Olen ihan sekaisin. En tiedä mitä ajatella. Mitä tehdä. Tuskin pystyn nukkumaan. Eilen sen todella ymmärsin: olen rakastunut. Rakastunut korviani myöten. Naiseen.
Tämä nainen on minua 15 vuotta vanhempi ja samassa työpaikassa, jossa olin pitkään sijaisena. Hän on naimisissa. Hän on luonteeltaan aivan ihana ihminen, ystävällinen ja kiltti. Hänestä loistaa ihmeellinen sisäinen valo. Lisäksi hän on mielestäni todella kaunis.
Ajan myötä kiintymykseni häneen vain kasvoi. Halusin olla hänen lähellään aina kuin mahdollista, halusin katsella ja kuunnella häntä. Aina kun näin hänet halusin vain rutistaa häntä ja koskea häntä. Tuntui, että hukuin hänen ihaniin pähkinäsilmiinsä aina kun hän katsoi minuun.
En uskalla edes arvailla, mitä hän oikeasti minusta ajattelee. Tunteeni paistoivat kyllä varmaan selvästi minusta. Istuin usein hänen huoneessaan ilman erityistä syytä vain ollakseni lähellä häntä. Olen päästänyt suustani esim. seuraavia: "Sä olet pelastava enkeli", "Olet ihana ihminen", "Musta on hauska katsella kun sä teet töitä" ja "Sä olet täydellinen". Lisäksi meidän välillä tuntui olevan jonkinmoinen lataus, oli kuin olisin saanut sähköiskun aina kun hän katsoi minuun. Hän vaikutti usein aika hämmentyneeltä ja hermostuneelta, mutta hyvällä tavalla. Lisäksi hän ei ollut ikinä näkevinäänkään minua silloin kun paikalla oli muita ihmisiä. Joten kyllä uskon, että hänellä on ollut ainakin aavistus asioiden oikeasta laidasta. Muuta en kyllä sitten tiedäkään.
Olin kieltänyt koko jutun jo kauan aikaa, sillä tiesin, että muuten lähteminen tulee olemaan liian tuskallista (määräaikainen työ). Olin toistellut itselleni, että hän on vain hyvä ystävä ja kaikki muu on silkkaa hulluutta. Kun eilen sitten koitti se paljonpelätty viimeinen työpäivä, olin psyykannut itseni selviämään. Pikku juttu. Istahdin taas kerran hänen huoneeseensa ja hän vaikutti jotenkin erilaiselta. "Älä istu täällä niin pitkään, jotkut voi alkaa kuvittelemaan jotain. Meidän pitäisi mennä tonne pihalle, niin saataisiin olla rauhassa", hän sanoi minulle oudon hiljaisella äänellä. Olin kuin puulla päähän lyöty. En saanut sanaakaan sanotuksi ja poistuin paikalta itku kurkussa. Tuntui, kuin olisin alkanut hajota. Yritin vältellä häntä koko loppupäivän, mutta myöhemmin hän kuiskasi minulle, että tule vielä käymään ennen kuin lähdet. Sydämeni alkoi takomaan mielettömästi ja yritin kaikin keinoin pysyä rauhallisena. En saa romahtaa. En saa alkaa itkemään. En saa nolata itseäni. En saa möläyttää jotain, mitä tulen katumaan. Näitä yritin hokea itselleni.
Lopulta koitti totuuden hetki. Pakotin itseni hänen huoneeseensa. "Me ei sitten enää nähdä", hän sanoi. "Niin, miten mä selviän ilman mun tuki- ja turvahenkilöä?", mä nieleskelin. "Kirjoita tohon puhelinnumeros, niin voin soittaa", hän sanoi hiljaa ja ojensi paperilapun. Sydämenpysähdys. En sanonut mitään vaan kirjoitin numeron. Yhtäkkiä huomasin tekeväni sen mitä olin halunnut niin kauan: puristin hänet syliini. Hän on niin pieni ja hento. Täydellinen hetki. Silitin hänen kättään. En uskaltanut katsoa häntä silmiin. "Toivottavasti nähdään vielä joskus", sanoin murtuneella äänellä. "Älä murehdi, mä järjestän sen", hän sanoi niin hiljaa että tuskin edes kuulin sitä. Katseemme kohtasivat. Tuntui, että oma tuskani heijastui hänen silmistään takaisin. Lähdin.
Siitä asti olen ollut tässä mielentilassa. Olen rakastunut. Enkä voi sille mitään. Olen onnellinen. Ja kauhuissani. Soittaako hän joskus? Ja mitä sitten? Onko hän vain ystävä minulle? Olenko kuvitellut kaiken muun?
Olen aivan sekaisin...
Tämä nainen on minua 15 vuotta vanhempi ja samassa työpaikassa, jossa olin pitkään sijaisena. Hän on naimisissa. Hän on luonteeltaan aivan ihana ihminen, ystävällinen ja kiltti. Hänestä loistaa ihmeellinen sisäinen valo. Lisäksi hän on mielestäni todella kaunis.
Ajan myötä kiintymykseni häneen vain kasvoi. Halusin olla hänen lähellään aina kuin mahdollista, halusin katsella ja kuunnella häntä. Aina kun näin hänet halusin vain rutistaa häntä ja koskea häntä. Tuntui, että hukuin hänen ihaniin pähkinäsilmiinsä aina kun hän katsoi minuun.
En uskalla edes arvailla, mitä hän oikeasti minusta ajattelee. Tunteeni paistoivat kyllä varmaan selvästi minusta. Istuin usein hänen huoneessaan ilman erityistä syytä vain ollakseni lähellä häntä. Olen päästänyt suustani esim. seuraavia: "Sä olet pelastava enkeli", "Olet ihana ihminen", "Musta on hauska katsella kun sä teet töitä" ja "Sä olet täydellinen". Lisäksi meidän välillä tuntui olevan jonkinmoinen lataus, oli kuin olisin saanut sähköiskun aina kun hän katsoi minuun. Hän vaikutti usein aika hämmentyneeltä ja hermostuneelta, mutta hyvällä tavalla. Lisäksi hän ei ollut ikinä näkevinäänkään minua silloin kun paikalla oli muita ihmisiä. Joten kyllä uskon, että hänellä on ollut ainakin aavistus asioiden oikeasta laidasta. Muuta en kyllä sitten tiedäkään.
Olin kieltänyt koko jutun jo kauan aikaa, sillä tiesin, että muuten lähteminen tulee olemaan liian tuskallista (määräaikainen työ). Olin toistellut itselleni, että hän on vain hyvä ystävä ja kaikki muu on silkkaa hulluutta. Kun eilen sitten koitti se paljonpelätty viimeinen työpäivä, olin psyykannut itseni selviämään. Pikku juttu. Istahdin taas kerran hänen huoneeseensa ja hän vaikutti jotenkin erilaiselta. "Älä istu täällä niin pitkään, jotkut voi alkaa kuvittelemaan jotain. Meidän pitäisi mennä tonne pihalle, niin saataisiin olla rauhassa", hän sanoi minulle oudon hiljaisella äänellä. Olin kuin puulla päähän lyöty. En saanut sanaakaan sanotuksi ja poistuin paikalta itku kurkussa. Tuntui, kuin olisin alkanut hajota. Yritin vältellä häntä koko loppupäivän, mutta myöhemmin hän kuiskasi minulle, että tule vielä käymään ennen kuin lähdet. Sydämeni alkoi takomaan mielettömästi ja yritin kaikin keinoin pysyä rauhallisena. En saa romahtaa. En saa alkaa itkemään. En saa nolata itseäni. En saa möläyttää jotain, mitä tulen katumaan. Näitä yritin hokea itselleni.
Lopulta koitti totuuden hetki. Pakotin itseni hänen huoneeseensa. "Me ei sitten enää nähdä", hän sanoi. "Niin, miten mä selviän ilman mun tuki- ja turvahenkilöä?", mä nieleskelin. "Kirjoita tohon puhelinnumeros, niin voin soittaa", hän sanoi hiljaa ja ojensi paperilapun. Sydämenpysähdys. En sanonut mitään vaan kirjoitin numeron. Yhtäkkiä huomasin tekeväni sen mitä olin halunnut niin kauan: puristin hänet syliini. Hän on niin pieni ja hento. Täydellinen hetki. Silitin hänen kättään. En uskaltanut katsoa häntä silmiin. "Toivottavasti nähdään vielä joskus", sanoin murtuneella äänellä. "Älä murehdi, mä järjestän sen", hän sanoi niin hiljaa että tuskin edes kuulin sitä. Katseemme kohtasivat. Tuntui, että oma tuskani heijastui hänen silmistään takaisin. Lähdin.
Siitä asti olen ollut tässä mielentilassa. Olen rakastunut. Enkä voi sille mitään. Olen onnellinen. Ja kauhuissani. Soittaako hän joskus? Ja mitä sitten? Onko hän vain ystävä minulle? Olenko kuvitellut kaiken muun?
Olen aivan sekaisin...
Vastaukset 6
Vanhimmat
tuo ihan selvältä tilanteelta vaikuta, eli nainen on myös rakastunut sinuun jos siis asiat todellakin meni juuri niin kuin kirjoitit. Voisithan muuten sinäkin soittaa hänelle.
Minulla on joskus ollut samanlainen tilanne entisen työkaverini kanssa, tuollaisia korvaan kuiskimisia ja kosketteluja kun kukaan ei ollut näkemässä ja muuta vastaavaa. Hän antoi minulle puhelinnumeronsa ja soiteltiinkin muutamia kertoja, mutta kumpikin oltiin kumman varautuneita eikä homma edennyt mihinkään. Hän pyysi minua jopa kylään, mutta en koskaan uskaltanut mennä. Nyt en ole ihmisestä kuullut vuosiin mitään.. on vaan haikeat muistot jäljellä.
Kirjoituksesi oli niin ihana ja liikuttava, että tuli ihan tippa silmään. Älä sinä vaan sössi tilannetta niin kuin minä aikoinani tein vaan tartu rohkeasti luuriin ja kerro hänelle mitä tunnet häntä kohtaan ja toivottavasti saat vastakaikua tunteillesi :)
Ihastuksesi kohde on hetero, joka ihastuu naisiin, mutta pelkää itseään. Ei tule johtamaan kuin molemminpuoliseen kärsimykseen ja kissahiirileikkiin. Jos olisi muuhun johtanut, olisi se tapahtunut jo.
luultavasti hän on uskollinen siipalleen...ehkä hän miettii mitä hän haluaa kokea, anna hänelle miettimisaikaa.
Olis kiva kuulla, miten tarinanne etenee. Kirjoitatko jatkoa? Sinäkin voit varmasti soittaa hänelle , vai mitä?
hän soittanut tai oletko sinä soittanut hänelle? Olisi kiva kuulla onko mitään uutta rintamalla :) Olisi kiva jos kertoisit jos jotain ihanaa tapahtuu :)
Itse haluan edelleen uskoa tosi rakkauteen, ja että se löytää tiensä. Näytän tunteeni, kerron niistä ja otan riskin (jos siis vastakaikua saan). Kerran riski kannatti, toisella kerralla sydämmeni hajosi pirstaleiksi.
Tästä huolimatta haluan pitää kiinni uskostani rakkauden voimaan. Elämä on liian arvokas jahkailuun.
Toivottavasti kerrot meille onko tarinasi saanut jatkoa.