Mistähän alottaisi..tästä voi tulla vähän pitkä,toivottavasti jaksatte lukea.Minulla on ongelmia.Aloitan vaikka siitä,että en uskalla jutella ihmisille,pojille varsinkaan.Se on säälittävää,olenhan jo 17.En ikinä ole seurustellut,ja olenkin suunnitellut elämäni jo yksikseni,minä nimittäin Tiedän,etten tule miestä saamaan.Kuika voisin olla suhteessa,kun arkipäiväinenkin jutustelu on mahdotonta?
Minulla on tasan 2 ystävää.En näe heitä paljon,ja olen aika yksinäinen.
Olen ollut jo pitkään todella alakuloinen.Mikään ei tunnu enää mielekkäältä,joulut ei tunnu jouluilta,ei kesäloman alku eivätkä ulkomaanmatkat.Harmittaa,kun ei enää osaa nauttia niistä asioista.Ja se,ettei tilalle ole tullut mitään,mistä nauttisin.
Minun elämässäni ei ole mitään yksityiskohtia.Se on samaa mössöä ollut nämä 17 vuotta.Ei ole sattunut mitään erityisen hienoa,eikä ikävääkään.Toivon joskus,että jotain pahaa tapahtuisi,jotta heräisin tästä sumusta.
En enää ole täällä,en ole henkisesti läsnä.Tälläinen poissaolevuus ärsyttää,mutta en pääse olotilasta.Kaveri sanoi,että sen näkee mun silmistä,että oon jossain muualla.Voisiko se olla epilepsiaa?
Aika meneee hurjaa vauhtia,ja havahdun välillä ,että taas on kulunut 3 vuotta,enkä ole tehnyt mitään,tai saanut mitään aikaiseksi.Päivät on ihan samanlaisia,ja haluaisin muutosta.Mutta se pelottaa,kun olen tässä mössössä elänyt niin kauan.
Vihaan itseäni ujouteni ja huonon itsetuntoni takia.Pidän tuntemattomia ihmisiä minua arvokkaampina,ja usein kadulla katson aina maahan,enkä vastaantulijaa silmiin.Haluaisin muuttua,mutta en tiedä miten.Minulla ei ole ketään ihmistä,jolle puhua.Olen kaikkien seurassa pidättyväinen.Kavereidenkin.Haluaisin kyllä puhua jollekkin,mutta en vaan pysty siihen.Itken usein,mutta en voi itkeä kotona.Usein menen yhdelle kivelle metsään,ja toivon että joku kävelisi ohi ja välittäisi ja jolle voisin puhua,mutta tavallaan en haluaisi,olen tottunut pitämään kaiken sisälläni.Mutta ei pillitys auta,kunpa vaan sen jälkeen tulisi samanlainen olo kun silloin,kun on paha olo ja oksentaa.
Tuntuu,että olen todella epänormaali.Kaikilla on kavereita,poikaystävä,kaikenlaista tekemistä,siksi koulussa on usein vaikeaa,kun muut kertovat juttujaan.Kerran olisin päässyt mallikuvauksiin,mutta en uskaltanut mennä.Miten käy tulevaisuuteni,kun en edes uskalla soittaa virallisiin paikkoihin.Voisin olla köyhempi,rumempi ja asua vaikka rähjäisessä talossa lapissa,jos vain olisin onnellisempi.Kaverini sanoin joskus,että on kateellinen minun elämälleni,päältäpäin se ehkä näyttää täydelliseltä (rahaa,tavaroita ja ihanat vanhemmat) ,mutta KUKAAN ei tiedä mitä tunnen sisälläni.Joskus vatsaan koskee ja tuntuu että räjähdän,kun on niin paljon ajatuksia ja ahdistusta.
Mietin myös paljon kuolemaa,ja tapoja jolla voi kuolla.En ennen miettinyt.En ole kyllä satuttamassa itseäni,ja varsinkaan tekemässä itsemurhaa,koska ajattelen niitä vähäisiä ihmisiä,jota minulla on elämässäni.Kärsin joskus syömishäiriöstä,ja tavoite oli saada huomiota laihtumalla.Olen muille kuin ilmaa,ihan kuin en edes eläisi.
En haluaisi mennä millekkään psykologille,joka esittää että välittää ja on kiinnostunut asioistani.
Tämä oli tälläinen vuodatus,johonkin oli pakko päästä purkamaan ajatuksiani.Kiitos jos jaksoit lukea.
Minulla on tasan 2 ystävää.En näe heitä paljon,ja olen aika yksinäinen.
Olen ollut jo pitkään todella alakuloinen.Mikään ei tunnu enää mielekkäältä,joulut ei tunnu jouluilta,ei kesäloman alku eivätkä ulkomaanmatkat.Harmittaa,kun ei enää osaa nauttia niistä asioista.Ja se,ettei tilalle ole tullut mitään,mistä nauttisin.
Minun elämässäni ei ole mitään yksityiskohtia.Se on samaa mössöä ollut nämä 17 vuotta.Ei ole sattunut mitään erityisen hienoa,eikä ikävääkään.Toivon joskus,että jotain pahaa tapahtuisi,jotta heräisin tästä sumusta.
En enää ole täällä,en ole henkisesti läsnä.Tälläinen poissaolevuus ärsyttää,mutta en pääse olotilasta.Kaveri sanoi,että sen näkee mun silmistä,että oon jossain muualla.Voisiko se olla epilepsiaa?
Aika meneee hurjaa vauhtia,ja havahdun välillä ,että taas on kulunut 3 vuotta,enkä ole tehnyt mitään,tai saanut mitään aikaiseksi.Päivät on ihan samanlaisia,ja haluaisin muutosta.Mutta se pelottaa,kun olen tässä mössössä elänyt niin kauan.
Vihaan itseäni ujouteni ja huonon itsetuntoni takia.Pidän tuntemattomia ihmisiä minua arvokkaampina,ja usein kadulla katson aina maahan,enkä vastaantulijaa silmiin.Haluaisin muuttua,mutta en tiedä miten.Minulla ei ole ketään ihmistä,jolle puhua.Olen kaikkien seurassa pidättyväinen.Kavereidenkin.Haluaisin kyllä puhua jollekkin,mutta en vaan pysty siihen.Itken usein,mutta en voi itkeä kotona.Usein menen yhdelle kivelle metsään,ja toivon että joku kävelisi ohi ja välittäisi ja jolle voisin puhua,mutta tavallaan en haluaisi,olen tottunut pitämään kaiken sisälläni.Mutta ei pillitys auta,kunpa vaan sen jälkeen tulisi samanlainen olo kun silloin,kun on paha olo ja oksentaa.
Tuntuu,että olen todella epänormaali.Kaikilla on kavereita,poikaystävä,kaikenlaista tekemistä,siksi koulussa on usein vaikeaa,kun muut kertovat juttujaan.Kerran olisin päässyt mallikuvauksiin,mutta en uskaltanut mennä.Miten käy tulevaisuuteni,kun en edes uskalla soittaa virallisiin paikkoihin.Voisin olla köyhempi,rumempi ja asua vaikka rähjäisessä talossa lapissa,jos vain olisin onnellisempi.Kaverini sanoin joskus,että on kateellinen minun elämälleni,päältäpäin se ehkä näyttää täydelliseltä (rahaa,tavaroita ja ihanat vanhemmat) ,mutta KUKAAN ei tiedä mitä tunnen sisälläni.Joskus vatsaan koskee ja tuntuu että räjähdän,kun on niin paljon ajatuksia ja ahdistusta.
Mietin myös paljon kuolemaa,ja tapoja jolla voi kuolla.En ennen miettinyt.En ole kyllä satuttamassa itseäni,ja varsinkaan tekemässä itsemurhaa,koska ajattelen niitä vähäisiä ihmisiä,jota minulla on elämässäni.Kärsin joskus syömishäiriöstä,ja tavoite oli saada huomiota laihtumalla.Olen muille kuin ilmaa,ihan kuin en edes eläisi.
En haluaisi mennä millekkään psykologille,joka esittää että välittää ja on kiinnostunut asioistani.
Tämä oli tälläinen vuodatus,johonkin oli pakko päästä purkamaan ajatuksiani.Kiitos jos jaksoit lukea.
Vastaukset 5
Vanhimmat
Ensinnäkin epilepsiaa sulla tuskin on.
Epileptikoille tulee ihan kohatuksia.
Poissaolevan näköistähän se voi olla mut se ilmenee ihan huonona olona ja voi viel tulla kaatumisia ja tärinää.
Et tuskin olet epileptikko.
Jos elämäsi tuntuu menevän samojen rutiinien mukaan niin tee pieniä muutoksia.
Mutta älä sen suurempaa aluks.
Ujous on ymmärrettävää.
Harva tyttö tai poika uskaltaa ottaa kontaktia täysin uuteen ihmiseen.
Mut vähän kerrallaan.
Aloita kattomalla vastaantulijoita nopee silmiin ja ala vaikka moikata puolituttuja jos niit kävelee vastaan.
Kun sitten se tietty poika tulee vastaan niin sano ihan rohkeesti moi.
Kyl mä ainakin tykkäisin jos tyttö sanois moi ihan tost vaan.
Kaikkihan me jollain tapaa ollaan ujoi.
Ainahan voit sopia tapaamisii kaveries kaa ja mennä vaik yhessä ihan vaan hengaa jonnekin.
Yhessäolo parantaa välejä.
Kukaan ei ole normaali eikä myöskään epänormaali.
Ei ole mitään tiettyä mallia, jonka mukaan elää nuoruutta.
Oletko puhunut vanhemmilles sun tunteistas?
Voi olla että he ovat käyneet täysin samat tunteet läpi nuorena ja eivät vain heti muista niitä.
Ja omasta mielestäni terapia sopisi jokaiselle suomalaiselle :)
Läpi käymäsi tunteet ovat täysin normaaleja ikäisellesi.
Jossakin välissä jokaiselle nuorelle tulee samat tunteet.
Ei täs mitään pysyvää oo tapahtunu :)
tosi ikävä et tunnet noin mutta et oo kuitenkaan yksin ajatuksines, mätunnen aikalailla samallatavalla envaa sais sitä noin hyvin ulos ittestäni.tottakai nyt pitäis sanoo et puhu jollekulle ees jollekin kaverille tai ihan sama kenelle kunhan jollekki mut se on tosi vikeeta . en oo koskaan puhunu kellekkään mitä oikeesti tunnen koska en mä vaa pysty mä oon kans tottunu jo pitää kaiken sisälläni ja aina joskus ku tulee nii surkee olo et tekis mieli vaa itkee yks viikko ni mä oon kirjotellu mun ajatukset ihan sellasenaan sekavana mössönä yhteen kirjaa jota kai vois sit sanoopäiväkirjaks tavallaan, oikeestaan parempi nimi sille ois joku "vuodatuskirja" tai vastaava. mul on tosi vaikeeta itkee vaik on nii hirveen paha mieli et setuntuu fyysisestiki pahana olona, toivon aina et pystyisinitkemään helpommin ku se auttais.
tiiän et varmast ärsyttää tälläne, muaki aina ärsyttää, mut puhu ees ittekses tuntees ääneen tai ees kirjota ne johonki vihkoon tosiaan just sillai ku ajattelet. se tahtoo mul ainaki pomppiii asiast toiseen ja muutenki laidast laitaan mut saat ainaki hiukan tyhjennettyä päätäs.
ONNEA YRITYKSILLE! HALEJA!
Käy kattomassa tää sivu -> http://www.vertaistuki.net/
Ite oon kans rekisteröitynyt sinne.
Siellä ainakin huomaa että noi ajatukset on yllättävän yleisiä.
Muista et elämänmuutos ei tapahdu nopeesti. Vaan vähä kerrallaan. Muista myös ajatella positiivisesti, olihan tossa sun viestissäkin paljon hyviä asioita sun elämässä.
Kuulostit hieman minulta. Ja olen siksi sitä mieltä, että sun pitäisi puhua jollekin. Ei psykologilla käyminen ole kamalaa. Se auttaa, kokemuksesta voin sanoa. Psykologille voi kertoa mitä vaan, ei siellä käyminen ole mitenkään epänormaalia tms. Monet tarvitsevat sellaista apua jossain vaiheessa elämäänsä. Ei se, että menet psykologille, tee sinusta mitenkään outoa, sekopäätä, hullua tms.
Musta sä vaikutat tosi masentuneelta tai ahdistuneelta tai kumpaakin. Tuo, ettei mikään tunnu kiinnostavan, viittaisi masennukseen. En ruve nyt mitään diagnooseja tekemään susta, mutta suosittelen että puhut vaikka vanhemmillesi aluksi tästä. Vai tietävätkö he jo? Kai he nyt jotain ovat huomanneet?
Tuo, että arkisetkin sosiaaliset tilanteet tuntuvat vaikeilta, on tuttua mullekin. En itsekään voi soittaa mihinkään tuntemattomaan paikkaan, en vaan voi. Yksinäisyys on tosi paha juttu myös, mutta kerroit, että sulla on hyvät vanhemmat, ja se jos mikä on hyvä juttu :) Voit varmasti puhua heille, etkö voikin? Sillä lailla saat vähän paremman olon, tiedän tämänkin kokemuksesta.
Mutta voimia sulle, menethän juttelemaan jollekulle tästä? Niin saat helpotusta ja apua tilanteeseen, ja elämä alkaa taas tuntua paremmalta.
Juttu on niin,että vanhemmille en puhu :/ Olen aina ollut totinen ja hiljainen,joten tuskin he mitään ovat huomanneet.He ovat viimeiset ihmiset,joille voin tästä puhua.Vaikka hyvät välit onkin,en syvällisistä asioista puhu heidän kanssaan.
Epäilen myös jonkinsortin masennusta.Mutta psykologille en voi mennä,koska vanhempien pitäisi sitten tietää,koska se maksaa ym.Joten enpä keksi muuta keinoa kun kestää tämä :p.