En ole aivan varma kuuluuko tämä tälle palstalle mutta kaipa... Eli siis...
Kesä tuli taas, vanha tuttu. Melkein koko aika on mennyt neljän seinän sisällä riparia lukuun ottamatta. Siellä olikin tosi mahtavaa ja sain paljon uusia kavereita, mutta nyt kun ripari on ohi en ole kuullut puolistakaan lähes mitään ja joistain välillä sanan tai pari... en osaa oikein puhua heille mitään mesessä, eikä suuri osa edes tunnu koskaan olevan paikalla.
Muutenkin mesekaverisuhteeni ovat muuttuneet riparin jälkeen täysin sekaviksi. Tuntuu etten enää tiedä kuka on oikea kaverini ja on paljon vaikeampaa keksiä puhuttavaa näin kesällä kellekään kun mitään ei tapahdu. Tuntuu ettei minulla ole enää ollut mitään sanottavaa kenellekään sitten kesän alun. Välillä toivon että kaikki kaverini vain katoaisivat ja olisin taas yksinäni, joka tuntuu aivan päin vastaiselta kuin tahtoisin. Ystäviähän minä juuri kaipaan ja sitä että joku kuuntelisi ja että joku kertoisi omia juttujaan.
Nyt on taas tämä aika. Vielä muutamia päiviä sitten keksin koko ajan jotain tekemistä ja esim. piirsin. Nyt tuntuu taas siltä, etten jaksa tehdä mitään ja aika vain lipuu ohitse. En edes halua tehdä mitään - vain maata ja tuijottaa seiniä. Kaikki ahdistaa vaikkei siihenkään pitäisi olla mitään suurta syytä. jos yritän piirtää en saa mitään aikaiseksi ja jokainen kuva menee heti pieleen.
En käsitä mistä nämä "Eipä minua olisi olemassakaan" -kaudet oikein johtuvat. On vain paha olla enkä halua tehdä mitään. Jos annetaan joku pienikin homma alan vain itkeä ja tuntuu etten jaksaisi tehdä sitäkään kuin suurin ponnistuksin. Tuntuu että olisin turha, eikä millään olisi oikeasti mitään merkitystä. Että haluaisin vain olla yksin tekemättä mitään, kertoa pahasta olosta jollekulle ja kuitenkaan en halua puhua siitä kellekään. Enkä tiedä kelle voisin siitä sanoa.
Tämäkin teksti tuntuu niin epäonnistuneelta. Olen säälittävä jopa omasta mielestäni. Kaikki mitä teen tuntuu niin turhalta... ja minä itse myös. Toivoisin, että minusta tulisi edes jotain... se vaan tuntuu niin mahdottomalta. Aina kaikki ovat niin paljon parempia. Enkä edes kestä rakentavaa kritiikkiä. Pienikin nippaisu ja itsetunto lysähtää kasaan. Kaikki sanovat vain "sinun pitää opetella kuuntelemaan kritiikkiäkin." Mutta miten jos joka kerta kun kuulen edes jotain negatiivista tuntuu, että kaikki on mennyt väärin? Jos olen ylpeä jostain piirrustuksesta ja joku sanoo sitten jotain mikä siinä on huonosti ei työ enää tunnu minkään arvoiselta ja tuntuu aivan samalta joutuuko se roskakoriin vai seinälle.
Anteeksi pitkä selitys.. jos joku tämän vaivautuu kokonaan lukemaan niin kiitos... Tuntuu ettei taaskaan jaksa lukea muidenkaan tälle sivustolle kirjoittavien kirjoituksia, vaikka kuitenkin haluais yrittää ees vähän auttaa... vaikkei osaakaan kunnolla... mut silti... sori... Ja kiitti jos joku luki... Olisin ilonen jos joku viittii sanoo ees jotai...
Kesä tuli taas, vanha tuttu. Melkein koko aika on mennyt neljän seinän sisällä riparia lukuun ottamatta. Siellä olikin tosi mahtavaa ja sain paljon uusia kavereita, mutta nyt kun ripari on ohi en ole kuullut puolistakaan lähes mitään ja joistain välillä sanan tai pari... en osaa oikein puhua heille mitään mesessä, eikä suuri osa edes tunnu koskaan olevan paikalla.
Muutenkin mesekaverisuhteeni ovat muuttuneet riparin jälkeen täysin sekaviksi. Tuntuu etten enää tiedä kuka on oikea kaverini ja on paljon vaikeampaa keksiä puhuttavaa näin kesällä kellekään kun mitään ei tapahdu. Tuntuu ettei minulla ole enää ollut mitään sanottavaa kenellekään sitten kesän alun. Välillä toivon että kaikki kaverini vain katoaisivat ja olisin taas yksinäni, joka tuntuu aivan päin vastaiselta kuin tahtoisin. Ystäviähän minä juuri kaipaan ja sitä että joku kuuntelisi ja että joku kertoisi omia juttujaan.
Nyt on taas tämä aika. Vielä muutamia päiviä sitten keksin koko ajan jotain tekemistä ja esim. piirsin. Nyt tuntuu taas siltä, etten jaksa tehdä mitään ja aika vain lipuu ohitse. En edes halua tehdä mitään - vain maata ja tuijottaa seiniä. Kaikki ahdistaa vaikkei siihenkään pitäisi olla mitään suurta syytä. jos yritän piirtää en saa mitään aikaiseksi ja jokainen kuva menee heti pieleen.
En käsitä mistä nämä "Eipä minua olisi olemassakaan" -kaudet oikein johtuvat. On vain paha olla enkä halua tehdä mitään. Jos annetaan joku pienikin homma alan vain itkeä ja tuntuu etten jaksaisi tehdä sitäkään kuin suurin ponnistuksin. Tuntuu että olisin turha, eikä millään olisi oikeasti mitään merkitystä. Että haluaisin vain olla yksin tekemättä mitään, kertoa pahasta olosta jollekulle ja kuitenkaan en halua puhua siitä kellekään. Enkä tiedä kelle voisin siitä sanoa.
Tämäkin teksti tuntuu niin epäonnistuneelta. Olen säälittävä jopa omasta mielestäni. Kaikki mitä teen tuntuu niin turhalta... ja minä itse myös. Toivoisin, että minusta tulisi edes jotain... se vaan tuntuu niin mahdottomalta. Aina kaikki ovat niin paljon parempia. Enkä edes kestä rakentavaa kritiikkiä. Pienikin nippaisu ja itsetunto lysähtää kasaan. Kaikki sanovat vain "sinun pitää opetella kuuntelemaan kritiikkiäkin." Mutta miten jos joka kerta kun kuulen edes jotain negatiivista tuntuu, että kaikki on mennyt väärin? Jos olen ylpeä jostain piirrustuksesta ja joku sanoo sitten jotain mikä siinä on huonosti ei työ enää tunnu minkään arvoiselta ja tuntuu aivan samalta joutuuko se roskakoriin vai seinälle.
Anteeksi pitkä selitys.. jos joku tämän vaivautuu kokonaan lukemaan niin kiitos... Tuntuu ettei taaskaan jaksa lukea muidenkaan tälle sivustolle kirjoittavien kirjoituksia, vaikka kuitenkin haluais yrittää ees vähän auttaa... vaikkei osaakaan kunnolla... mut silti... sori... Ja kiitti jos joku luki... Olisin ilonen jos joku viittii sanoo ees jotai...
Vastaukset 6
Vanhimmat
Tiiän ton tunteen kun sillo kun on yksin ni toivois et olis kavereit ympäril ja vois tehä jotain kivaa. Ja sit ku niit on, ni haluiski olla taas yksin. Se on iha nurinkurista, koska ei kukaan tavallaan haluu olla yksin, mut silti hakeutuu sinne kun ujostuttaa, hävettää tms. Sä osasit sanoo sen tunteen aika hyvin. Ehdottaisin et yrittäisit keksii jotain mitä voit tehä yksinkin, jotain mist sä pidät. Käy lenkil, mee löhöö aurinkoon ja vaik piirrä siel, kirjota, lue...Sit yrität soitella niille sun kavereilles. Kesäl on aika tyhmää ku kaikki muut on jossain mökil tai muual, mut siks yritäkki keksii jotain mitä voit tehä yksinkin. Siin välis aina kokeilet et jos joku oiski koton tai jotain. Voisit vaik kokeilla et jos tapaisitte ripariporukan kaa jossain ja ehkä tutustusit niihi viel vähä paremmin. No niin tällänen vastaus mulla, en tiiä auttoko yhtään mut toivottavaasti ees vähän piristi. Ja en mä usko et ne sun piirrokset on yhtään huonoi. Hae ulkoot vaik inspistä ja älä näytä niit piirroksii muille tai niille henkilöille jotka löytää vaan virheitä. Ei sun tarvii näyttää niit haukuttavaks. Ainaki ku mä kirjotan kaikkii kertomuksii, novellei yms. mä en näytä niit muille vaik ne onki must iha hyvii. Tuntuu et se ei enää ois nii henk. kohtainen ja mun jos kaikki sais lukee ne.
Thanke vastauksest. Toi on kyl totta. En oikeen tiiä mitä sanosin... -_-' No joo.
Sama fiilis mulla :s keväällä päätin,että tänä kesänä teen jotain erikoista,ja hankin uusia ystäviä.Kesän alku menikin kavereiden kanssa hilluessa,mutta nyt kun ne on matkoilla tai töissä,on tosi yksinäistä.Päivät kuluu kirjoja lukien,syöden tai käymällä äidin kanssa ruokakaupassa.Tuntuu todella säälittävältä.Melkein pahalta tuntui kun kuulin auton menevän ohi,bassot täysillä,samalla kun itse keräsin kukkia,että näin nolifeko olen.Pikkuveljeäkin näkee vain harvoni kotona,kun se ajelee mopollaan koko ajan.Onneks on samanikäsiä serkkutyttöjä,joiden tapaamista odotan.
Siis ihanaa kuulla, että muillakin menee samanlailla kuin minulla! Käyn äitin kanssa kaupassa ja katselen eläimiä, syön , olen tietokoneella katselen tv:tä. Ainoa ero tässä kaikessa on se, että nautin tästä todella! On ihanaa vain olla vaikka äiti koko ajan pakottaa kesätöihin, mutta vältin ne koska minusta tulee aikuisenakin laiska ja työtön. En uskalla tehdä mitään ja pidän siitä, että päivät menee samanlailla joten tämä on sitä parasta.
Varsinainen "ongelma" itselläni ei ole tekemisen puute, laiskuus tai se etten haluaisi tehdä asioita. Voimat vain eivät tunnu riittävän oikein mihinkään muuhun kuin tässä istumiseen, kaikki mitä yrittää tuntuu menevän jollain tavalla pieleen, jollei oikein puske ja pienetkin asiat tuntuvat liian ylivoimaisiksi tehdä vaikka tiedänkin että ne eivät sitä ole. Hetken kesti että tämän tietynlaisen tyhjän, tunteettoman ja täysin mitäänsanomattoman olotilan, joka välillä masennuksen välistä putkahtaa, nimeäminen. Nyt kuitenkin sain vapauttavan miettimisen tuloksena vastauksen - tämähän on arkisuutta. Normaalia olotilaa, joka itselleni tosin ei ole aina niin normaali. Valaistumista pikkuasioista.
itselläkin on kesä mennyt hukkaan paitsi ekan pelto auton jonka sain ilmaseksi niin sain myytyä 165€. ja justiinsa vanha subi meni sököksi mutta onneksi meni takuuseen ja sain rahat siitä ja sitten nuila rahoilla ostin 250€ subin. ja nyt naapuria kiusaan kun sillä kun nupit vääntää kaakkoon siinä klo 04:00 tasan. kuuluu hyvin. muuta en ole itsekkään tehnyt.
ennen kesää sanoin itselle että kesällä hankin tyttöystävän mutta onko tullu niin ei. pihassa olisi harvinainen ja vahna auto jonka meinasin rakentaa ekaksi autoksi kunhan kortin saan niin siihenkään en ole koskenu.
yks viikon loppu meinasin että nyt vedän niin pers kännit että jonkun pitää kantaa minut kotia mutta ei. join mitä vaan ja millä vauhdilla tahansa niin kusettamaan rupesi. muuta ei tapahtunut. ite 4 aikaan yöllä kotia pyörällä ajoin ja aamulla ei ollut edes rapula. sen jälkeen en ole alkomahooliin koskenut. aikalailla 1 kk siitä on.
en tiiä mitä loppu kesän tekisi. aina kun jollekkin kaverille soittaa tai pistää viestin niin se on jossain konsertissa tai jossain vastaavassa. itellä tekisi mieli lähteä jonnekkin tapahtumaan mutta kun ei ole semmosta kaveria joka kiinnostus siitä samasta tapahtumasta ja toisin päin. kaveria kiinnosta mutta itseä ei. no pitää varmaan loppu kesä itsekkin oleskella neljän seinän sisällä ja miettiä kaikkea.