Nyt tässä vietän peruskoulun ja lukion välistä kesää, yksin kaukana ikätovereista. Koulun aikana olen ainakin kahdesti joutunut vaihtamaan koulua, ensikerran ala-asteen puolessa välissä, toisen kerran 8-9. luokan välissä. Viimeisen 9. luokan kävin samassa koulussa, mihin ensimmäisten kouluvuosieni kaverit olivat suunnanneet.
Kuitenkaan minulla ei ole ensimmäisestä koulun vaihdosta alkaen ollut juuri suhteita samanikäisiin. Ja palattuani ihan viimeisinä yläkoulun vuosina takaisin samaan paikkakuntaan missä olin koulu-urani aloittanut, ei edes yksi vanhoista ystävistäni enää tervehtinyt minua, eikä hänen kanssaan enää muutenkaan tullut pidettyä yhteyttä. Vähän aikaa sitten sain lisäksi kuulla, että tämä yritti hirttää itsensä ja joutui pariksi viikoksi suljetulle osastolle. Hän oli jo muutaman vuoden aiemmin alkanut käyttäytyä itsetuhoisesti, vaikka hänen paremmat sosiaaliset taitonsa sekä hänen runsas kaveriverkosto olisivat antaneet ymmärtää, että hänellä olisi kaikki hyvin.
Itse en mihinkään itsetuhoisuuteen ole ajautunut, vaikka minun kohdalla puhe kaverisuhteista samanikäisiin on miltei turhaa. Periaatteessahan minulla on kaikki ihan hyvin, opintojen kannalta, lukion ystävällinen rehtori päästi minut viime tipassa aikuislukioon, kun numeroni eivät päivälukioon olisi riittäneet.
Mutta tässä se masentava osuus tuleekin: Koen että poljen vain paikoillani, ilman että mikään unelmointi minua hyödyttäisi. Sulkemalla portit päivälukioon yhteiskunta rankaisee minua siitä, että minua kiusattiin yläasteen alkuvuosina ankarasti. Tuntuu ensiksikin tyhjältä opiskella pelkän aikuisjoukon seurassa, kun siinä sitten ajattelee että mitäs sen jälkeen seuraa. Jippii, työelämä jossain kilpailutalouden raiskaamassa yhteiskunnassa, jossa mitään ei voi luvata edes parin vuoden tulevaisuudelle. Ei kiitos! Kapitalismi on jo romuttanut työllä elämisen ilon, enkä edes ole luonteeltani sellainen että kukaan minua suvaitsisi. Enkä edes luota ihmisiin siinä määrin, että uskaltaisin kehenkään tutustua niin netissä kuin paikallisesti kasvotusten.
Mitä helvettiä varten sitten olen tässä ja nyt!? Melkein helpompaa oikeastaan olisi sekä minun että teidän kannalta, etten olisi syntynytkään vain huomatakseni kaiken kääntyvän minun nilkkaan. Jos minä poloinen yritän puolustautua fyysiseltä kiusanteolta, kääntyy laki kiusaajan puolelle ja rankaisee heikompia. Mennäänpä tästä vielä kreikkalaiselle taisteluareenalle ja aloitetaan ottelu ¨Minä -VS- Kaikki.¨ Oikeudenmukaisuus on pelkkä vitsi, ja oikeusistuinkin lienee valmis asettumaan minua vastaan.
Ehkä voisin tehdä spämmiä, mutta olen liian allapäin voidakseni tyytyä sellaiseen. Jos vielä keksin jotain kostaakseni kaikelle, teen sen niin kovalla kädellä että paikalliset uutisointikynnykset ylittyvät. Melkeinpä uudet Pekka-Eric Auvismaiset teot kävisivät mielessä, vaikka käytännössä olen vain aseeton surkimus.
Kuitenkaan minulla ei ole ensimmäisestä koulun vaihdosta alkaen ollut juuri suhteita samanikäisiin. Ja palattuani ihan viimeisinä yläkoulun vuosina takaisin samaan paikkakuntaan missä olin koulu-urani aloittanut, ei edes yksi vanhoista ystävistäni enää tervehtinyt minua, eikä hänen kanssaan enää muutenkaan tullut pidettyä yhteyttä. Vähän aikaa sitten sain lisäksi kuulla, että tämä yritti hirttää itsensä ja joutui pariksi viikoksi suljetulle osastolle. Hän oli jo muutaman vuoden aiemmin alkanut käyttäytyä itsetuhoisesti, vaikka hänen paremmat sosiaaliset taitonsa sekä hänen runsas kaveriverkosto olisivat antaneet ymmärtää, että hänellä olisi kaikki hyvin.
Itse en mihinkään itsetuhoisuuteen ole ajautunut, vaikka minun kohdalla puhe kaverisuhteista samanikäisiin on miltei turhaa. Periaatteessahan minulla on kaikki ihan hyvin, opintojen kannalta, lukion ystävällinen rehtori päästi minut viime tipassa aikuislukioon, kun numeroni eivät päivälukioon olisi riittäneet.
Mutta tässä se masentava osuus tuleekin: Koen että poljen vain paikoillani, ilman että mikään unelmointi minua hyödyttäisi. Sulkemalla portit päivälukioon yhteiskunta rankaisee minua siitä, että minua kiusattiin yläasteen alkuvuosina ankarasti. Tuntuu ensiksikin tyhjältä opiskella pelkän aikuisjoukon seurassa, kun siinä sitten ajattelee että mitäs sen jälkeen seuraa. Jippii, työelämä jossain kilpailutalouden raiskaamassa yhteiskunnassa, jossa mitään ei voi luvata edes parin vuoden tulevaisuudelle. Ei kiitos! Kapitalismi on jo romuttanut työllä elämisen ilon, enkä edes ole luonteeltani sellainen että kukaan minua suvaitsisi. Enkä edes luota ihmisiin siinä määrin, että uskaltaisin kehenkään tutustua niin netissä kuin paikallisesti kasvotusten.
Mitä helvettiä varten sitten olen tässä ja nyt!? Melkein helpompaa oikeastaan olisi sekä minun että teidän kannalta, etten olisi syntynytkään vain huomatakseni kaiken kääntyvän minun nilkkaan. Jos minä poloinen yritän puolustautua fyysiseltä kiusanteolta, kääntyy laki kiusaajan puolelle ja rankaisee heikompia. Mennäänpä tästä vielä kreikkalaiselle taisteluareenalle ja aloitetaan ottelu ¨Minä -VS- Kaikki.¨ Oikeudenmukaisuus on pelkkä vitsi, ja oikeusistuinkin lienee valmis asettumaan minua vastaan.
Ehkä voisin tehdä spämmiä, mutta olen liian allapäin voidakseni tyytyä sellaiseen. Jos vielä keksin jotain kostaakseni kaikelle, teen sen niin kovalla kädellä että paikalliset uutisointikynnykset ylittyvät. Melkeinpä uudet Pekka-Eric Auvismaiset teot kävisivät mielessä, vaikka käytännössä olen vain aseeton surkimus.
Vastaukset 1
Vanhimmat
Kyllä aikuislukionkin puolelta löytyy nuorempiakin ihmisiä ei pelkkiä `mummeleita` :)
Sun tulevaisuus on sun omissa käsissäs jos sää päätät niin valita et yhteiskunta sulkee sut ulkopuolelle ni sillon sä vaan sitä ajattelemallaki edistät erakoitumistas ja katkeroitumistas...
mitä vanhemmaks tulee sitä enempi oppii itestään ja muista ja elämä muuttuu asioilla on tapana järjestyä sanotaan...
Sä pystyt ite vaikuttaan elämäs kulkuun mut jos sä oot heti et yhteiskunta sitä ja tätä (ni sillon sä kuulostat jo ihan mun skitsolta äidiltä joka syyttää muita omista virheistään :) ja otat negatiivisen ja katkeran asenteen ni ei sillä pitkälle pärjää mitäpä jos koittaasit olla myönteisempi ja miettii niitä hyviä asioita myös mitä sulla on
äläkä ees aattele tollei et teenpä pekka-ericit ja murhaan viattomia se on vaan nii sanoinkuvaamattoman väärin edes ajatella tollasta...kostaminen maailmalle ei loppujen lopuksi ratkase sun ongelmiasi...
ja aatteles sit KUN sä löydät tästä maailmasta jotai uutta ja kivaa ja kaunista ni et kui per*eestä olis olla jo tehny itsemurha...joten älä pliis ota iteltäs henkee pois
Otat vaan positiivisemman asenteen nytte ja pelot heität pussissa ulos :) ja älä oo niin ennakkoluulonen...