Nyt on kaksi vuotta kulunut uusperheen elämässä. Huomaan, että osasin ennakoida suurin piirtein kaikki mahdolliset vaikeudet, mitä aiheutuu, kun uusi mies tulee taloon isäpuoleksi. Puolisollani kolme murrosikäistä lasta.
Totta kai on tullut myös yllättäviäkin asioita ja ristiriitoja, mutta pääsäntöisesti vaikeudet ovat aiheutuneet odotetuista asioista: elämäntapojen yhteensovittaminen, yhteisten sääntöjen löytyminen, suhtautuminen uuteen tulokkaaseen jne.
Se mitä ei voi ennustaa mitenkään on oman motivaation ja tahdon muutokset ajan kuluessa. Tarkoitan sitä voimaa, halua, millä jaksaa kestää vaikeudet ja harmit, mitä eteen tulee joskus yllättävänkin paljon kerrallaan.
Meillä on mennyt keskimäärin hyvin, ainakin jos minulta ja puolisoltani kysytään. Kun lapsilta on kysytty, niin useimmiten vastaukset ovat olleet neutraaleja tai heikosti positiivisa tai heikosti negatiivisia, riippuen ajankohdasta. Aina on pyydetty apsilta rehellistä vastausta.
Olen tehnyt parhaani ollakseni reilu, ymmärtäväinen ja joustava, kuunnellut lapsia, keskustellut heidän kanssaan, ymmärtänyt ja neuvonut heitä heidän vaikeuksissaan.
Oma motivaationi on huvennut olemattomiin. Rakkauteni puolisooni on entisellään, mutta en yksinkertaisesti jaksa enää perheemme tyttöjen käyttäytymistä. Pojan kanssa välit ovat erittäin hyvät, yhteisiä harrastuksiakin on.
Aluksi opettelin sietämään teineille ehkä yleisiäkin piirteitä: laiskottelua, sotkemista, meluamista, huutoa, tappeluita, vaatimista jne. Olen puuttunut vain pahimpiin epäkohtiin. Ajan myötä lapset ovat oppineet esimerkiksi jo siivoamaan jälkiään.
En siedä toisen tytön itsekeskeistä käytöstä, vaatimista ja kinuamista, johon yhdistyy törkeä laiskottelu. Sen vielä kuitenkin kestäisin hammasta purren.
Toinen tyttö on mahdoton. Kun hän huutaa, heittelee esineitä, potkii ovia rikki ja soittaa suutaan yleensä äidilleen, joskus minulle ja kun puutun asiaan, vastauksena on "Et sinä minua määrää, et ole mun faija, sulla ei ole oikeutta, tämä ei ole sinun kotisi" jne.
Asiasta on puhuttu tytön kanssa, myös isänsä kanssa ja hän tietää tytön luonteen. Siitäkin on yhdessä puhuttu, että hänen toiveistaan huolimatta vanhempansa eivät enää palaa yhteen. Hän ei yksinkertaisesti hyväksy minua, eikä varmaankaan ketään muutakaan isänsä "paikalle".
Tuokin käytös vielä jotenkin menettelisi, hädin tuskin tosin, mutta viimeinen pisara oli, kun tyttö alkoi näiden "riitojen" jälkeen ravata mustamaalaamassa ja syyttelemässä minua kuraattorilla, isoäidillään jne.
Kuulemma kiusaan häntä. Tämän saan kiitokseksi siitä, että olen yrittänyt auttaa häntä ja ollut reilu.
Pahin kommenti tytöltä oli kerran, kun hän kyseli menemmekö koskaan naimisiin. Tällaisia suunnitelmia ei ole ollut. Tyttö ilmoitti puolitosissaan, ettei hän halua tänne ketään, joka ei mene äitinsä kanssa naimisiin, saan lähteä pellolle.
Seuraavaksi hän lisäsi, että jos en mene naimisiin äitinsä kanssa, hän menee kertomaan poliisille, että olen yrittänyt raiskata hänet, ja että hän tekee tiselleen jälkiä todisteeksi...
Mittani on täysin, joten muutan pois. Tähän on vaikuttanut kyllä myös se, että asun ja työskentelen kotona syrjäseudulla, missä näen ihmisiä ja kavereitani liian harvoin. En syytä lapsia, tilanne vaan on henkisesti mahdoton jaksaa.
Totta kai on tullut myös yllättäviäkin asioita ja ristiriitoja, mutta pääsäntöisesti vaikeudet ovat aiheutuneet odotetuista asioista: elämäntapojen yhteensovittaminen, yhteisten sääntöjen löytyminen, suhtautuminen uuteen tulokkaaseen jne.
Se mitä ei voi ennustaa mitenkään on oman motivaation ja tahdon muutokset ajan kuluessa. Tarkoitan sitä voimaa, halua, millä jaksaa kestää vaikeudet ja harmit, mitä eteen tulee joskus yllättävänkin paljon kerrallaan.
Meillä on mennyt keskimäärin hyvin, ainakin jos minulta ja puolisoltani kysytään. Kun lapsilta on kysytty, niin useimmiten vastaukset ovat olleet neutraaleja tai heikosti positiivisa tai heikosti negatiivisia, riippuen ajankohdasta. Aina on pyydetty apsilta rehellistä vastausta.
Olen tehnyt parhaani ollakseni reilu, ymmärtäväinen ja joustava, kuunnellut lapsia, keskustellut heidän kanssaan, ymmärtänyt ja neuvonut heitä heidän vaikeuksissaan.
Oma motivaationi on huvennut olemattomiin. Rakkauteni puolisooni on entisellään, mutta en yksinkertaisesti jaksa enää perheemme tyttöjen käyttäytymistä. Pojan kanssa välit ovat erittäin hyvät, yhteisiä harrastuksiakin on.
Aluksi opettelin sietämään teineille ehkä yleisiäkin piirteitä: laiskottelua, sotkemista, meluamista, huutoa, tappeluita, vaatimista jne. Olen puuttunut vain pahimpiin epäkohtiin. Ajan myötä lapset ovat oppineet esimerkiksi jo siivoamaan jälkiään.
En siedä toisen tytön itsekeskeistä käytöstä, vaatimista ja kinuamista, johon yhdistyy törkeä laiskottelu. Sen vielä kuitenkin kestäisin hammasta purren.
Toinen tyttö on mahdoton. Kun hän huutaa, heittelee esineitä, potkii ovia rikki ja soittaa suutaan yleensä äidilleen, joskus minulle ja kun puutun asiaan, vastauksena on "Et sinä minua määrää, et ole mun faija, sulla ei ole oikeutta, tämä ei ole sinun kotisi" jne.
Asiasta on puhuttu tytön kanssa, myös isänsä kanssa ja hän tietää tytön luonteen. Siitäkin on yhdessä puhuttu, että hänen toiveistaan huolimatta vanhempansa eivät enää palaa yhteen. Hän ei yksinkertaisesti hyväksy minua, eikä varmaankaan ketään muutakaan isänsä "paikalle".
Tuokin käytös vielä jotenkin menettelisi, hädin tuskin tosin, mutta viimeinen pisara oli, kun tyttö alkoi näiden "riitojen" jälkeen ravata mustamaalaamassa ja syyttelemässä minua kuraattorilla, isoäidillään jne.
Kuulemma kiusaan häntä. Tämän saan kiitokseksi siitä, että olen yrittänyt auttaa häntä ja ollut reilu.
Pahin kommenti tytöltä oli kerran, kun hän kyseli menemmekö koskaan naimisiin. Tällaisia suunnitelmia ei ole ollut. Tyttö ilmoitti puolitosissaan, ettei hän halua tänne ketään, joka ei mene äitinsä kanssa naimisiin, saan lähteä pellolle.
Seuraavaksi hän lisäsi, että jos en mene naimisiin äitinsä kanssa, hän menee kertomaan poliisille, että olen yrittänyt raiskata hänet, ja että hän tekee tiselleen jälkiä todisteeksi...
Mittani on täysin, joten muutan pois. Tähän on vaikuttanut kyllä myös se, että asun ja työskentelen kotona syrjäseudulla, missä näen ihmisiä ja kavereitani liian harvoin. En syytä lapsia, tilanne vaan on henkisesti mahdoton jaksaa.
Vastaukset 6
Vanhimmat
siitä, miten vanhempien avioero ja uuden kumppanin löytäminen vaikuttaa lapsiin. Heidän elämänsä on särkynyt, ties korjautuuko koskaan.
Ei se tietenkään sinun syysi ole.
Mutta jos joku avioeroaikeissa oleva vanhempi lukee tämän, niin ottakoot opikseen.
Niin, avioero jättää aina jälkensä. Jäin kuitenkin miettimään vastaustasi, sillä olisiko sitten vanhempien pitänyt lastensa tähden jatkaa väkisin yhdessä, vaikka käytännössä seurauksena on huutoa ja pahaa mieltä, jonka lapsetkin kyllä tajuavat?
Entä pitäisikö äidin ja isän olla mahdollisen avioeron jälkeen yksin tai ainakin elää kodissaan ilman uutta miestä tai naista niin kauan kuin lapset ovat aikuisia? Oma vastaukseni molempii kysymyksiini on ei.
Likoilla on murrosikä, toisella vähän pahempi kuin toisella. Voithan sä antaa niiden hyppiä nenällesi nyt, niin ne hyppivät sitten koko loppuelämäsi. Älä nyt ainakaan ala pois muuttamaan, hyvä mies! Mikset vaadi, että sen tytön on muutettava biologisen isänsä luokse? Tai laittakaa se koulukotiin tavoille oppimaan. Ja puolustat itseäsi kuraattoreita sun muita vastaan, ei ne mitään jumalia ole. Ero totta kai jättää jälkensä myös lapsiin, mutta ei silläkään kaikenlaista pottumaista käytöstä voi eikä saa selittää! Sama kun sanoisi, että mulla oli pienenä vain puisia leluja ja kireä villapipo. Ryhtiä kehiin nyt!
käytös ei enää ihan normaalilta tai pelkältä murrosiältä kuulosta.
ja sitten sattuskin "tapaus"...kyllä saattas kantaa syyllisyyttä' lopun ikäänsä.
Nyt vielä kerran tytölle asiallisesti että nyt loppuu!
JA sitten vaan kuraattorille ymym.Ei ole normalia tuommoinen!
Ensiksikin,älä muuta pois.
Sinuna menisin itse "suden suuhun" ja puhuisin vaikka koulukuraattorin tai kouluterveydenhoitajan kanssa noista vakavista uhkauksista.saattaa tosiaan olla että likka tekee kaikkensa savustaakseen sinut perheestä pois ja voi puhua palturia vaikkapa tuosta mainitsemastasi raiskausjutusta.Ja sittenhän vasta haloo syntyy!
Nyt sinun täytyy olla MIES ja hakea apua.
Kyllä ammattilaiset saavat asiat järjestykseen tavalla tai toisella,mutta ei kannata jäädä odottamaan pommia,ja muutto pois vain edesauttaa asioiden kääntymistä vaikeampaan suuntaan,siitä olen varma.
Ymmärrän kyllä että lähteminen helpottaisi tilannettasi hetkeksi,mutta jos likka noin vakavia uhkauksia esittää niin parempi olisi vaan pysyä perheessä ja selvittää tilanne ammattilaisten kanssa.
Likkakin voisi yllättyä kun terveydenhoitaja ja koulukuraattori kutsuisivat yhteispalaveriin.Saattasi mennä suu suppuun ja naama punaiseksi.