Vähän nolottaa kirjoittaa, mutta olen ollut nyt 14 vuotiaan tytön äitipuoli kohta 7 vuotta. Eli tapasimme mieheni kanssa lapsen mennessä kouluun.
Meillä on rankka parisuhde takana, mutta asiat on nyt saatu hyvälle mallille, mutta minusta tuntuu etten jaksa olla enää äitipuolena, vaikka vaan sitten koulujen lomina ja joka toinen viikonoppu.
Rakastan lapsetonta elämään ja joka toinen viikonloppu elämämme rytmi ja rutiini muuttuu. Ja tuntuu siltä, että mieheni olettaa, että koska olen nainen ja hänen lapsensa tyttö, minä automaattisesti ymmärrän lasta hyvin ja paremmin.
Mutta nyt tuntuu siltä, että elämäni on vain pyykinpesua, toisen jälkien siivousta, rahanruikutuksen kuuntelua, "haluan sitä ja tätä", mopoa, matkaa, teini valitsee tv-ohjelmat jne. Olemme muutenkiin alkaneet vieraantua ja ainoa varmasti joka ei tunne itseään epämiellyttäväksi on mieheni.
Minä olen henkisesti lopussa (oon kyllä ajatellut että ehkä muustakin syystä myös) enkä enää tahdo jaksaa tätä joka toinen viikonloppu tapaamista, lomista puhumattakaan. Pinna on valmiiksi aina kireällä, vaikka ymmärrän, että lapsikin joutuu koville erossa ja kahden kodin väliä reissaamalla.
Nyt lapsi on ilmoittanut haluavansa muuttaa meille ja minä en oikeasti enää jaksa sitä. Se olisi varmasti viimeinen niitti parisuhteellemme ja salaa suunnittelen jo eroa.
Kaikki on siis hyvin, kun olemme kaksin, mutta ehkäpä ongelmat on vaan lakaistu silloin pöydän alle.
Tiedän, että vuodet vierivät ja lapset kasvavat ja kohta heitä ei enää näy, mutta miten kertoa muille, ettei minun kanttini tällä hetkellä kestäisi sitä, että joutuisin suurempaan rooliin ja vastuuseen.
Onko ketään muuta joka on samanlaisessa tilanteessa. En kaipaa mitään haista p***a kommentteja itsekkyydestäni tms. Minua on alkanut tosissaan vaivaamaan asia.
Alunperin kuvittelin sopeutuvani rooliin ja ihastuinkin alussa siihen, että sain tehdä lihapullia ja opettaa lasta leipomaan pullaa, mutta nyt minua ei enää kiinnosta olla kasvattavassa roolissa. Luulin jaksavani, haluavani ja kestäväni sen, mutta nyt alkaa tuntua siltä, että haluaisin "palauttaa elämäni postissa takaisin lähettäjälle" eli palata siihen aikaan, jolloin ei ollut toisten lapsia huolena.
Tiedän, että lapsen äiti suostuisi siihen, että lapsi muuttaisi meille, jos minä olen paikalla, mutta en ole varma siitä, mitä tapahtuisi, jos minä lähtisin. Juu, lasta kuullaan tässä myös, mutta luulen, että taloudellisesti (asunnon koko yms.) se ei eron jälkeen onnistuisi enää. En usko, että miehelläni olisi varaa ostaa kaksiota suurempaa asuntoa lapselleen ja itselleen...
Miksi tästä on nyt tullut liiankin iso asia elämässäni? Olenko kenties mustasukkainen? En koe olevani sitä... Ehkäpä puran pettymystä mieheeni sen kautta, mutta en tajua sitä. Tiedän olevani itsekäs, mutta minun ei tarvitse oikeasti miettiä ketään muuta tässä. Tiedän että sekin on väärin. Olenko kauhea ihminen, jos en halua mieheni lasta meille asumaan? Asumme kaksin kolmiossa, joten tilaa periaatteessa olisi - käytännössä omaa tilaa jäisin vähän, kun teen töitäkin paljon kotona. Varallisuustilanteen vuoksi joutuisimme myymään asunnon ja muuttamaan pienempiin erotessamme. Onko väärin, että minä haluan lähteä kaksi mieheni kanssa ulkomaille, mutta hän ei lähde jos lapsi ei lähde ja minä en suostu lapsen matkaa maksamaan, joten emme kukaan lähde (yksinkään en saa lähteä kuitenkaan).
Voi että kuulostan itsekäältä ja kyllästyneeltä, mutta mitä voisi tehdä? Auttaisi, jos joku samassa tilanteessa vähän kertoisi tunteistaan.
Meillä on rankka parisuhde takana, mutta asiat on nyt saatu hyvälle mallille, mutta minusta tuntuu etten jaksa olla enää äitipuolena, vaikka vaan sitten koulujen lomina ja joka toinen viikonoppu.
Rakastan lapsetonta elämään ja joka toinen viikonloppu elämämme rytmi ja rutiini muuttuu. Ja tuntuu siltä, että mieheni olettaa, että koska olen nainen ja hänen lapsensa tyttö, minä automaattisesti ymmärrän lasta hyvin ja paremmin.
Mutta nyt tuntuu siltä, että elämäni on vain pyykinpesua, toisen jälkien siivousta, rahanruikutuksen kuuntelua, "haluan sitä ja tätä", mopoa, matkaa, teini valitsee tv-ohjelmat jne. Olemme muutenkiin alkaneet vieraantua ja ainoa varmasti joka ei tunne itseään epämiellyttäväksi on mieheni.
Minä olen henkisesti lopussa (oon kyllä ajatellut että ehkä muustakin syystä myös) enkä enää tahdo jaksaa tätä joka toinen viikonloppu tapaamista, lomista puhumattakaan. Pinna on valmiiksi aina kireällä, vaikka ymmärrän, että lapsikin joutuu koville erossa ja kahden kodin väliä reissaamalla.
Nyt lapsi on ilmoittanut haluavansa muuttaa meille ja minä en oikeasti enää jaksa sitä. Se olisi varmasti viimeinen niitti parisuhteellemme ja salaa suunnittelen jo eroa.
Kaikki on siis hyvin, kun olemme kaksin, mutta ehkäpä ongelmat on vaan lakaistu silloin pöydän alle.
Tiedän, että vuodet vierivät ja lapset kasvavat ja kohta heitä ei enää näy, mutta miten kertoa muille, ettei minun kanttini tällä hetkellä kestäisi sitä, että joutuisin suurempaan rooliin ja vastuuseen.
Onko ketään muuta joka on samanlaisessa tilanteessa. En kaipaa mitään haista p***a kommentteja itsekkyydestäni tms. Minua on alkanut tosissaan vaivaamaan asia.
Alunperin kuvittelin sopeutuvani rooliin ja ihastuinkin alussa siihen, että sain tehdä lihapullia ja opettaa lasta leipomaan pullaa, mutta nyt minua ei enää kiinnosta olla kasvattavassa roolissa. Luulin jaksavani, haluavani ja kestäväni sen, mutta nyt alkaa tuntua siltä, että haluaisin "palauttaa elämäni postissa takaisin lähettäjälle" eli palata siihen aikaan, jolloin ei ollut toisten lapsia huolena.
Tiedän, että lapsen äiti suostuisi siihen, että lapsi muuttaisi meille, jos minä olen paikalla, mutta en ole varma siitä, mitä tapahtuisi, jos minä lähtisin. Juu, lasta kuullaan tässä myös, mutta luulen, että taloudellisesti (asunnon koko yms.) se ei eron jälkeen onnistuisi enää. En usko, että miehelläni olisi varaa ostaa kaksiota suurempaa asuntoa lapselleen ja itselleen...
Miksi tästä on nyt tullut liiankin iso asia elämässäni? Olenko kenties mustasukkainen? En koe olevani sitä... Ehkäpä puran pettymystä mieheeni sen kautta, mutta en tajua sitä. Tiedän olevani itsekäs, mutta minun ei tarvitse oikeasti miettiä ketään muuta tässä. Tiedän että sekin on väärin. Olenko kauhea ihminen, jos en halua mieheni lasta meille asumaan? Asumme kaksin kolmiossa, joten tilaa periaatteessa olisi - käytännössä omaa tilaa jäisin vähän, kun teen töitäkin paljon kotona. Varallisuustilanteen vuoksi joutuisimme myymään asunnon ja muuttamaan pienempiin erotessamme. Onko väärin, että minä haluan lähteä kaksi mieheni kanssa ulkomaille, mutta hän ei lähde jos lapsi ei lähde ja minä en suostu lapsen matkaa maksamaan, joten emme kukaan lähde (yksinkään en saa lähteä kuitenkaan).
Voi että kuulostan itsekäältä ja kyllästyneeltä, mutta mitä voisi tehdä? Auttaisi, jos joku samassa tilanteessa vähän kertoisi tunteistaan.
Vastaukset 2
Vanhimmat
katsomalla, tee päätös.
Minä lähtisin, jos noin ahistaa, eikä aitoa puheyhteyttä näytä olevan.
Pelko puhua aidosti ja rehellisesti asioista näyttää olevan koko elämän suurin ongelma. Myös minulla. :D
Siis pääosin kuin omaa kirjoitustani olis lukenut. Lapsia tosin on useampia ja yksikään vielä ei ole teini-iässä.
Omat tuntemukset hyvin samanlaisia, että en jaksa enää olla äitipuolena. Sama henkinen väsyminen täälläkin ja inho miehen lapsia kohtaan kasvaa (mitä lie sijaiskärsijöitä sitten, mutta niin se vain on).. en jaksa myöskään sitä passaamista ja huonoja käytöstapoja. Olen pyytänyt yhteisien pelisääntöjen luomista, mutta se ei kuulemma ole mahdollista, sillä jokainen tilanne on erilainen..
Alku meni juuri niin kuin kuvailit, kivaa oli ja tultiin hyvin toimeen. Edelleenkin tullaan, paitsi tilanne on niin tulehtunut omasta puolesta, että nyt esim. kieltäydyn tapaamasta miehen lapsia. He viettävät yhteisen aikansa mökillä, minä en heitä jaksa kodissani katsella. Miehelle tämä ei ole kynnyskysymys, mutta minä olen alkanut miettimään (yksinäisinä hetkinä siihen on aikaa..) loppuelämääni. Vietänkö viikonloput, juhlapyhät ja lomat jatkossakin yksin ja sitäkö elämältäni haluan? No en halua ja siksi tässä onkin jo puolen vuoden ajan kypsynyt ajatus erosta. Ei minullakaan ole kuin tämä yksi elämä ja itsekästä varmasti! Vaikka olemme miehen kanssa keskusteleet asian ratkaisemiseksi, ainakaan vielä mitään konkreettista ratkaisua ei ole löytynyt. Koen, että minun kannalta ainoa vaihtoehto on pakata kamat ja lähteä. Tiedän, että mieheni rakastaa minua todella paljon ja minä häntä, mutta jossakin se oman jaksamisen/sietämisen raja tulee vastaan.
Kuulee sanottavan, että "ottaessas oot tienny". Omat ajatukseni ovat tässä vahvistuneet, että niin on myös mieheni ottaessaan tiennyt, että minä olen lapseton ja sellaiseen elämään tottunut ja sellaisen elämän valinnut/halunnut. Olisi kohtuutonta kuvitellä, että minä jotakin tunteita kokisin heidän lapsiaan kohtaan. Minulle he ovat ventovieraita.
Varallisuustilanne meilläkin sama kuin teillä. Minun taloudellinen panokseni mahdollistaa sen, että mies pystyy pitämään tämän elintason. On paikka missä tavata lapsia (vaikka nyt ovet ovatkin suljettu, mutta mökki kuitenkin käytettävissä), omin rahoin hällä varaa yksiöön.
Jos minulle ehdotettaisiin, että yksikin miehen lapsi muuttaisi meille asumaan, niin enhän minä sitä voisi kieltääkään, mutta sitten ei kyllä enää olisi "meitä", vaan silloin en epäröisi hetkeäkään lähdön kanssa.
Paljon jäi sanomatta, paljon jäi kommentoimatta, mutta tässä jotain siitä, että et ole ainoa tunteinesi. Meitä on muitakin itsekkäitä, lapsettomia uusperheellisiä, joiden