Onko saatanausko luonnollinen?

Olin lenkkeilemässä luonnon helmassa, kun eteeni tupsahti tummiin pukeutunut mummo. Pelästyin ja harppasin sivuun, jolloin kuulin huudon takaani: "Missäs vietät iäisyytesi syntinen?"

Juhliessani vuoden pisintä päivää yhdessä ystävieni kanssa, joukkoomme tunkeutui ryhmä ennestään tuntemattomia nuoria, jotka ojensivat meille lappusia, joiden keskeisin sanoma oli: "Jeesus on Herra, Jumala on Rakkaus". Juhlinta lopahti siihen.

Kesällä olin liikkeellä yhdessä ystävieni kanssa ja näimme meressä vähän matkan päässä rannasta humalaisen, joka oli hukkumaisillaan. Saimme raahattua jo sinertävän humalaisen rantanurmikolle ja soitimme ambulanssin. Ambulanssin tultua, paikalle alkoi kerääntyä väkeä. Kun humalaiselle vielä annettiin elvytystä, paikalle saapui isokokoinen siististi pukeutunut mies, joka alkoi saarnata: "Omaan Jumalattomuuteensa tuokin mies hukkuu. Tämä on Herran merkki ja varoitus sille joka Hänen lakiaan rikkoo ja tekee lihan tekoja eikä kunnioita Jeesusta, Kristusta!"

Olin matkalla töihin, kun minua alkoi bussipysäkillä käännyttää nuori mies. Mies sanoi: "Jeesus Kristus on onnellisen elämän ainut tae".
"Ei ole", vastasin. "En ole uskossa, mutta olen silti onnellinen".
"Sitten onnesi on Saatanasta!" mies sähähti ja lähti pois.

Keskustelen internetin keskustelupalstalla meditaatiosta stressin vähentäjänä, kun samaan keskusteluun liittyy nimimerkki, joka ISOIN KIRJAIMIN JA ONNETTOMALLA / SURKEALLA/ÄLYVAPAALLA KIELIOPILLA selittää että se tapa joka auttaa stressiin ei ole Jeesuksesta, joten se on Saatanasta.

Kyllä. Kiitos kysymästä. Uskon tavanneeni Saatanan jo moneen otteeseen.

No sanotaan näin, että Saatanan hahmona on mielestäni melko ankea yritys kuvata aitoa "pahuuden olemusta". Tottakai sen ympärillä pyörivät myytit kertovat paljon ihmisluonteen pimeämmistä puolista, mutta Saatanassa sinänsä ei ole mitään ainutlaatuista. Useimpien kulttuurien myyteissä tunnetaan jokin hahmo jonka ansioksi luetaan kaikki hirmun kauhistukset.

Kuitenkin kysymykseen saatanauskon luonnollisuudesta, vastaisin hieman kierrellen, että usko itsen ulkopuoliseen häiriöitä aiheuttavaan voimaan on luonnollinen. Se on sitten eri asia onko asia todella siten. Jungin mielestä kaikki synkät asiat olivat kotoisin oman mielemme alitajuiselta puolelta. Olipa asia kuinka hyvänsä, lopputulos on se, että on olemassa voimia joita voimme hyvällä syyllä kutsua "pahoiksi", tarkoittaen sillä, että ne ovat petollisia ja luonteeltaan rauhaa häiritseviä ja negatiivisia elämälle. Omat negatiiviset tunteemmekin voitaneet laittaa tähän kategoriaan. Kuinka pitkälle pahuuden lonkerot ulottuvat itse todellisuuteen on sitten henkilökohtainen uskonasia (tai tiedonasia). Itse uskon niiden ulottuvan erittäin syvälle. Itseasiassa jopa alitajunta on mielestäni paljon omituisempi asia kuin vain jokin aivojemme tiedostamattomien sähköimpulssien summa. Pahuus ulottuu syvälle itse todellisuuteen, mutta niin ulottuu kaikki muukin.

Itse olen ajatellut ikäänkuin hieman Platonin suuntaisesti, että kaikilla asioilla on korkein ideaalinsa. Näin ollen "pahuuden" ideaali olisi jonkinlainen toiseuden herra, kaikkien varjojen kuningas, josta moni ei tiedä ja harva arvaisi.

Metsässä ei välttämättä tule vastaan Saatana, mutta kyllä siellä saattaa alkaa oikeasti pelottamaan. Itse katson myös esimerkiksi painajaisunet ja hulluuden "toiseuden herran" lähettämiksi "lahjoiksi", joita käyttäköön hyödykseen ne jotka siihen voimiltaan kykenevät.

Olen jo joitakin vuosia ollut vakuuttunut siitä, että elämään on sisäänrakennettuna jonkinlainen "luonnollinen pahuus". Sain tästä alunperin ilmoituksen unen kautta, jossa atsteekkien astrologinen symboli "kiviveitsi" avautui minulle luonteestaan. Siitä lähtien olenkin keskittynyt tutkimaan pahuuden ja terävien esineiden keskinäistä suhdetta. Uskon että siinä piilee todella syvä salaisuus. Jumalan sanotaan tekevän asioista kokonaisia ja yhdistävän niitä. No, kenties pahuus on se joka leikkaa... tällaista metafysiikkaa itse olen rakennellut.

Kaikkein voimakkaimmat kokemukseni pahuuden läsnäolosta ovat tulleet joko unissa tai juuri ennen nukahtamista.

Jos todellisuus ei ole pelkkää pumpulia, "pahuus" on se osa sitä joka ei ole pumpulia. Ja silloin näemme, että me tarvitsemme pahuutta ja itse asiassa monessakin mielessä elämme siitä.