Hei, olen 21.v nainen, olen seurustellut kihlattuni kanssa kohta vuoden. Rakastamme toisiamme todella paljon, ja olemme mieheni hyvin uskollisia ja rauhallisia luonteeltamme.
Minua on piinannut vähän yli kuukauden ajan hyvin kova vauvakuume, joka sai pontta sekä minuun että mieheeni ystäväni lapsen syntymän myötä. Ystäväni lapsen myötä uskalsimme myöntää toisillemme, ja ystäväpariskunnallemme, että meillä on vauvakuume. (emme ole kertoneet kummankaan vanhemmille, minun äitini epäilee) Minuun se kuitenkin on iskenyt niin pahasti, että en ajattele enää muuta kuin minun ja mieheni yhteistä lasta. Meillä on tosin pieni asunto (2h kk), joten lapsen myötä olisi muutto edessä. Mieheni myös opiskelee 4:ttä vuotta yliopistossa, ja minulla ei ole ammatillista koulutusta. Minulla on myös 2 levyä pillereitä syömättä, ja harrastuksetkin kestävät ensi vuoden keskivaiheille saakka.
Tiedän kuitenkin, että olisin hyvä äiti lapsellemme. (Mieheni ei pistäisi pahakseen, jos vaikka olisin heti raskaana, elämäntilanteemme vain muuttuisi) Meillä on terveet elämäntavat, emme juo emmekä polta, emmekä käy juhlimassa. Rahatilanteemme ei ole huonoimmasta päästä, mutta ei parhaimmastakaan. (minulla työmarkkinatuki (n.500€/kk) ja miehelläni opintotuki. Tällä hetkellä käyn itse työharjoittelussa (työharjoittelukuukaudet loppuvat ensi syksynä) ja mieheni opiskelee. Ystävät, tuttavat ja edellyttäenkin vanhemmat (omani) pyytävät meitä jarruttamaan, ja terve järki minulla sanoo, että olisimme valmiita vauvaa varten vasta hetken päästä.
Mutta miksi odottaa, en minä tästä kasva aikuisemmaksi, eikä elämänmuutoksiakaan tule kuin miehen valmistuminen, ja minun mahdollinen koulun aloittaminen. Siis uskaltaisimmeko yrittää vauvaa? Tiedän, että päätös on meidän, mutta haluaisin kuulla myös muiden keskustelijoiden mielipidettä. Onko tämä suunnaton vauvakuume lapsellisuutta, vai äidiksi kasvamista?
Olkaa kilttejä ja auttakaa, olisin paljon "selväjärkisempi" teidän ansiostanne :)
Kiitos, ja hyvää syksynjatkoa kaikille äideille, ja tuleville sellaisille! :)
Minua on piinannut vähän yli kuukauden ajan hyvin kova vauvakuume, joka sai pontta sekä minuun että mieheeni ystäväni lapsen syntymän myötä. Ystäväni lapsen myötä uskalsimme myöntää toisillemme, ja ystäväpariskunnallemme, että meillä on vauvakuume. (emme ole kertoneet kummankaan vanhemmille, minun äitini epäilee) Minuun se kuitenkin on iskenyt niin pahasti, että en ajattele enää muuta kuin minun ja mieheni yhteistä lasta. Meillä on tosin pieni asunto (2h kk), joten lapsen myötä olisi muutto edessä. Mieheni myös opiskelee 4:ttä vuotta yliopistossa, ja minulla ei ole ammatillista koulutusta. Minulla on myös 2 levyä pillereitä syömättä, ja harrastuksetkin kestävät ensi vuoden keskivaiheille saakka.
Tiedän kuitenkin, että olisin hyvä äiti lapsellemme. (Mieheni ei pistäisi pahakseen, jos vaikka olisin heti raskaana, elämäntilanteemme vain muuttuisi) Meillä on terveet elämäntavat, emme juo emmekä polta, emmekä käy juhlimassa. Rahatilanteemme ei ole huonoimmasta päästä, mutta ei parhaimmastakaan. (minulla työmarkkinatuki (n.500€/kk) ja miehelläni opintotuki. Tällä hetkellä käyn itse työharjoittelussa (työharjoittelukuukaudet loppuvat ensi syksynä) ja mieheni opiskelee. Ystävät, tuttavat ja edellyttäenkin vanhemmat (omani) pyytävät meitä jarruttamaan, ja terve järki minulla sanoo, että olisimme valmiita vauvaa varten vasta hetken päästä.
Mutta miksi odottaa, en minä tästä kasva aikuisemmaksi, eikä elämänmuutoksiakaan tule kuin miehen valmistuminen, ja minun mahdollinen koulun aloittaminen. Siis uskaltaisimmeko yrittää vauvaa? Tiedän, että päätös on meidän, mutta haluaisin kuulla myös muiden keskustelijoiden mielipidettä. Onko tämä suunnaton vauvakuume lapsellisuutta, vai äidiksi kasvamista?
Olkaa kilttejä ja auttakaa, olisin paljon "selväjärkisempi" teidän ansiostanne :)
Kiitos, ja hyvää syksynjatkoa kaikille äideille, ja tuleville sellaisille! :)
Vastaukset 22
Vanhimmat
Voin kertoa ettei ollut helppoa sinnitellä sillä pienimmällä äityspäivärahalla, kun DI siskoni sai rahaa moninkertaisen summan kun oli ollut töissä ennen raskautta. Jos saisin valita uudelleen, odottaisin hetken ja tekisin töitä...
Juuri siksi kyselenkin teiltä neuvoa. Toivoisin kyllä, että vauva voisi perheeseen tupsahtaa, mun kaveri sai myös 2kk sitten vaavin, mies ei opiskele, kaverilla jäi opinnot kesken, on auto ja opintolaina yms... mutta tulevat silti paremmin toimeen kuin ME :)
kun töiden teosta ei kumpikaan teistä näytä olevan kiinnostunut? isi vai muut veronmaksajat?
Maksaisimme yhdessä. Minä olisin hetken lapsen kanssa kotona, ja menisin sitten opiskelemaan. Itse olen ollut kohta kaikki 18kk työharjoittelussa jotka sallitaan, joten laiskottelusta tässä ei ainakaan ole kyse. Minun ammattini puute johtuu siitä, koska en ole vielä löytänyt alaani.
en puhunut laiskottelusta vaan ihan vaan siitä millä se lapsi elätetään. lapsi kun ei kysele oletko löytänyt "oman alasi" vaan tarvitsee ylläpitoa joka tapauksessa. mutta mikäpä täällä suomessa on lapsia tehdessä kun valtio maksaa kuitenkin. tietenkin voit kuvitella maksavasi itse saatuasi ensin kaikki rahat tulina mutta eihän se ihan niin mene. vai?
jutut on todella ristiriitaisia. Toisessa kohtaa sanot olevasi valmis äidiksi, toisessa taas sanot järjen käskevän odottaa. Jos et ole varma, kannattaa uskoa sitä järkeä. Lapseen menee sekä aikaa että rahaa ja varmasti myös parisuhde tulee olemaan koetuksella.
Muutenkaan ainoastaan vajaan vuoden seurustelun jälkeen ei ehkä vielä kannata edes harkita... Jos siis ei ole täysin varma.
Kiitos vastauksestasi.
Totta, pääni on ollut tämä asian yhteydessä hyvin sekaisin, ja siitä ristiriitaiset jutut. Valmis olisin kyllä äidiksi, mutta taloudellinen tilanne antaa odottaa. Se harmittaa. Toisaalta, yhteiskunta elättää puliukkojakin, joten miksi me emme hetken nauttisi sen antimista? Kukapa niin ei tee? (opintotuki, työmarkkinatuki, työttömyyskorvaus..) Vauva olisi tietenkin tervetullut perheeseen!
Mieheni ja minä olemme tosiaan seurustelleet "vasta" vuoden, mutta olemme silti valmiita vanhemmiksi. Ei se yhdessäoloaika vanhemmuutta kerro, vanhemmuuteen kasvetaan vauvan myötä!
Parisuhteet ovat koetuksella ihmisillä ilman vauvaakin. On liian vähän seksiä, ja ukko/akka pettää yms, joten vauva on niistä kaikista pienempi paha! :) *nauraa*
teksti antoi susta jo paljon fiksumman kuvan :) Jos siis molemmat lasta haluatte ja olette siihen valmiita, minä toivottelen vain onnea ja menestystä :)
Milloin voi olla varma??? Olen läpikäynyt monta pitkää (min. 1,5v) parisuhdetta, mukaanlukien avioliiton. Silti en pysty kenellekään sanomaan, että silloin ja silloin voi olla varma asioista. Nyt kun olen 2 seurusteluvuoden jälkeen elänyt 3 vuotta avoliitossa mieheni kanssa, ja pari vuotta ilman pillereitä, olen alkanut ajatella, että lapset olisi sittenkin pitänyt alkaa hommaamaan silloin ensimmäisen kahden vuoden hehkeinä aikoina. Oli vielä aitoa kiinnostusta ja paloa toista kohtaan sekä unelmia ja tulevaisuuden ruusuisia suunnitelmia. Nyt kaikkea ajattelee paljon kliinisemmin ja kriittisemmin, eikä kuitenkaan voi koskaan olla varma, että liitto kestää. Nykyisin ihmiset suunnittelevat liikaa elämäänsä, kun se ei kuitenkaan voi mennä niin kuin itse haluaa. Nyt kun olisin itse "valmis" lapsentuloon, ei elimistö olekaan yhteistyöhaluinen.
Totta on ettei kukaan voi koskaan tietää varmasti kestääkö suhde vai ei. Mutta jos siihen ei edes luota tai ei ole halua yrittää, ei voi myöskään koskaan tietää mitä kaikkea ihanaa se voisi tuoda mukanaan (esim. lapset)
Tietysti voi ikänsä vaihdella (elämän)kumppaniaan mutta se ei välttämättä tuo kuin hetkellistä tyydytystä.
Mulla on kans hirvee vaavikuume ja mun kaveri sai myös reilu kuukausi sitten poikavauvan. Me kumpiki haluttais vauva ja ollaan seurusteltu avomieheni kanssa kohta viisi vuotta. Mä oon töissä ja mun mies ei tällä hetkellä oo. Mulla eniten huolettaa lapsen saamisessa se, että onko varaa siihen, niin olisikin kiva tietää mitä kaikkea tukea voi mahdollisesti saada. Oon ollut 1½ vuotta vakituisessa työpaikassa. Luulen että kaikilla ensisynnyttäjillä mietityttää lapsen saanti hirveän paljon oli kysymys sitten mistä vaan.
N21.v: Tää mun tuttava pariskunta oli seurustellu vasta neljä kuukautta ku saivat tietää odottavansa lasta ja ovat hyvin onnellisia pojastaa.
Kaikkea hyvää sinulle!
Niin tulipahan vain tällainen ehdotus mieleen. Eli opiskellessa mikäli rahat ei riitä voi ottaa opintolainan, jonka maksaa sitten valmistuttuaan takaisin. Voisi olla käytössä myös lapsilaina. Onhan selvää, ettei nykyaikana voi hankkia lapsia kovin aikaisin, mikäli ei halua hankkia sponsoreita (valtio, omat vanhemmat). Opiskelu kestää niin turkasen kauan, monet haluavat turvata lapsen "selustan". Tämmöisellä lainalla loppuisi se valitus muiden elätettäväksi jättämisestä. No, itse kyllä ajattelen myös noin, että jos lapsen hankkii pitää siitä myös itse huolehtia. Harva sitä kysyy lapsen hankita vaiheessa -kärjistäen sanottuna- suomen kansalta haluaako se lasta.
Kiitos samoin, ja onnea yritykselle! :)
Oma tuttavaparimme oli seurustellut vasta alle 2kk, ja ovat nyt 2kk tyttövauvan onnelliset vanhemmat :)
olen ollut samassa tilanteessa aikoinaan ja nyt vanhempana huomaan että olen eronnut ja näen poikaani vain harvoin joten suosittelen harkitsemaan tarkkaan lapsen hankkimista ja sitä että onko suhteenne kestänyt riittävän kauan tietääksesi että se kestää loppu elämän
Pahoittelen.
Tiedän kyllä, että lapsen kasvattaminen kestää koko loppuelämäni. Mutta vanhemmuuteen kasvaa, ja lapsen oppii hyväksymään perheen jäseneksi :)
sanon minäkin, että aika ei ole välttämättä ratkaiseva tekijä siinä, että tietää suhteen kestävän. Sitä täytyy hoitaa ja vaalia. Aina sekään ei riitä.
Tunnen myös muutamia pareja, jotka ovat vauvan saaneet seurustelun alkuaikoina. Heillä tuntuu parisuhdekin kestävän paremmin tuon vauvan tulon, koska ovat vielä kiinnostuneitä kumppanistaan ja kaikki on uutta. Vaikuttavat olevan onnellisempia kuin monet niistä, jotka ovat lapsen saaneet myöhemmässä vaiheessa.
Minulla ja poikaystävälläni on myös hirvittävä vauvakuume. Olemme kumatkin ensimmäisen vuoden opiskelijoita ja asumme tällä hetkellä eri paikkakunnilla, mutta silti olemme jo aloittameet vauvan"teon". Mistä sitä ikinä tietää mitä tulevaisuudessa tapahtuu, joten nyt aika tuntuu olevan sopiva ja uskon siihen että kaikki järjestyy. Olemme ainakin tarpeeksi kypsiä ja hyviä vanhempia, jos luoja suo meille vaavin=) Että tervetuloa van maailmaan, täällä sinusta huoltaa pidetään;) Rahaa ei oo, mutta rakkautta. Eiköhän me leipää pöytään saaha=)
Ja mistä sen tietää vaikka ei saataisikaan vauvaa vielä pitkään pitkään aikaa, että hyvä aloittaa ajoissa=)
Asutte eri paikkakunnilla ja silti vauvan teossa. Ihan oikeasti, ei asiat itsestään järjesty vaikka nyt rakkauden huumassa siltä tuntuu. Entäs jos yhteiselämä saman katon alla ei sujukaan? Eihän sinulla ole kokemusta sellaisesta. Jos opiskelette eri paikkakunnilla, ryhdytkö yksinhuoltajaksi valmistumiseen asti?
Lasta suunniteltaessa ei voi ajatella niin, että aletaan nyt hyvissä ajoin tekemään, eihän se heti kuitenkaan tärppää. Jos et ole nyt valmis, niin älä ryhdy yritykseen. Yritys kun tarkoittaa sitä, että heti voi tärpätä. Ja nuoret naiset useimmiten tulevat helposti raskaaksi.
Ihan tosi, kyllä lapsi on rahalla elätettävä. Opiskelijat eivät edes saa sossusta rahaa, elleivät ole nostaneet opintolainaa täysimääräisenä. Minimiäitiysrahalla ja opintotuella ei ole mukava elellä.
Ja mielellään kannattaisi harkita lapsen hankkimista sellaisessa parisuhteessa, että vanhemmilla on kokemusta yhdessä asumisesta muulloinkin kuin viikonloppuisin.
Minulla satuu olemaan sellainen sairausa, että en välttämättä saa vauvoja ja nyt olisi edes vähän perempi saada.
Kysyisin vain sinulta, että mitä mieltä olet äideistä ja isistä jotka ovat hyvin pitkiä päiviä töissä, alkoholistiäideistä, mielenterveysongelmaisista äideistä, työttömistä ym.ym.
Jos vauvan saan, niin muutan poikaystäväni kotipaikkakunnalle ja jatkan siellä koulua. Ja luulen että osaan kasvattaa lapsen ihan hyvin. Älä rupee minulle saarnaamaan, olen opiskelemassa alaa, jossa olen päivittäin tekemisissä lastensuojelun kanssa, niin sanompahan vaan, että on niitä todella huonoja vanhempia, vaikka heillä olisi kuinka rahaa ja ikää tahansa!!!!
tuli vähän väärä nimimerkki, mutta kuitenkin=)
siitä että kannattaisi ensin asua etes jonkun aikaa yhdessä.. voi olla että kun kohtaatte yhdessä arjen, elämä ei välttämättä olekkaan niin ruusuista.
minä ja poikaystäväni muutettiin yhteen toukokuun lopulla. aluksi pelkäsin että homma ei toimi.. mutta hyvin se on ainakin tähän asti toiminut. jos olemme vielä ensi kesänä yhdessä alamme harkitsemaan vauvantekoa.. vaikka olemmekin molemmat nuoria(minä kohta20,poikaystäväni19)
jokainen kuitenkin tekee niinkuin parhaaksi näkee.. mutta ei kannata katsoa maailmaa koko ajan ruusunpunaisten lasien lävitse
Olemme kylläkin seurustellut yli 2 vuotta ja olemme olleet kaikki lomat ja viikonloput yhdessä, sekä vuoden ajan kaikki illat (poikaystäväni on intissä) joten eiköhän me aikahyvin tiedetä miten se arki sujuu.
Tottakai olisi hyvä "testata" ensin kaikki asiat läpikotaisin, mutta eipä se aina näytä sillääkään alkaa sujumaan. vai??