Oma isäni on kuollut ja lähestyessäni omia häitäni minua mietityttää, kuka minut saattaa alttarille? Onko soveliasta kävellä sulhasen kanssa yhtä matkaa vai kävelenkö yksin sulhasen luokse?
Alttarille saattaminen.
isätön
203587
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 20
Vanhimmat
Hyvin monella on sama tilanne kuin sinulla. Vaikka on isä elossa, voi olla syitä että ei halua "luovuttaa" tytärtään sulhaselle.Onko sinulla läheistä veljeä, setää tms., joka voisi luovuttaa. Jos ei ole , te tulette yhdessä käytävää. Se on ihan korrekti tapa.
Yhdessä vaan alusta alkaen. Minullakaan ei ollut isä elossa kun menin vihille. Mieheni kanssa kävelimme yhdessä alttarille ja hienolta näytti videolla v1991. ollaan muuten edelleenkin naimisissa.
Alttarille sulhon kanssa yhdessä käveleminen on perinteinen suomalainen tapa, jota ainakin minun ystäväpiirissäni suositaan yleisesti.
Henkilökohtaisesti en käsitä, miksi joku leikkii tuota morsiammen saattamista ylipäätään. Suomessa kun ollaan tasa-arvoisia sukupuolten kesken ja seksuaalisesti vapautuneita (seurustellaan ja asutaan avoliitossa vuosia ennen avioliittoa), on kummallista pelleilyä sitten häissä isän olla luovuttamassa tytärtään avioliittoon. Mutta kukin tavallaan, itse en vain sellaiseen suostuisi.
Isä voi kokea tärkeäksi tämän symbolisen "luovuttamisen", aina ei ole kyse morsion voukailuista.
vuosia seurusteltu, asuttu yhdessä ja mahdollisesti jopa hankittu lapsia, kuten nykyhääparit usein ovat tehneet, ei isällä kyllä ole enää mitään mitä "luovuttaa" sulholle. Kaikki on jo annettu.
En edes isäni mieliksi ryhtyisi saatettavaksi omissa häissäni, sen verran aikuisena ja itsenäisenä naisena itseäni pidän. Mutta kaikilla ei ole tapana ajatella mitä merkityksiä perinteisiin liittyy tai ainakaan välittää niistä.
Olimme seurustelleet naimisiin mennessämme 6 vuotta, josta asuneet yhdessä 5. Ikää molemmilla hyvän matkaa yli 30 - ja silti isäni saattoi minut alttarille, tai siis käytävän puoliväliin.
Tämä oli hänelle tärkeää, eikä minulle, vaikka kuinka aikuinen ja itsenäinen olinkin, olisi tullut mieleenkään pahoittaa hänen mieltään moisella asialla. Kyllä ihmisen täytyy sen verran pysytä nousemaan itsekkyytensä yläpuolelle ja nostaa katsettaan omasta navastaan, että huomaa ajatella myös muiden tunteita, hääpäivänäänkin.
Isäni tajuaa kyllä hyvin, miksen suostu alttarille saatettavaksi. Kyseessä on sukupuolittunut, naisten kontrolloimista ja holhoamista kuvastava tapa. Isäni ei ole niin itsekäs, että pyytäisi minua osallistumaan rituaaliin, joka on mielestäni naurettava ja jopa loukkaava. Mutta kukin tavallaan...
Perinteet ovat minulle tärkeitä, mutta pyrin valitsemaan niistä ne, jotka sopivat nykyaikaan ja omiin arvoihini. Tämä edellyttää, että ymmärtää, mistä tavoissa on kyse alun perin. Karkeasti sanottuna morsiammen luovuttamisessa nainen siirtyy isän holhouksesta aviomiehen holhoukseen. Miehille ei tietenkään ole vastaavaa rituaalia, koska miehet ovat perinteisesti olleet lähtökohtaisesti tällaisesta holhouksesta vapaita.
Meillä sulhasen saattoi anoppini ja minut isäni... Yhdessä ei tosin oltu asuttu, vaikka ikää kummallakin oli liki 30. Kaunis perinne ja varsinkin anopille ja isälleni tuntui tärkeältä... Eli siis mieheni kotimaassa äiti saattaa poikansa... kuvaa siis sitä, että anopin on luovutettava poikansa vaimolle ja toisin päin...
Kukin taplaa tyylillään... Turhahan sitä on kritisoida toisten toimia tyhmiksi, kun sivulliset ei kärsi... Olisi aika tylsää, jos kaikki toimisivat samalla tavalla...
Tässä varmaan vaikuttaa suuresti se, kun nuoret morsiamet ovat katselleet amerikkalaisia hääohjelmia tai elokuvia. Niissä morsiamet itkevät etukäteen sitä, jos on huonot välit isän kanssa tai isä on kuollut, niin ei suurin piirtein päästä naimisiin ollenkaan, kunnes sitten keksitään veli tai setä saattaamaan. Siitä iskostuu suomalaistenkin morsianten päähän ajatus, että mitään muuta vaihtoehtoa ei ole olemassa. Surullista, koska tapa ei tosiaan ole ollenkaan suomalainen ja siitä on nyt sitten tulossa itsestäänselvyys ja morsiamet itkisilmässä mietitään tätä "ongelmaa", vaikka mitään ongelmaa ei oikeasti ole olemassakaan.
Huokaus.
Ei tuollaiset saattamiset mitään ainakaan suomalaista perinnettä ole, vaan ihan täysin elokuvista kopioitua jenkkitauhkaa.
Siis voiko tässä olla alueellisia eroja, tässä "perinteessä". Meillä päin, olen nelissä kymmenissä, on isät taluttaneet tyttärensä alttarille niin kauan kuin minä muistan ja olen ymmärtänyt, että tämä todella on ollut perinteenä.
Eikä neljäkymmentä vuotta sitten ole suomessa ameriikkalaisia bridzella-ohjelmia näytetty, joten sieltä vaikute ei ole voinut tulla.
Mun mielestä saattaminen on aivan luonnollinen tapa vaikka ehkä onkin peräisin alunperin jostain amerikkalaisista leffoista tms... Mut saattaa isä "alttarille" tai siis puoleen väliin käytävää mistä tulee sulhanen vastaan mä olen nuori suoraan kotoo pois muuttanut 19.v ja olen syntynyt isän syntymäpäivänä. Isä aina vitsillä puhuikin ettei niin vaan synttärilahjastaan luovu. Se on meille kummallekkin tärkeetä että isä saattaa mut. Sillon ymmärrän jos asiaa pidetään luonnottomanpana jos joku noin. 30.v joka on jo asunut pois kotoo iät ja ajat ja ehkä lapsiakin jo matkan varrelle kertynyt et miks isä luovuttaa kun sen koko jutun merkitys on siinä hävinnyt kokonaan kun tavallaan on ollut jo yhteinen talous.
Kävelet yksin alttarille, jolla sulhanen odottaa (tai voi tulla vastaan keskiristille)
Voitte kävellä yhdessä alttarille.
Jos olet nuori, ette ole asuneet avoliitossa, etkä ole raskaana tai saanut lapsia, voi joku läheinen mies saattaa sinut sulhasen luo. Rooliin käy mainiosti kummisetä, enot, sedät, veljet tai äitisi nykyinen mies (jos olet asunut hänen kanssaa saman katon alla)
Kiitos vastauksista!! Minulla on kyllä isäpuoli, mutta en koe häntä niin läheiseksi kuin oma isäni oli, jotta hän minut voisi luovuttaa. Tarkemmin ajateltuna, en ole varma haluaisinko minäkään isäni edes luovuttavan minut, vaikka hän eläisi.
Yksin en halua kulkea koko matkaa, se olisi liian jännittävää :) Luulen että olen löytänyt ratkaisun. Kiitos avustanne!!
Vaikka minun isäni oli häissämme ja meillä on oikein lämpimät välit, emme edes keskustelleet siitä, että hän saattaisi itsenäistä elämää vuosikymmenen eläneen tyttärensä alttarille. Minä kävelin yhdessä tulevan mieheni kanssa alttarille ja tuntui ihanalta tehdä se matka kahdestaan. Siinä oli minusta sellaista erityistä yhteyden kokemista, kun teimme sen yhdessä. Jännitimme varmaan molemmat yhtä paljon (tuomiokirkon käytävä oli tosi piiitkä...), mutta oli ihana tuntea mieheni suuri käsi omassani. Sitten vihkimisen jälkeen sama matka toisin päin aviopuolisoina olikin ihan eri tuntuinen, kun jännitys oli kaikonnut ja tunsi vaan hyvän mielen.
olen tässä miettinyt kyllä aivan samaa että kuka minut saattaa alttarille..hmmmm..ku ei ole sitä isää!!!minun oma sisko kun meni naimisiin niin hän kyllä käveli oman miehensä kanssa sinne mutta en kyl tiiä haluunko sellasta mutta ei taida olla vaihtoehtoja....
Miksi sinun mielestäsi pitäisi olla saattaja? Oletko katsellut paljon amerikkalaisia hääohjelmia? Yksissäkään häissä missä minä olen ollut, morsianta ei ole saatettu vaan hääpari on kävellyt kahdestaan kirkon tai juhlatilan käytävää pitkin. Tosin en ole viimeiseen kymmeneen vuoteen ollut muissa häissä kuin omissani, joten ehkä kaikki ovat nykyään sitten omaksuneet tuon muualta tulleen saattajahommelin.
Muu kuin sulhanen morsiamen saattajana on aika harvinainen. Yleensä rituaalit, jotka ovat ristiriidassa todellisuuden kanssa, saattavat naurattaa tai nolottaa. Esim. morsiushuntua kuuluu käyttää vain koskemattomien.
joo ei oo kyllä kertaakaan naurattanu morsiamen huntu, vaikka ihan varmasti yksikään minun näkemistäni morsiamista ei ole ollu KOSKEMATON (hui kamalaaaa). jokainen saa hoitaa vihkimiseen liittyvät asiansa just niinku parhaaksi näkevät. että ole sinä matteus vaan hiljaa. minut saattaa alttarille isäni. ja kyllä, minulla on huntu vaikka olenkin erittäin turmeltua tavaraa jo!
Mikään ei ole niin kaunista ja herkkää kuin se, että tuleva aviopari kävelee yhdessä alttarille.
Osa kruunupäistäkin on morsiamen saattamisesta luopunut. Ainakin Silvia ja Carl Gustav, Mette-Martit ja Haakon sekä Maxima ja Willem-Alexander kävelivät yhdessä alttarille, vaikka kaikilla morsiamilla oli isä elossa.
On jotenkin teennäistä, että moni on asunut avoliitossa pitkäänkin ja sitten isä saattaa morsiamen. Amerikkalais-brittiläisiä tapoja on turha tänne kopioida.
Yhdessä vaan kohti yhteistä liittoa.