Halusin kirjoittaa hiukan omasta kokemuksestani pakko-oireiden kanssa ja niistä paranemisesta.
Minä rupesin kärsimään niistä 1993.Tuolloin suomessa ei kauheasti kyseisestä aiheesta tiedetty ja ramppasin psykologilla jatkuvasti.
Olin teini-ikäinen.
Psykologi ei osannut auttaa minua koska ocd oli niin uusi asia.
Jouduin itse parantamaan itseni ja huomasin että ainoa hoitokeino on ajatuksille vastaan sanominen eli EI.
Tottakai ajatuksesi sanoo sinulle:" Jos nyt et tee tätä vainoan sinua ikuisesti" tai jotain muuta vastaavaa joka sai minut tekemään pakkotoimintoni, mutta kun sanoin sille EI, ja kärsin sen ensimmäisen kerran kamalasta olosta ja huomasin että minä voitin pakkoajatuksen on jo helpompi vastustaa seuraavaa koska tiesin että minulla on mahdollisuus parantua, aina välillä minä hävisin ja oli helpompi toteuttaa pakkotoiminto mutta seuraavalla kerralla taas voitin ja lopulta minä harrastin pakkotoimintoja paljon vähemmän ja pystyin elämään lähes normaalia elämää.
On minulla niitä joskus vieläkin mutta tiedän miten niitä vastaan pitää taistella joten sanon EI, en minä kuole jos en katso tuon sivun numeroa, en kuole jos en katso elokuvaa jota en alunperinkään halua katsoa jne...
Sanomin ei pakko-toiminnoille pelasti minut.
Pitää olla tekemättä.
Toivottavasti tästä oli jollekin jotain apua koska minä en koskaan saanut apua niin ajattelin kirjoittaa jos vaikka joku saisi apua.
Koittakaa kestää ja jos minä pystyin parantumaan niin pystyt sinäkin.
Minä rupesin kärsimään niistä 1993.Tuolloin suomessa ei kauheasti kyseisestä aiheesta tiedetty ja ramppasin psykologilla jatkuvasti.
Olin teini-ikäinen.
Psykologi ei osannut auttaa minua koska ocd oli niin uusi asia.
Jouduin itse parantamaan itseni ja huomasin että ainoa hoitokeino on ajatuksille vastaan sanominen eli EI.
Tottakai ajatuksesi sanoo sinulle:" Jos nyt et tee tätä vainoan sinua ikuisesti" tai jotain muuta vastaavaa joka sai minut tekemään pakkotoimintoni, mutta kun sanoin sille EI, ja kärsin sen ensimmäisen kerran kamalasta olosta ja huomasin että minä voitin pakkoajatuksen on jo helpompi vastustaa seuraavaa koska tiesin että minulla on mahdollisuus parantua, aina välillä minä hävisin ja oli helpompi toteuttaa pakkotoiminto mutta seuraavalla kerralla taas voitin ja lopulta minä harrastin pakkotoimintoja paljon vähemmän ja pystyin elämään lähes normaalia elämää.
On minulla niitä joskus vieläkin mutta tiedän miten niitä vastaan pitää taistella joten sanon EI, en minä kuole jos en katso tuon sivun numeroa, en kuole jos en katso elokuvaa jota en alunperinkään halua katsoa jne...
Sanomin ei pakko-toiminnoille pelasti minut.
Pitää olla tekemättä.
Toivottavasti tästä oli jollekin jotain apua koska minä en koskaan saanut apua niin ajattelin kirjoittaa jos vaikka joku saisi apua.
Koittakaa kestää ja jos minä pystyin parantumaan niin pystyt sinäkin.
Vastaukset 6
Vanhimmat
Olen neljä vuotiaasta tähän kahdenkympin ikään asti sairastanut pakko-oireilua. Omaan oireiluun kuuluu todella paljon kaikenlaista mm. Ovien sulkemispakko, hengittämistahdin laskeminen, järjestely, omistushalu, ailahtelevuus, johtajuus.. Lista on pitkä.
Asia tottakai häiritsee paljon, on aina häirinnyt, iän myötä olen jotenkin oppinut hallitsemaan itseäni jossainmäärin mutta en todellakaan niin että pakko-oireilu ei häiritsisi koko ajan. Olen lukenut Kerrasta poikki ilman tuloksia.
Tiedän että tarvitsen apua ja haluan sitä mutta en uskalla hakea sitä. En uskalla mennä lääkäriin ja sanoa mikä on. Mistä saan rohkeutta mennä lääkäriin kertomaan asiani ja saada viimein hoitoa tähän elämää hallitsevaan sairauteen? Olen jankannut itselleni miten asiat alkaisivat parantumaan jos kertoisin asiasta mutta jokin estää minua menemästä tohtorin vastaanotolle.
Mikä neuvoksi?
Mitkä lääkkeet olette kokeneet hyviksi ja mitkä huonoiksi pakkoajatuksiin tai -toimintoihin? Minulla on Sertralin annoksella 200 mg. Se on ainakin ollut aika hyvä. Söin aikaisemmin Optiparia se vaikutti ehkä samantasoisesti.
seroxat,seronil,cipramil,optipar,xanor,ennen oli myös anafranil ja ties mitä.
Terapian ja seroxatin kanssa aloin elää ja nyt pelkän seroxatin jahka muistan sen ottaa.
Vuosia vaan on mennyt.......
Minulla pakko-oireilu (tietyt ajatukset, esineiden järjestelytarve yms.) liittyy aina niihin kausiin kun olen ahdistuneempi. Vasta viime vuonna tajusin alkaa kunnolla avautua "hävettävistä" pakkoajatuksista yms. psykiatrille, ja sain dg:n "muu ahdistuneisuushäiriö" vanhojen masennus- ja persoonallisuushäiriö-diagnoosieni lisäksi.
Onko kenelläkään toisella tällaista _ajoittaista_ pakko-oireilua? Nykyään minulla kokeillaan Seroquel-lääkitystä, josko ahdistus lievittyisi (ja sitä kautta kenties pakko-oireilu?)
Lapsena ja nuorena en juurikaan pannut minkäänlaista pakko-oireilua merkille. Alkoi selkeästi burn outin kehittyessä 90-luvun varrella työelämässä.
Erittäin tehokas omalla kohdallani on ollut ns. SSRI-lääke paroksetiini, siis masennuslääke joka toimii spesifisti myös pakko-oireiluun. Sitä ennen Seroquel, joka vain pahensi asioita, sehän onkin skitsofrenialääke varsinaisesti, tosin monipuolinen. Paroksetiinista en ole saanut sivuvaikutuksia ja jos niitä tulee niihin auttaa alkuvaiheessa Rivatril lievänä tarvittaessa.
Kävin tässä taannoin juristilla, asia koski diagnoosini ruotimista jossa oli monta ilmeistä asiavirhettä ja siten diagnoosivirhettä, jotka eivät edes ole annettujen faktojen puitteissa mahdollisia.
En ole hullu. Minulla on siis vain mielenterveysdiagnoosi. Silmätkään ei pyöri päässä jne.
Kahteen otteeseen yhytin juristin kuitenkin olemasta sen oloinen että uskoi kuitenkin että kyseessä on varmaankin mielisairas vaikka mitään faktista tälläistä viittausta ei tapahtunut.
Kysyi pariin kertaan ilmeistä asiaa kuin varmistaakseen ja lopetti vasta sitten kun tajusi että tajuan ehkä loukkaantuvani.
Kaiken kaikkiaan syntyi itselle seuraava oppi:
Propaganda yhteiskunnassamme on niin suuri, että mielenterveysdiagnoosi on kuin leima ja jokatapauksessa jopa suhtaudutaan kansalaiseen sillä tavalla että kuin kaikki asiat eivät olisi tallessa.
Tämän on siis psykiatria saanut aikaan.