Kerron teille tarinan:
Sinä tapaat sen oikean, josta olet aina vain uneksinut. Sen oikean miehen/naisen. Ihastut sekä hänen ulkoiseen että sisäiseen komeuteen/kauneuteensa. Myös hän ihastuu sinuun ja hetken päästä jo rakastutte. Päätätte virallistaa rakkauttanne avioliitolla ja menettekin naimisiin. Perustatte perheen ja hankitte pari lasta. Arkenne menee lasten hoidossa ja kasvatuksessa, eikä aikaakaan kun he ovat jo sen ikäisiä, että muuttavat pois kotoa. Jäätte kaksistaan. Elämä on samanlaista kuin ennen lastenhankintaa, paitsi että kumppanisi on vanhentunut ja rupsahtanut. Mutta ei vain hän, myös sinä olet vuosien mittaa vanhentunut ja ehkä jopa lihonnut. Ette ole enää sennäköisiä kuin parikymmentä vuotta sitten. Kumppaniasi ei sekä sinun että omansa vanhentuminen haittaa, sehän kuuluu asiaan, vaan hän rakastaa sinua vuodesta toiseen yhä entistä enemmän... kumppanisi ei ole enää yhtä hyvässä kunnossa kuin silloin parikymmentä vuotta sitten. Hänen vyötäröllään näkyy jokainen kurkusta alas kaadettu kalja/raskausajasta jääneet kilot ja roikkuva takapuoli, mutta se tuntuu haittavan sinua. Yhdessäolonne tuntuu vaikeutuvan. Et kestä aviopuolisoasi sennäköisenä. Haluat kuvitella hänet ulkonäöltään taas sellaiseksi, jolloin ensi kertaa tapasitte. Mietit, mitä pitäisi tehdä. Et halua rupsahtanutta miestä/naista enää rinnallesi. Et yksinkertaisesti pysty ajattelemaan, että joutuisit katsomaan tuota samaa naamaa päivästä toiseen, herätä hänen viereltään aina joka aamu, mutta rakkaus häntä kohtaan on silti syvä. Et haluaisi silti erota hänestä, mutta silti yksikin silmäys häneen tekee pahaa. Mietit: "Voiko ihminen tosissaan muuttua noin kovasti parissakymmenessä vuodessa?" Joten mitä tekisit?
Mikä tässä tarinassa oli ideana on se, että kerran autossa istuskellessani kuulin radiosta erään jutun. Radiossa puhui eräs mies, joka oli ottanut eron vaimostaan sen takia, että hänestä oli tullut vuosien saatossa "ruma ja lihava lehmä". Jos hän olisi voinut nähdä tulevaisuuteen, hän tuskin olisi vienyt tätä naista vihille. Miehelle ei sopinut, että ensin sitä pietetään itsestään niin hyvää huolta, mutta vuosien kuluessa sitä antaakin vain itsensä rupsahtaa... Mikä idiootti! Voiko ihminen olla tosiaankin noin pinnallinen, että hän eroaa sen vuoksi, ettei vaimon ulkonäkö ehkä miellyttäkään häntä samalla tavalla kuin silloin heidän tavatessaan? Minusta tuntuu, että jos vaimostaan voi erota tuollaisen syyn takia, niin eikai hän ole sitä naista sitten sen erityisemmin rakastanutkaan.
Mitä mieltä te olette?
Sinä tapaat sen oikean, josta olet aina vain uneksinut. Sen oikean miehen/naisen. Ihastut sekä hänen ulkoiseen että sisäiseen komeuteen/kauneuteensa. Myös hän ihastuu sinuun ja hetken päästä jo rakastutte. Päätätte virallistaa rakkauttanne avioliitolla ja menettekin naimisiin. Perustatte perheen ja hankitte pari lasta. Arkenne menee lasten hoidossa ja kasvatuksessa, eikä aikaakaan kun he ovat jo sen ikäisiä, että muuttavat pois kotoa. Jäätte kaksistaan. Elämä on samanlaista kuin ennen lastenhankintaa, paitsi että kumppanisi on vanhentunut ja rupsahtanut. Mutta ei vain hän, myös sinä olet vuosien mittaa vanhentunut ja ehkä jopa lihonnut. Ette ole enää sennäköisiä kuin parikymmentä vuotta sitten. Kumppaniasi ei sekä sinun että omansa vanhentuminen haittaa, sehän kuuluu asiaan, vaan hän rakastaa sinua vuodesta toiseen yhä entistä enemmän... kumppanisi ei ole enää yhtä hyvässä kunnossa kuin silloin parikymmentä vuotta sitten. Hänen vyötäröllään näkyy jokainen kurkusta alas kaadettu kalja/raskausajasta jääneet kilot ja roikkuva takapuoli, mutta se tuntuu haittavan sinua. Yhdessäolonne tuntuu vaikeutuvan. Et kestä aviopuolisoasi sennäköisenä. Haluat kuvitella hänet ulkonäöltään taas sellaiseksi, jolloin ensi kertaa tapasitte. Mietit, mitä pitäisi tehdä. Et halua rupsahtanutta miestä/naista enää rinnallesi. Et yksinkertaisesti pysty ajattelemaan, että joutuisit katsomaan tuota samaa naamaa päivästä toiseen, herätä hänen viereltään aina joka aamu, mutta rakkaus häntä kohtaan on silti syvä. Et haluaisi silti erota hänestä, mutta silti yksikin silmäys häneen tekee pahaa. Mietit: "Voiko ihminen tosissaan muuttua noin kovasti parissakymmenessä vuodessa?" Joten mitä tekisit?
Mikä tässä tarinassa oli ideana on se, että kerran autossa istuskellessani kuulin radiosta erään jutun. Radiossa puhui eräs mies, joka oli ottanut eron vaimostaan sen takia, että hänestä oli tullut vuosien saatossa "ruma ja lihava lehmä". Jos hän olisi voinut nähdä tulevaisuuteen, hän tuskin olisi vienyt tätä naista vihille. Miehelle ei sopinut, että ensin sitä pietetään itsestään niin hyvää huolta, mutta vuosien kuluessa sitä antaakin vain itsensä rupsahtaa... Mikä idiootti! Voiko ihminen olla tosiaankin noin pinnallinen, että hän eroaa sen vuoksi, ettei vaimon ulkonäkö ehkä miellyttäkään häntä samalla tavalla kuin silloin heidän tavatessaan? Minusta tuntuu, että jos vaimostaan voi erota tuollaisen syyn takia, niin eikai hän ole sitä naista sitten sen erityisemmin rakastanutkaan.
Mitä mieltä te olette?
Vastaukset 2
Vanhimmat
Tuo on täysin totta. Hyvä tarina muuten by the way. Mutta se mikä ihmetyttää ihmisissä on, että miksi sitten antaa itsensä rupsahtaa...okei, jos koko ajan kun ikää tulee lisää niin väkisinhän sitä tulee ryppyjä, raskausarpia, pieni kupu jne. mutta monella "parilla" on mennyt asiat aika huonosti nimenomaan sen takia, että toinen osapuoli lopettanut itsestään huolehtimisen koska on olettanut että kyllä se puoliso minut hyväksyy millaisena tahansa, periaatteessa pitäisikin, koska se luonne ratkaisee, mutta sanoi kuka tahansa mitä hyvänsä niin olen sitä mieltä, että ihmisen luonne muuttuu ulkonäön myötä! Itse olen huomannut sekä nuorissa, että vanhoissa ihmisissä tuon saman niin monesti, eli aina ei ole syy pelkässä ulkonäössä.
Oli miten oli, hankalia tapauksia tuollaiset täällä oluenjuonnin kuningasmaassa ja ylipainoisten (lähes)kärkimaassa.
Ja minähän en lapsia hanki tai tule myöskään lihoamaan (muutama kilo saisi kyllä tullakin)!
Toivottavasti rakastan kumppaniani ja hän minua.
Toivottavasti minulla on kumppani.
Toivottavasti toinen vaihtoehto ei toteudu ilman ensimmäistä.