kestää lukiossa sen, että kotonani asuu täys k..ipää. Kestinkin sen aika hyvin, sillä valkolakki tuli tavanomaisessa kolmessa vuodessa. Mutta oli se silti rankkaa, että jouduin menemään aina eri huoneeseen, jottei iskä ehdi tsekata persettä ja tissejä. Eivät olleet mitään herkkua sellaiset tilanteet, joissa olin verisukulaisen ihailtavana >:P
Yliopisto-opiskelut alkoivat heti syksyllä, lukion päättymisen jälkeen. Asuin edelleen vanhempieni kotona ja eräs rasite tuli tuona syksynä elämääni: isäni ei käynyt enää töissä, vaan maleksi kaikki päivät kotonamme. Olin säästynyt aikaisemmin jatkuvalta mielipahalta sillä, että isä meni töihin jokaisena arkipäivänä aamukahdeksalta ja palasi vasta iltakahdeksalta kotiin (pitkät työmatkat). Nyt ei ollut kotona enää sitä rauhaa, mikä oli ollut normaalisti arkena kello 8-20. Tilanne vei voimiani ja yliopisto-opiskeluista ei tahtonut tulla yhtään mitään.
Äitini hankki minulle siitä vuoden päästä soluasunnon, jotta pystyisin paremmin keskittymään opiskeluun. Ei juurikaan auttanut, kun oli yksinäisyyttä ja opiskelumotivaation totaalista puuttumista.Lukioajan kavereihin en enää pitänyt yhteyttä, koska he eivät olleet enää hyväntahtoisia ja mukavia, niinkuin aluksi. Eikä heitäkään ollut kamalasti, vain 3-4. Mutta nyt puuttuivat täysin kaverit. Kavereita oli tasan nolla. Vielä pahempi..
Siitä vielä vuoden päästä, eli syksyllä 2007, kokeilin ensimmäisen kerran seurustelua. Tyyppi oli löytynyt netistä näiltä Suomi24:n palstoilta. Hänen ehdotuksensa oli, että tutustutuisimme. Puolenvuoden mailailun jälkeen viimein tapasimme ja kamala totuus paljastui: mies oli homo. Taakka tuntui aivan liialliselta, että minulla on sukuunpäinsuuntautunut isä ja eka poikaystävä on homo! No,olen silti hengissä. Miksikö? Ihan siksi, etteivät kaikki ihmiset ole yhtä surkeita henkilöitä:D. Mukavampiakin tuttavuuksia löytyy. Niinpä löysin nykyiseni. Ei hänkään täydellinen, mutta -se- on ainakin ihan kivikovana sängyssä. Tämä asia on tukenut naiseudentunnettani.. se, että heteromiehiä vielä löytyy:).
Enkä nyt halua mitenkään pilkata homoja. Homot ovat ihan ok-tyyppejä, kunhan ovat rehellisiä itselleen ja muille. Ei kenenkään homomiehen pidä teeskennellä parisuhteessa naisen kanssa.
Niin, että ei minunkaan elämäni ole ollut ruusuilla tanssimista vuodesta toiseen. On ollut rankkoja kausia, jolloin ei ole tiennyt, kestääkö mielipahaa. Mutta vaikeudet ovat sitä varten, jotta ne voitettaisiin!:) Ja onhan elämässäni tapahtunut paljon ihaniakin asioita, kuten lukuisat ulkomaanmatkat, äidin ja veljen kanssa vietetyt miljoonat naurutuokiot (huumorintaju yhdistää meitä), muutamien poikien tunnustukset siitä että ovat lätkässä minuun, rakkaat harrastukseni, jne. Eli ei tämä pelkkää kärsimystä ole ollut. Ehken olisikaan hengissä, jos olisi ollut vain pelkästään tuskaa. Mutta kauniiden hetkien rinnalla ovat kulkeneet myös ikävät ja epäoikeudenmukaiset hetkensä, jotka ovat muokanneet käsitystä itsestäni.
Jos joku sai sellaisen kuvan, että olisin rikas lellikki, niin täytyy korjata etten suinkaan. 90-luvulla perheelläni oli enemmän rahaa.Nykyään olemme täysin keskinkertaisia. Oikeastaan minulla on jopa pientä rahapulaa, kun en käy tällä hetkellä töissä. Mutta ei se mitään. Niin on monella muullakin ikäiselläni. tarinallani haluan kertoa ettei teidän teinien tarvitse angstata ja viillellä jokaisesta pikku asiasta vaan ajatella positiivisesti. kyllä kaikki järjestyy :)
Olen muutaman kuukauden päästä 22-vuotias nainen.
Kiusattu on koko peruskoulun ajan. Ala-asteen ensimmäisestä luokasta neljänteen en vain tajunnut olevani kiusattu. Mutta huomasin sen jälkikäteen jatkuvasta arkuudestani. En esimerkiksi uskaltanut koskaan viitata tunnilla.Tämä kertoo jo selvästä syrjinnästä. Lapsi ei ole luonnostaan arka.
Viidennellä luokalla koulukiusaaminen oli jo niin ilmeistä, etten voinut enää välkillä pidättää itkua ja kerroin lopulta asiasta kotona äidilleni. Viides ja kuudes luokka jatkuivat lähestulkoon samaa rataa, tosin kuudennella kiusaaminen lieveni. Yläasteella sen sijaan entisestään rankkeni. Suunsoitto oli yläasteella jopa ala-astettakin rankempaa (hyvin rankkaa siis). Tosin eri oppilaat olivat nälvimässä (en mennyt lähikouluun).
Sitten alkoi lukio. Lukiossa itsevarmuuteni oli jo selvästi parempi, kun tiesin että nyt koittaa koulussa rauhallisempi ajanjakso, kun oppilaat ovat jo lähestulkoon aikuisia. Niin koitti. En muista yhdenkään lukiolaisen nälvineen minua.
Siihen eivät kuitenkaan harmit loppuneet. Olin huomannut jo yläasteen lopulla isäni katsovan minua usein sillä silmällä (sukuunpäin suuntautuneesti). Lisäksi isälläni oli tapana käyttäytyä toisinaan hyökkäävästi, johtuen hänen kurjasta lapsuudestaan. Koitin kestää lukiossa sen, että kotonani asuu täys k..ipää. Kestinkin sen aika hyvin, sillä valkolakki tuli tavanomaisessa kolmessa vuodessa. Mutta oli se silti rankkaa, että jouduin menemään aina eri huoneeseen, jottei iskä ehdi tsekata persettä ja tissejä. Eivät olleet mitään herkkua sellaiset tilanteet, joissa olin verisukulaisen ihailtavana >:P
Yliopisto-opiskelut alkoivat heti syksyllä, lukion päättymisen jälkeen. Asuin edelleen vanhempieni kotona ja eräs rasite tuli tuona syksynä elämääni: isäni ei käynyt enää töissä, vaan maleksi kaikki päivät kotonamme. Olin säästynyt aikaisemmin jatkuvalta mielipahalta sillä, että isä meni töihin jokaisena arkipäivänä aamukahdeksalta ja palasi vasta iltakahdeksalta kotiin (pitkät työmatkat). Nyt ei ollut kotona enää sitä rauhaa, mikä oli ollut normaalisti arkena kello 8-20. Tilanne vei voimiani ja yliopisto-opiskeluista ei tahtonut tulla yhtään mitään.
Äitini hankki minulle siitä vuoden päästä soluasunnon, jotta pystyisin paremmin keskittymään opiskeluun. Ei juurikaan auttanut, kun oli yksinäisyyttä ja opiskelumotivaation totaalista puuttumista.Lukioajan kavereihin en enää pitänyt yhteyttä, koska he eivät olleet enää hyväntahtoisia ja mukavia, niinkuin aluksi. Eikä heitäkään ollut kamalasti, vain 3-4. Mutta nyt puuttuivat täysin kaverit. Kavereita oli tasan nolla. Vielä pahempi..
Siitä vielä vuoden päästä, eli syksyllä 2007, kokeilin ensimmäisen kerran seurustelua. Tyyppi oli löytynyt netistä näiltä Suomi24:n palstoilta. Hänen ehdotuksensa oli, että tutustutuisimme. Puolenvuoden mailailun jälkeen viimein tapasimme ja kamala totuus paljastui: mies oli homo. Taakka tuntui aivan liialliselta, että minulla on sukuunpäinsuuntautunut isä ja eka poikaystävä on homo! No,olen silti hengissä. Miksikö? Ihan siksi, etteivät kaikki ihmiset ole yhtä surkeita henkilöitä:D. Mukavampiakin tuttavuuksia löytyy. Niinpä löysin nykyiseni. Ei hänkään täydellinen, mutta -se- on ainakin ihan kivikovana sängyssä. Tämä asia on tukenut naiseudentunnettani.. se, että heteromiehiä vielä löytyy:).
Enkä nyt halua mitenkään pilkata homoja. Homot ovat ihan ok-tyyppejä, kunhan ovat rehellisiä itselleen ja muille. Ei kenenkään homomiehen pidä teeskennellä parisuhteessa naisen kanssa.
Niin, että ei minunkaan elämäni ole ollut ruusuilla tanssimista vuodesta toiseen. On ollut rankkoja kausia, jolloin ei ole tiennyt, kestääkö mielipahaa. Mutta vaikeudet ovat sitä varten, jotta ne voitettaisiin!:) Ja onhan elämässäni tapahtunut paljon ihaniakin asioita, kuten lukuisat ulkomaanmatkat, äidin ja veljen kanssa vietetyt miljoonat naurutuokiot (huumorintaju yhdistää meitä), muutamien poikien tunnustukset siitä että ovat lätkässä minuun, rakkaat harrastukseni, jne. Eli ei tämä pelkkää kärsimystä ole ollut. Ehken olisikaan hengissä, jos olisi ollut vain pelkästään tuskaa. Mutta kauniiden hetkien rinnalla ovat kulkeneet myös ikävät ja epäoikeudenmukaiset hetkensä, jotka ovat muokanneet käsitystä itsestäni.
Jos joku sai sellaisen kuvan, että olisin rikas lellikki, niin täytyy korjata etten suinkaan. 90-luvulla perheelläni oli enemmän rahaa.Nykyään olemme täysin keskinkertaisia. Oikeastaan minulla on jopa pientä rahapulaa, kun en käy tällä hetkellä töissä. Mutta ei se mitään. Niin on monella muullakin ikäiselläni. tarinallani haluan kertoa ettei teidän teinien tarvitse angstata ja viillellä jokaisesta pikku asiasta vaan ajatella positiivisesti. kyllä kaikki järjestyy :)
Vastaukset 3
Vanhimmat
Ainoa miehen ja naisen eroa on ton kaltaisissa tarinoissa se, että naiset löytävät poikaystävän, miehet ovat yksin.
ihan asia viesti kaikki angstiteinit vaa vittuu itkee ja angstaa kaikist pikkuasioist. koittakaa elää
Tottahan se on, että pitäisi yrittää ajatella positiivisesti ja yrittää jatkaa elämää, vaikka aina ei menekään hyvin. Jotkut asiat vaan ovat niin rankkoja, ettei kestä. Jotkut ihmiset ovat herkempiä masentumaan ja stressaantumaan jne. Ihmiset on erilaisia.
Jos joku viiltelee tms. ei se välttämättä (tai siis ei ole) mikään pikkuongelma. Itsetuhoinen käyttäytyminen kertoo aikas vakavista ongelmista. Tuskin kukaan ranteitaan auki vetelee jostain ihan pikkuisista asioista. Kaikista vain ei huomaa, että he voivat huonosti. Jos joku "angstaa" niin ei se välttämättä ole mikään harmiton pikkujuttu, niinkuin kaikki heti ovat luulemassa. Nykyisin kaikki vaan vetävät kaikki "angstaavat" teinit samaan nippuun kuvitellen että he vaan esittävät jotakin. Toki jotkut heistä esittävätkin, mutta jollain on oikeasti vaikeaa.
Kyllähän se positiivinen ajattelukin on hyvä juttu, mutta joskus ei enää vaan jaksa. Mutta jos on paha olla, ei oikein voi esittää mitään iloista.