totesi aiempi kirjoittaja.Listaisin omalta kohalta ainakin ne meidän UUSPERHEEN karikot,jotka ovat:
-puheyhteyden katkeaminen:mies ei enää avaudu omista asioistaan vaan pitää kaiken itsellään.
-etälapsen tulo:lapsi tulee silloin kun mies haluaa, siitä ei edes neuvotella minun kanssani,(ei edes ilmoita ajoissa exälleen koska lapsensa luokseen ottaa!).Ja on todellakin mukava kun tuo lapsi tulee tänne,siitä ei ole kyse.
-yhteisen vapaa-ajan puute:ennen miehelle oli tärkeää se että saatiin olla EDES kerran kuussa kaksin,ilman lapsia..yhdessä.Nyt hän ottaa oman lapsensa luokseen,niille minun lapsivapaille viikonlopuilleni.
-raha-asiat:kuinka miehen KAIKKI rahat menevät minun ja lasteni elättämiseen.Kun lapset hajottavat jotakin,se on joku elämää suurempi asia josta mies kiukkuaa kuukausi tolkulla.Ja siihenkin olen minä syyllinen(ovathan tihutyön tekijät lapsiani).Kuitenkin se olen minä joka omista rahoista kaiken "tuhoamisen"maksan.
-lapseni:he kun ovat miehen mielestä niitä huonoja,jotka eivät tee tai osaa muka mitään..ja edelleen nehän miehen rahatkin vievät.
-vaimo:kun olen se paska/läski/tyhmä joka ei ymmärrä eikä osaa mitään.Mies kun RAATAA 8 tuntia töissä,häntä pitää ihailla.Itse kun olen vain osaosa-aikatöissä(lasten takia),niin kelpaan toki kotia siivoamaan ja pyykkäämään,ruoankin laittamaan,mutta ilman kiitosta(no oishan se liikaa vaadittu).
-työni:koska en tee täyttä 8 tuntia,jolloin palkkakin on pieni.Se aiheuttaa vihaa miehelle.
Vaikka olenkin vain osa-aika töissä,on se minulle tärkeää hoitotyötä.Saan auttaa toisia ihmisiä,ja näen kuinka he aidosti seurastani pitävät.
Mietin miksi ihmeessä olen tähän tilanteeseen ajautunut.
Kun erosin lasteni isästä(hän ei muuten nimitellyt rumasti koskaan),päätin että elämäni olisi vast edes rauhaisaa ja hyvää.Toivoin lasteni saavan jatkossakin hyvän elämän..nyt he joutuvat kuulemaan sellaisia asioita kodissaan,joita lasten ei tulisi saada kuulla.
Kun tähän uusperhe-kuvioon ajauduin,kaikki oli niin hyvin.Mies piti lapsistani,ja osasi olla hyvä kaikille.Tilanne kuitenkin muuttui yhteenmuuton myötä,ja kokoajan syvempään suohon tunnen vajonneeni.
Enää ei miehen kanssa asioista puhuta,enää ei keskustella meistä.Syy kaikkiin tapahtuneisiin/tilanteisiin on aina ja vain minussa,ei koskaan miehessä.Ja kuulema vain minä olen yhdessäolomme aikana muuttunut,ja tietenkin siihen huonompaan suuntaan!
Tiedänhän sen että mies on stressaantunut työstään,ja siksikin väsynyt jatkuvasti,SILTIKIN ei sellainen oikeuta huonoon käytökseen vaimoa/lapsia kohtaan.
Kun yritän keskustella perhe-elämästämme/avioliitostamme,mies poikkeuksetta suuttuu ja lähtee tilanteesta pois.Tai sitten ilmoittaa että voisi asua muuallakin..minä en kuulema häntä millään kiristä?!
Jos edellis päivänä on ollut riitaa,jotka ovat jääneet selvittämäti...miehen mielestä eiliseen ei pidä palata,vaikka hän olis kuinka paljon sanomisillaan minua loukannut.
En enää ymmärrä millaisen ihmisen kanssa olen naimisiin mennyt?Vai olenko minä niin totaalisen muuttunut ihminen?Minussako se kaikki vika todella onkin?
Onko muilla vastaavaa kokemusta siitä että elämä yhteenmenon myötä muuttuikin aivan toiseksi kuin mitä se oli erillä asumisen aikana?Kun elämästä tulee painajaismaista onnellisen lopun sijaan..
-puheyhteyden katkeaminen:mies ei enää avaudu omista asioistaan vaan pitää kaiken itsellään.
-etälapsen tulo:lapsi tulee silloin kun mies haluaa, siitä ei edes neuvotella minun kanssani,(ei edes ilmoita ajoissa exälleen koska lapsensa luokseen ottaa!).Ja on todellakin mukava kun tuo lapsi tulee tänne,siitä ei ole kyse.
-yhteisen vapaa-ajan puute:ennen miehelle oli tärkeää se että saatiin olla EDES kerran kuussa kaksin,ilman lapsia..yhdessä.Nyt hän ottaa oman lapsensa luokseen,niille minun lapsivapaille viikonlopuilleni.
-raha-asiat:kuinka miehen KAIKKI rahat menevät minun ja lasteni elättämiseen.Kun lapset hajottavat jotakin,se on joku elämää suurempi asia josta mies kiukkuaa kuukausi tolkulla.Ja siihenkin olen minä syyllinen(ovathan tihutyön tekijät lapsiani).Kuitenkin se olen minä joka omista rahoista kaiken "tuhoamisen"maksan.
-lapseni:he kun ovat miehen mielestä niitä huonoja,jotka eivät tee tai osaa muka mitään..ja edelleen nehän miehen rahatkin vievät.
-vaimo:kun olen se paska/läski/tyhmä joka ei ymmärrä eikä osaa mitään.Mies kun RAATAA 8 tuntia töissä,häntä pitää ihailla.Itse kun olen vain osaosa-aikatöissä(lasten takia),niin kelpaan toki kotia siivoamaan ja pyykkäämään,ruoankin laittamaan,mutta ilman kiitosta(no oishan se liikaa vaadittu).
-työni:koska en tee täyttä 8 tuntia,jolloin palkkakin on pieni.Se aiheuttaa vihaa miehelle.
Vaikka olenkin vain osa-aika töissä,on se minulle tärkeää hoitotyötä.Saan auttaa toisia ihmisiä,ja näen kuinka he aidosti seurastani pitävät.
Mietin miksi ihmeessä olen tähän tilanteeseen ajautunut.
Kun erosin lasteni isästä(hän ei muuten nimitellyt rumasti koskaan),päätin että elämäni olisi vast edes rauhaisaa ja hyvää.Toivoin lasteni saavan jatkossakin hyvän elämän..nyt he joutuvat kuulemaan sellaisia asioita kodissaan,joita lasten ei tulisi saada kuulla.
Kun tähän uusperhe-kuvioon ajauduin,kaikki oli niin hyvin.Mies piti lapsistani,ja osasi olla hyvä kaikille.Tilanne kuitenkin muuttui yhteenmuuton myötä,ja kokoajan syvempään suohon tunnen vajonneeni.
Enää ei miehen kanssa asioista puhuta,enää ei keskustella meistä.Syy kaikkiin tapahtuneisiin/tilanteisiin on aina ja vain minussa,ei koskaan miehessä.Ja kuulema vain minä olen yhdessäolomme aikana muuttunut,ja tietenkin siihen huonompaan suuntaan!
Tiedänhän sen että mies on stressaantunut työstään,ja siksikin väsynyt jatkuvasti,SILTIKIN ei sellainen oikeuta huonoon käytökseen vaimoa/lapsia kohtaan.
Kun yritän keskustella perhe-elämästämme/avioliitostamme,mies poikkeuksetta suuttuu ja lähtee tilanteesta pois.Tai sitten ilmoittaa että voisi asua muuallakin..minä en kuulema häntä millään kiristä?!
Jos edellis päivänä on ollut riitaa,jotka ovat jääneet selvittämäti...miehen mielestä eiliseen ei pidä palata,vaikka hän olis kuinka paljon sanomisillaan minua loukannut.
En enää ymmärrä millaisen ihmisen kanssa olen naimisiin mennyt?Vai olenko minä niin totaalisen muuttunut ihminen?Minussako se kaikki vika todella onkin?
Onko muilla vastaavaa kokemusta siitä että elämä yhteenmenon myötä muuttuikin aivan toiseksi kuin mitä se oli erillä asumisen aikana?Kun elämästä tulee painajaismaista onnellisen lopun sijaan..
Vastaukset 2
Vanhimmat
ei kannata solmia niin kauan kun jommallakummalla tai kummallakin on pieniä lapsia. Kun lapset ovat aikuistuneet voi solmia uuden avioliiton.
mä aloin seurustelemaan uudestaan kun nuorin oli 10kk ja vanhin melkein 3v. Hyvin meillä edelleen menee, jo yhteinen lapsikin. Miehelläni on siis 1 edellisestä liitosta, toinen minun kanssani, minulla on 2 edellisestä liitosta, ap:n teksti ei aina joka uusioperheessä pidä paikkaansa
Meillä mies arvostaa minua vaikken ole töissä ja rahasta on tiukkaa mutta olen kotona ja hoidan perhettä. Aikaisemmin olin työelämässä mukana ja silloin teimme yhdessä kotityöt.
Miehen ed.liiton lapsen suhteen meillä on hieman ongelmia, mies kohtelee erilailla omaa lasta kun minun lapsiani, hänen lapsensa saa anteeksi paljon sellaista mistä omat lapseni saavat mieheltä huudot, esim mieheni lapsi löi, minun lapseni lyö hän joutuu nurkkaan ja pyytämään anteeksi. Tämä nyt hieman rassaa, pitäisi olla samat säännöt kaikille.
Mutta muuten, me ollaan onnellisia vaikka mentiinkin yhteen kun lapset on pieniä.