Olen menossa nyt lukion 2. luokalle, ja pitäisi tietysti pikkuhiljaa alkaa miettimään tulevaa ammattia edes näin alustavasti. Yksi vaihtoehto on siis psykologi. Tykkään mietiskellä ja pohdiskella kaikenlaista ja olen todella empaattinen. Siskoni sairastaa masennusta, ja olen saanut siitä innoitetta auttaa muita henkisissä ongelmissa, varsinkin nuoria ihmisiä. Kuitenkin, minkälainen ihminen psykologi täytyisi olla? Olen luonteeltani melankolinen, aika huono itsetuntoinen, ja olen sairastanut syömishäiriötä, joka ei ole henkiseltä tasolta(eikä ihan fyysiseltäkään) ihan loppuunkäsitelty. Olenko siis kykenevä psykologiksi?
Edellytyksiä psykologiksi?
just me
6616
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 6
Vanhimmat
Monesti hoitoalalle kouluttautuneilla ihmisillä on itsellä tai jollain läheisellä ollut ongelmai terveyden kanssa, ja nimenomaan tämä on saanut heidät kiinnostumaan alasta. Koulutuksen myötä luultavasti joutuisit käsittelemään omat asiasi myös, ja asioiden ymmärtäminenhän auttaa menemään eteenpäin. Se, että edes harkitset asiaa, on minusta merkki että pystyt ihan normaalisti elämään elämääsi ja valitsemaan mieluisimman koulutussuunnan. Onnea vain opiskeluille!
luulen pärjäävän parhaiten niiden jotka eivät ole liian empaattisia. Täytyy oppia olemaan ottamatta muiden ongelmia omikseen, sillä tuossa ammatissa ei sääli ketään auta. Puhun ihan kokemuksesta. Täytyy kuitenkin tuntea aitoa mielenkiintoa ihmisiä kohtaan, se ei tarkoita samaa kuin empatia ja säälittely.
ei tarkoita samaa kuin säälittely!
Ilman empatiakykyäkin on vähän vaikea työskennellä, jos ei yhtään osaa kuvitella, miltä toisesta tuntuu. Se on kyllä koko ammatin huono puoli, että jos ottaa toisten murheet omikseen. Elämä menee kaiken mahdollisen murehtimiseen. Mutta kaippa senkin torjumiseen joku koulutus on. :>
Kyllä empatia kyky on välttämätön siinä työssä! Niinhän se on monesti hoitoalalla että niitä asiakkaiden asioita murehtii vielä kotonakin, mutta siihenkin voi itse vaikuttaa. Mulla meni oma aikani kun opin että kun työpaikan oven pistin kiinni , ajattelin ihan muuta. Nykyään on vapaa-ajalla niin paljon muuta, ettei ehdi miettiä työjuttuja, perhe, harrastukset jne.
Kyllä täytyy tähän väliin todeta oma jyrkkä kantani tuohon empatia-kysymykseen liittyen. Menestyksekäs psykologina toimiminen asiakastyössä, varsinkin terapiassa tms. muissa tehtävissä kliinisellä puolella edellyttää empatiakykyä. Herkät asiakkaat kyllä aistivat lämminhenkisyyden ja välittämisen puuttumisen ja kärsivät huomattavasti, minkä lisäksi toimivan yhteistyösuhteen kehittyminen vaarantuu. Millään teoriatiedolla ja asiantuntemuksella ei edellä mainittuja voi korvata.
Itse olen alalla jonkin aikaa jo työskennellyt ja omaan ylikorostuneen empatiakyvyn. Tämä ominaisuus on auttanut minua aistimaan asiakkaista heidän tunnetilojaan sekä arvioimaan millä tavoin voin omalta osaltani kannustaa ja tukea asiakasta erilaisissa vaativissa tilanteissa. En voisi kuvitella että olisin saanut yhtä hyviä tuloksia kylmettämällä itseni ja etääntymällä asiakkaan tunnemaailmasta, joka aina jollain tasolla koskettaa suuresti ja herättää voimakkaita välittämisen tunteita, toisinaan myös surua ja huolta. Näiden tunteiden kanssa oppii elämään oikein hyvin ja sulkemaan työpäivän jälkeen oven ja huolet sen taakse.
Olen saanut työskentelytavoistani paljon kiitosta niin asiakkailtani, kuin työtovereiltani. On tärkeää muistaa missä menee empatian ja itsensä "uhraamisen" raja. Tämän rajanvedon hallitseminen kehittyy ammattitaidon karttuessa ja itseä oppii suojaamaan työn liialliselta imulta sekä asiakkaiden huolien tarttumiselta.
Kun mietin noita kuvaamiasi persoonallisuudenpiirteitäsi sekä tähänastisia ongelmiasi, uskon ettei yksikään niistä ole liian suuri este psykologina toimimiselle. Jokaisella on omat ongelmansa, joiden läpikäyminen voi laajentaa elämänkokemusta ja auttaa ymmärtämään ongelmien logiikkaa entistä aidommin.
Ongelmat joita kuvaat ovat myös sen tasoisia, ettei niillä ole työkykyäsi vaarantavaa asemaa, kunhan kasvat ja kehityt vielä lukion päättymisen jälkeen tasapainoisemmaksi. Jokaisella on nuoruusvaiheessaan omat haasteensa. Jos muistelen itseäni, niin syömishäiriöistä tuli kärsittyä juuri samanikäisenä ja melankolisuus, huono itsetunto jne. vaivaavat ajoittain edelleen. Nyt yli kymmenen vuotta vanhempana. Mutta hyvin näiden kanssa on pärjätty, kunhan paketti aina kutakuinkin pysyy kasassa.
Koen myös ongelmieni syventäneen henkilöpersoonaani, joka asiantuntemukseni lisäksi on työskentelyni väline.