Minulla on tänä kesänä 5v täyttävä poika joka on jo suorastaan raivostuttava helmoissa roikkuja - noin niinkuin kärjistetysti sanottuna. Hän on ainoa lapsi, olisin halunnut toisenkin mutta luonto päätti kuitenkin toisin kohdallani. Olen nykyisin eronnut lapsen isästä mutta jo paljon ennen tätä oli elämä aivan samanlaista pojan kanssa: koko ajan äidin perässä, äiti sitä ja äiti tätä...
Olen alusta asti yrittänyt sitkeästi että äiti ei ehdi koko ajan juuri sillä punaisella sekunnilla, ja olisi osattava edes hetki leikkiä itsekseen tai ulos voi mennä edeltä jne. Kun äitini sitten tulee käymään tai hoitaa lapsenlastaan, niin hän tekee juuri päinvastoin, kulkee perässä, poika ei hetkeäkän saa olla yksin edes ruokäpöydässä, kaikki tulee heti ja joka inaukseen vastataan heti.
Oikeasti alkaa jo mennä hermo vaikka muuten on suloinen ja mukava lapsi.
Eron jälkeen tilanne näytti menevän paremmin, poika saattoi jopa hetken leikkiä itsekseen, mutta nyt kun isä mitä todennäköisesti omaa elämäänsä helpottaakseen antaa pojalle suunnilleen kuun taivaalta, on asiat taas pahentuneet. En pääse lenkille kun poika ei suostu jäämään hetkeksikään nykyisen mieheni kanssa vaikka muuten tulevat juttuun keskenään, hyvä että koiran saan käytettyä pissillä pihalla! Ei puhettakaan että treenaisin koiraa vaikka samalla kun poika on hiekkakasalla leikkimässä ja varmasti näköetäisyydellä. Samoin kaikki kotitöiden teko on täysi mahdottomuus, poika vain roikkuu mukana ja riskaa.
Kylään lähtö tuntuu toivottomalle, kun poika vaan roikkuu sylissä vaikka kyläpaikassa olisi leikkikavereita; ainoa poikkeus on jos kyläpaikan lapset ovat todella tuttuja.
Miten ihmeessä saan lapsen itsenäistymään edes vähän? Lapsi on vuoroviikoin isällään, lähtee sinne mielellään ja ymmärrän kyllä että pojalla on äiti-ikävä. Poika on päivähoidossa ja olen käynyt töissä kohta reilut 4 vuotta poja syntymän jälkeen.
Elämä pojan isän kanssa oli sitä että minä huolehdin töissäkäynnin lisäksi kodin, lapsen, kaupassakäynnin ja poika olisi pitänyt ottaa kaikkialle minun mukaan, treenejä myöten. Jos jäi poikaa hoitamaan, oli se hänelle suuri rasite, ja 2h päästä olisi pitänyt olla jo takaisin; matkohinkin kun meni jo 45min suuntaansa. Kunhan vain hänen omat menonsa ja työnsä ei kärsinyt. Kun lapsi sairasti, minä jäin kotiin, kun tein 2-vuorotyötä käytin iltavuoron ennen ajan pojan kanssa olemiseen, ruokien laittamiseen että kaikki oli valmiina miestä ja poikaa varten; tämäkään ei miehelleni riittänyt!
Treeneissä sama roikkuminen jatkui kun lapsi oli mukana, ja lapsettomat treenikaverit eivät selvästi oikein tykänneet.
Apua en saanut millään tavalla exän sukulaisten suunnalta, ainoat jotka auttoivat oli minun isovanhemmat. Nyt kun lopulta lähdin tuntuu sitä apua löytyvän siltäkin suunnalta, eli tulee jotenkin mieleen että halusivatkin päästä minusta eroon keinolla millä hyvänsä.
Poikaa on ikävä kun hän on isällään, mutta kun yksi ihminen ei vain repeä moneen paikkaan hyvällä tahdollakaan.
Neuvot olisi enemmän kuin tarpeen! Kommentit kyllä se siitä tai kyllä muidenkin pitää tai vastaavat voi jättää väliin, niitä sain kuulla entisessä elämässäni riittämiin.
Olen alusta asti yrittänyt sitkeästi että äiti ei ehdi koko ajan juuri sillä punaisella sekunnilla, ja olisi osattava edes hetki leikkiä itsekseen tai ulos voi mennä edeltä jne. Kun äitini sitten tulee käymään tai hoitaa lapsenlastaan, niin hän tekee juuri päinvastoin, kulkee perässä, poika ei hetkeäkän saa olla yksin edes ruokäpöydässä, kaikki tulee heti ja joka inaukseen vastataan heti.
Oikeasti alkaa jo mennä hermo vaikka muuten on suloinen ja mukava lapsi.
Eron jälkeen tilanne näytti menevän paremmin, poika saattoi jopa hetken leikkiä itsekseen, mutta nyt kun isä mitä todennäköisesti omaa elämäänsä helpottaakseen antaa pojalle suunnilleen kuun taivaalta, on asiat taas pahentuneet. En pääse lenkille kun poika ei suostu jäämään hetkeksikään nykyisen mieheni kanssa vaikka muuten tulevat juttuun keskenään, hyvä että koiran saan käytettyä pissillä pihalla! Ei puhettakaan että treenaisin koiraa vaikka samalla kun poika on hiekkakasalla leikkimässä ja varmasti näköetäisyydellä. Samoin kaikki kotitöiden teko on täysi mahdottomuus, poika vain roikkuu mukana ja riskaa.
Kylään lähtö tuntuu toivottomalle, kun poika vaan roikkuu sylissä vaikka kyläpaikassa olisi leikkikavereita; ainoa poikkeus on jos kyläpaikan lapset ovat todella tuttuja.
Miten ihmeessä saan lapsen itsenäistymään edes vähän? Lapsi on vuoroviikoin isällään, lähtee sinne mielellään ja ymmärrän kyllä että pojalla on äiti-ikävä. Poika on päivähoidossa ja olen käynyt töissä kohta reilut 4 vuotta poja syntymän jälkeen.
Elämä pojan isän kanssa oli sitä että minä huolehdin töissäkäynnin lisäksi kodin, lapsen, kaupassakäynnin ja poika olisi pitänyt ottaa kaikkialle minun mukaan, treenejä myöten. Jos jäi poikaa hoitamaan, oli se hänelle suuri rasite, ja 2h päästä olisi pitänyt olla jo takaisin; matkohinkin kun meni jo 45min suuntaansa. Kunhan vain hänen omat menonsa ja työnsä ei kärsinyt. Kun lapsi sairasti, minä jäin kotiin, kun tein 2-vuorotyötä käytin iltavuoron ennen ajan pojan kanssa olemiseen, ruokien laittamiseen että kaikki oli valmiina miestä ja poikaa varten; tämäkään ei miehelleni riittänyt!
Treeneissä sama roikkuminen jatkui kun lapsi oli mukana, ja lapsettomat treenikaverit eivät selvästi oikein tykänneet.
Apua en saanut millään tavalla exän sukulaisten suunnalta, ainoat jotka auttoivat oli minun isovanhemmat. Nyt kun lopulta lähdin tuntuu sitä apua löytyvän siltäkin suunnalta, eli tulee jotenkin mieleen että halusivatkin päästä minusta eroon keinolla millä hyvänsä.
Poikaa on ikävä kun hän on isällään, mutta kun yksi ihminen ei vain repeä moneen paikkaan hyvällä tahdollakaan.
Neuvot olisi enemmän kuin tarpeen! Kommentit kyllä se siitä tai kyllä muidenkin pitää tai vastaavat voi jättää väliin, niitä sain kuulla entisessä elämässäni riittämiin.
Vastaukset 5
Vanhimmat
mulla on pikkunen poika (jolla on kaksi vanhempaa siskoa) joka on aikamoinen passattava. Samanlailla oon sanonu et ei heti kerkee kun herra jotain haluis mut eihän se aina auta. Ainoo mikä on vähän helpottanut on kehuminen. Eli heti kun tekee vähänkin jotain ite niin kehun kovasti. Ja on poikakin selvästi sit ylpeä kun on osannu ihan itse! Siskot siivoaa ja leipoo ym. eli omatoimista mallia varmasti saa, tuntuu vaan että poikalapsi on vähän hitaampi irtautumaan äidistä. Voimia!
Tunnistan paljon piirteitä omasta lapsesta.Ainokainen,kovasti toivottu ja myös toiveistamme huolimatta ei saanut sisaruksia.
Oletko aidosti läsnä lapselle ollessasi hänen kanssasi,vai vaihtuuko suhtautumisesi äärilaidasta toiseen.tarkoitan että yksi päivä pursuat rakkautta ja toinen päivä olet hermostuneen väliinpitämätön.
Ristiriitainen käytös saa lapsen olemaan varuillaan eli pelkää menettämistä,hylkäämistä että äiti häviää.Perusturvallisuus voi olla hakuteillä.
Ja tämä EI OLE mitään sinun moittimistasi vaan annan pikkasen sinulle miettimistä ja itsesi arvioimista.Itse kärsin lapsuudessa perusturvallisuuden horjumisesta.Välillä asiat oli huonosti ja välillä hyvin.Paljon ikäviä asioita joiden rasittama äitini ei pystynyt olemaan aidosti läsnä.
Olin äärimmäisen rasittava perässä roikkuja joka ei päästänyt äitiä edes roskapussia viemään.Kun itse tulin äidiksi huomasin että meillä oli ihan samanlainen vahvasti ja kirjaimellisesti kiinni roikkuva lapsi,kuin itsekin olin ollut.
Itse aloin kuitenkin katsomaan itseäni peiliin ja kun tiedostin ongelman joka olikin minun ongelmani eikä roikkuvan lapsen.Rupesin hoitamaan itseäni ja alotin itse psykoterapian.Meillä se ongelma oli tuo läsnäolo ja vuorovaikutus,vaikka olin luullut että minua parempaa äitiä ei voisi ollakaan.
Onko sinun elämässäsi tai parisuhteessasi sellaisia asioita jotka ovat vieneet voimiasi niin ettet ole jaksanut kohdata poikaasi aidosti.
En ole siis alkup. kirjoittaja, vaan muu lukija.
Itse olen yh 2.5v tytön äiti.
Minulla samaa "ongelmaa", poden huonoa omaatuntoa jatkuvasti, kun lapsi kaipaa seuraa ja huomiota, mutta en saa tehtyä kotitöitä, enkä juuri omaa aikaa. Olen kovin stressaantunut, masentunut (ero hiljattain). Haluan olla hyvä äiti, mutta en varmasti sitten olekaan tarpeeksi aidosti lapsen kanssa, yritän leikkiä ja touhuta, rakastanhan lastani täydestä sydämestäni, mutta kaikki omat sotkut painavat mieltä, ajatukset pyörivät kaikissa muissa jutuissa, en kai anna aitoa huomiota!
Olen käynyt sairaanhoitajan juttusilla (terapeutti), mutta nyt en pääse töistäni siellä käymään, eikä psykologeille ole varaa mennä eikä myös aikaa...
Osaisitko antaa jotain hyviä vinkkejä, miten saisin asiat kuntoon?
Miten olen aidosti lapsen kanssa? Miten huomiota annan? KIITOKSIA!
Poika taitaa haluta täydentää tunneakkujaan! Todellisuudessahan hän ei ole sinun kanssasi kovinkaan paljon jos on päivät päiväkodissa ja joka toisen viikon isällään, näin käsitin. Lapsi siis tarvitsee nyt äidin jakamatonta huomiota PALJON! Puhun omasta kokemuksestani,sillä kun ymmärsin että roikkuminen johtui äiti-kaipuusta, pääsimme selville vesille. Kun lapsi roikkuu, hänelle annetaan RUNSAASTI huomiota. Häntä pidetään sylissä, hänelle luetaan, halataan, silitetään, lauletaan jne. Kun lapselle puhutaan, häntä katsotaan silmiin ja muut työt keskeytetään siksi aikaa. Lapselle tietysti asetetaan myös rajat, mitä saa tehdä ja mitä ei. Näin lapsi saa turvallisuudentunteen. Ja neljäntenä teesinä jakamaton aika, jota sinun on helppo antaa lapsellesi, koska hän on ainoa lapsi.
Meillä mentiin näillä ohjeilla hetki ja pian oli äidilläkin taas omaa aikaa ja lapsi pystyi leikkimään itsekseen. Mutta kun tunneakku taas tyhjeni, alkoi roikkuminen ja kinuaminen. Ei muuta kuin askareet seis heti kun se oli mahdollista ja viettämään aikaa lapsen kanssa, paljon kosketusta, keskustelua ja silmiinkatsomista. Pian lapsi taas jaksoi.
On totta että toiset lapset tarvitsevat tunneakun lataukseen huomattavasti enemmän aikuisen huomiota kuin toistet. Meillä on ollut yksi erityisen takertuvainen lapsi, mutta näillä konstein päsimme aina palanmatkaa eteenpäin. Nyt hän on jo 11-vuotias ja erittäin itsenäinen ja pärjäävä lapsi!
Kannattaa muistaa, että mitä enemmän lapsi saa läheisyyttä ja hellyyttä, sitä itseäisempi hänestä kasvaa!
läheisyydessä ollut aiemmin eron ja muun takia siksi ikäänkuin tankkaa mennyttä takaisin. Itse tekisin niin että järjestäisin erityisiä läheisyys hetkiä lapsen kanssa jolloin koko huomio ja hellittely suuntautuu häneen. Sitten muutoin laittaisin leikkimään siksi aikaa kun teen kotihommia.