Hei kaikki

Minulla oli koulussa äärimmäisen ahdasmielinen uskonnollinen opettaja. Hän aiheutti monille elämän kestäviä traumoja, mutta ei minulle. Minua nauratti sellainen ahdasmielisyys, vaikka olinkin pieni.

Minulla oli aivan erilainen maailmankatsomus, vaikka kukaan ei ollut opettanut minulle mitään. Rakastin luontoa ja leikin mm. hyönteisten ja lintujen kanssa. Teini-iässä sain käsiini kirjan buddhalaisuudesta. Olin aivan äimistynyt, siinä kerrottiin kaikesta siitä, mihin uskoin ja ajattelin. Tein oman johtopäätökseni ja loppu on historiaa.

Ps. olen kiinnostunut kaikesta henkisyyteen liittyvästä.

Minut yritettiin kasvattaa lestadiolaiseksi. Kävin joka viikonloppu seuroissa ja kuuntelin putkeen parin tunnin selvityksiä raamatusta ja kirjoituksista. Kun sain ensimmäisen rajatiedon kirjan käsiini vähän alta kakskymppisenä niin tiesin heti että tuossa on perää. Olin näkijä jo pienestä asti ja siksi oli helppo tajuta tiettyjen kirjojen todenperäisyys. Mm. kirliankuvia olinkin jo etsiskellyt ja totesin että tuossahan ne kädet on samanlailla kuvattu kuin itse näen. Olinkin ihmetellyt miksi ihmiset ovat niin valurautatyyppejä, mutta onneksi eivät sentään kaikki olleetkaan. Löytämäni kirjat olivat osoitus siitä.

Vieläkin joskus harmittaa kun ei voi kertoa jollekin että kuinka upea joku puu on koska ei hän voisi sitä lainkaan tajuta, koska hän ei näe puuta kovinkaan selvästi, vain karkeimman puun materiakuoren. Mutta joskus tapaa ihmisiä joiden kanssa voi jakaa kokemuksia, ja joku saattaa ymmärtää koska näkee asiaa samalla tavalla. Se ilahduttaa.

Minä Olen -tapahtuma ja Hengen ja Tiedon messut ovat yleisluontoisia tapahtumia, joissa on vähän kaikkea.

Jos säännöllistä kokoontumista tarvitsee, niin erilaisia yhdistyksiä löytyy netinkin kautta paljon ja monenlaiseen makuun. Erikoiskiinnostuksen kohteeni on parantaminen soundeilla, äänivärähtelyillä.

en vois sanoa että jokin juttu ois mua herättänyt ajattelemaan "eritavalla" koska koulun uskonnontunneilla tai sen suuntaisilla ei muutenkaan ollut minulle juuri mitään merkitystä.

Kun "eritavalla" ajatteleminen on aina sidoksissa tiettyyn ympäristöön. Ei siis ole olemassa yhtä tiettyä ajattelutapaa mihin nähden kaikki muut olisi eri tapoja vaan jokainen on toiseensa nähden eri tapa, jos siis ovat toisistaan poikkeavia. Esimerkiksi kristityiltä mitkä ateistisessa itänaapurissa tuli uskoon huolimatta siitä "uskonnon opetuksesta" miten siellä aivopestiin ihmisiä, voisimme kysyä: mikä sinut sai ajattelemaan eritavalla?

Mutta jos lähtökohdaksi ja vertailukohdaksi otetaan koulun uskontotunnit, niin. Hmmm. En kyllä muista niistä juuri mitään. Ok, oletetaan että siellä puhuttiin maailman luomisesta ja syntiin lankeemuksesta ja Jeesuksen sovitustyöstä eli Hänen kuolemastaan ja ylösnousemuksestaan?

Miksi en koskaan ajatellut samalla tavalla kuin koulun uskontotunneilla (ehkä) opetettiin?
Mielenkiintoinen kysymys...

Kapinallisuuteni? Uhmakkuuteni? Itsepäisyyteni? Sisäisen rikkinäisyyteni? Ja varmaan ainakin se seikka, ettei minulla ollut yhtään myönteistä kokemusta uskovaisista ihmisistä. Ei kyllä negatiivisiakaan, koska en tuntenut yhtään uskovaista, suvussani ei sellaisia ollut. Äitini oli hieman tapakristitty ja kun olin pieni hänellä oli tapana lukea iltarukous sänkyni vierellä. Rituaali ei tuntunut lohdulliselta koska en osannut yhdistää sitä mihinkään. Jumala jolle rukous osoitettiin oli tuntematon eikä Hänellä ollut mitään sijaa perheemme elämässä. Äitini äiti oli jollain tapaa uskonnollinen, mutta hänenkään elämässä uskonto ei näkynyt paitsi kerran tai pari, kun minua varoiteltiin Jumalan rangaistustoimenpiteistä. Ainakin yhden sellaisen kerran muistan. En muista mitä olin tehnyt mutta mummuni varoitti että jos sellainen jatkuu Jumala voi tipauttaa taivaasta kuuman kiven päähäni. En oikein osannut ajatella asiaa mutta hyvin negatiivinen mielikuva siitä tuli ikäänkuin pilven päällä olisi jokin kiukkuinen ukkeli joka saattaa milloin tahansa purkaa väkivaltaista kiukkuaan minuun.

Teini-iässä kiinnostuin parapsykologiasta jonkin verran mutta en vielä kovin syvällisesti ainakaan aluksi. Siis siinä kaksitoista- ja kolmetoista vuotiaana.

Minulle SE JUTTU oli omassa päässäni kehittyvä ajattelu joka kyllä oli varsin monimutkaista selitettäväksi ja jos yritinkin niin vanhempani kauhistelivat että olenko ihan järjissä. Pääkohta siinä oli kaiken kyseenalaistaminen ja että totuus on totuus vain sille joka uskoo jne. Ja koska todellisuutta ei mielestäni voinut selittää oli ihan yhtä järjellistä puhua puuta heinää kuin niin sanotusti järkeviä, olihan järjellisyys vain harhaa, rakennettuja kaavoja. Oikeastaan järjetön puhe oli siis järjellisempää, omalla tavallaan, koska ei edes pyrkinyt rakentamaan harhaa jostain järjellisyydestä. Ym. Itsekin aloin epäillä terveyttäni jossain kohtaa ja ahdistuin. Sitten satuin huomaamaan aikakauslehdessä Esa Saarisen haastattelun ja pari kohtaa missä hän selitti Sartren filosofiaa. HETKINEN. Juuri näin minä sanoin äidille eilen! Sydän pamppaillen vein lehden hänelle ja sanoin: Katso, ei tämä olekaan hulluutta - tätä sanotaan filosofiaksi.

Esa Saarisen kirja SARTRE - PELON, INHON JA VALINNAN FILOSOFIA oli juuri ilmestynyt tai ilmestymässä ja olin kait neljätoista tai viisitoista, korkeintaan kuusitoista vuotias. Lehtiartikkelin perusteella ostin kirjan tuoreeltaan.

Jossain mielessä SARTRE-kirja oli "se" juttu. Mutta vaikka jonkin verran sitä lueskelin ja diggailin ja jotain siitä sainkin, en oikeastaan voinut jäädä siihen kiinni. Eksistentialismiksi nimetyssä suuntauksessa oli jotain mikä vetosi minuun mutta sisimmässä oleva kaipaus tai levottomuus mikä lie, nyt myöhemmin minulla on sille nimikin, pakotti jatkamaan.

Parapsykologia alkoi näyttelemään syvempää osaa ja rinta rinnan sen kanssa jonkinlainen panteistinen ajattelu, mikä sitten syveni teosofiseen suuntaan: Pekka Ervast ym. Ainoa kirjailija mikä todella kolahti ja minkä kirjat tuossa vaiheessa oli "se juttu" oli Krisnamurti. Se meni kyllä kirkkaasti Ervastin ja kumppaneiden ohi vaikka niistäkin kirjoista varmasti jotain vaikutteita sain. Krisnamurtin ajattelussa ja tavassa esittää asioita oli jotain minuun vetoavaa.

Myös perinteisemmästä hinduistisesta ja buddhalaisesta ajattelusta olin jonkin verran vaikuttunut.

Sartren ja Krisnamurtin lisäksi "se juttu" oli Carlos Castanedan kirjat mitä yhdessä vaiheessa luin hyvin antaumuksella.

Hilkka Pietilän tv-haastattelu suomalaisesta pasifistista ja buddhalaisuudesta ammentavasta teosofisesta ajattelijasta minkä nimeä en nyt... just, muistinpa... siis Yrjö Kallisesta, oli jonkinlainen juttu myös. Ei niin syvä kuin nuo edellä luetellut mutta vaikuttava.

Omassa hetkessään vaikuttava oli myös elokuvan Painajainen Elm Streetillä katsominen ja oivallus minkä siinä koin. Näihin aikoihin olin hyvin kiinnostunut Castanedasta. Elokuvaa katsoessa sain ajatuksen, että tavallaan tämä Freddy Krüger (jos muistan nyt nimen oikein) on kuva mitä henkitodellisuudessa voisi tapahtua, mitä pahuus siis saattaisi olla. Ihmisten vääristä teoista ja vahingollisista ajattelumalleista "tiivistynyttä" energiaa joka sitten alkaa toimia ikäänkuin itsenäisesti. Jotkut sanovat tuollaista energiaa pahoiksi hengiksi mutta pah, minähän tiedän paremmin: ei ole sellaisia henkiä, on korkeintaan energiaa mikä liikahtelee ja toimii ikäänkuin olisi itsenäinen toimija mutta todellisuudessa on persoonatonta, ihmisistä alkunsa saanutta "negatiivista värähtelyä" joka taas pyrkii vaikuttamaan pahaa siellä, missä sitä ei voiteta hyvillä henkisillä aikomuksilla ja harjoituksilla.

Kovin pitkään ei tuo innostunut oivallukseni kestänyt mutta jollain tavalla se kyllä kuvaa ajatteluni luonnetta tuhon aikaan.

Jos ajatellaan asettamaasi lähtökohtaa eli kristillisyyttä niin tuossa vaiheessa minun näkemykseni kristillisyydestä oli lähinnä se, että se on ihmisten kusettamista ja Jeesus on vaan uskonnollinen termi millä uskovaiset manipuloi itseään ja toisiaan koska pelkäävät aitoa hengellisyyttä mikä vaatii omakohtaista kasvua ja pakottaa heittämään kaikki muiden rakentamat ja valmiiksipureskellut opit syrjään. Ajattelin että ehkä joillain kristityillä on kokemus sanojen (ja uskontojen) tuolla puolen olevasta henkisyydestä, tosi-olevasta, mutta sitoessaan henkisyyden viestit uskontoonsa ja ilmaistessaan niitä kristillisin termein henkisyys vääristyy eikä enää vastaa sitä mitä se itsessään on ja olisi, jos sitä valppaasti ja avoimena kuunneltaisiin.

Se oli minun näkemykseni, mikä omassa henkilöhistoriassani erinäisten vaiheiden kautta oli muodostunut...

Mutta vasta näiden jälkeen tuli SE VARSINAINEN JUTTU. Wau!
Mutta

Siitä en viitsi tässä viestissä kertoa, koska et halua kuulla raamattuun turvaantuvien mielipiteitä ja satuja. :)

kuin "Kuolemaa ei ole" ja siitä alkoi rajatiedon harrastukseni.
Olen myös kiinnostunut aina Atlantis-tarusta ja uskonkin eläneeni jossain kaukaisessa elämässäni siellä kadonneella mantereella.

Pienenä minulla oli valtavasti muistoja entisistä elämistä. Muistan myös usein ihmettelevän, miksi synnyin juuri tähän perheeseen?
Kouluaikana en paljon sellaisia miettinyt. Kerran näin kai ufon ja kiinostus niihin kasvoi, mutta kun en ole uudestaan nähnyt, niin se siirtyi taka-alalle.
Teininä alkoi enneunet ym. Isäni kuoli, kun olin 15v. ja pian sen jälkeen hän alkoi ilmestyä uniini, usein varottaen jostain.
Sain Tarot kortit yhdeltä Mexicolaiselta naiselta, kun olin 17v. ja siitä sitten alkoi...