Hei!
Olisin kysellyt että miten käytännössä menee jos haluaa luovuttaa ihan suosiolla lapsen huoltajuuden toiselle. Me vanhemmat olemme eron partaalla ihanien vuosien jälkeen. Valitettavasti. Lapsen syntymä ei tuonut kaikkea ihanaa ja olen kokenut olevani todella huono vanhempi. Pinnani palaa herkästi, huudan ja olen jopa lyönyt. Lastani. Monien vuosien vastuu lapsesta enempi ahdistaa kuin että antaisi onnen tuntemuksia. Koen ja tunnen että lapseni olisi parempi ilman tällaista vanhempaa joka useimmiten raivoaa ja huutaa kuin halaa ja rakastaa. Miten käytännössä lapsen huoltajuuden "luovuttaminen" toiselle vanhemmalle etenee. Mitä kaikkea se pitää sisällään. Entä avioeroprosessi. Vaikka lapsi oli toivottu monen vuoden aikana, niin lapsen syntymän jälkeen en kuitenkaan ole tuntenut sitä suurta riemua siitä ihmis taimesta mitä tuoreelta vanhemmalta odottaa saattaa. Toisinaan olen toivonut jopa lapsen kuolemaa tai suunnitellut lähteväni jälkiä jättämättä. Häviäväni jonnekin kauas. Itsemurhaa en kuitenkaan ole ajatellut. Se on mahdoton ajatus. Voi olla että olen pelkuri, mukavuuden haluinen jästipää, joka haluaa olla omineen. Kenties. Mutta eikö sillon viisaampi olisi luovuttaa lapsi ja sen hyvinvointi sellaiselle ihmiselle joka varmasti sen osaa paremmin kuin minä. Eikö se olisi jo lapsenkin edun mukaista. Toki tuntisin tuskaa ja pahaa mieltä kun en olisi näkemässä joka päivä lapseni kehitystä, menestystä, ensimmäistä koulupäivää, ihmisuhteita. Mutta lapseni olisi varmasti onnellisempi, kun minä en olisi vihamielisin ajatusin lähellä. Saisihan lapsi nauttia normaaleista lapsuuden iloista ilman että toinen vanhempi kiroaa ja kieltää aina kaikkea. Manaa välillä tätä lastaankin. Voi kun sitä silloin kun lasta ei vielä ollut aina kuvittele kaikenlaisia asioita siitä miten sitten tehdään kun lapsi kasvaa ja varttuu. Mitä sanoo ja tekee missäkin tilanteessa. Miten se todellisuus ei koskaan mennyt niin kuin kuvitteli. Ettei minusta löytynytkään sitä hyvää vanhempaa, joksi aina kuvitteli itsenä. No nyt tässä on tullut jo kerrottua vaikka ja mitä. Toivottavasti jollakin on vielä mielessä se mitä kysyin. Varmasti saan haukutkin, mutta antaa tulla, olen varmasti sen ansainnutkin. Tiedän miten jotkut haaveilevat lapsista vuosia ilman että saavat ja arvostavat niitä yli kaiken. Niin minäkin tein. Haaveilin ja sain. Vuosien jälkeen.
Olisin kysellyt että miten käytännössä menee jos haluaa luovuttaa ihan suosiolla lapsen huoltajuuden toiselle. Me vanhemmat olemme eron partaalla ihanien vuosien jälkeen. Valitettavasti. Lapsen syntymä ei tuonut kaikkea ihanaa ja olen kokenut olevani todella huono vanhempi. Pinnani palaa herkästi, huudan ja olen jopa lyönyt. Lastani. Monien vuosien vastuu lapsesta enempi ahdistaa kuin että antaisi onnen tuntemuksia. Koen ja tunnen että lapseni olisi parempi ilman tällaista vanhempaa joka useimmiten raivoaa ja huutaa kuin halaa ja rakastaa. Miten käytännössä lapsen huoltajuuden "luovuttaminen" toiselle vanhemmalle etenee. Mitä kaikkea se pitää sisällään. Entä avioeroprosessi. Vaikka lapsi oli toivottu monen vuoden aikana, niin lapsen syntymän jälkeen en kuitenkaan ole tuntenut sitä suurta riemua siitä ihmis taimesta mitä tuoreelta vanhemmalta odottaa saattaa. Toisinaan olen toivonut jopa lapsen kuolemaa tai suunnitellut lähteväni jälkiä jättämättä. Häviäväni jonnekin kauas. Itsemurhaa en kuitenkaan ole ajatellut. Se on mahdoton ajatus. Voi olla että olen pelkuri, mukavuuden haluinen jästipää, joka haluaa olla omineen. Kenties. Mutta eikö sillon viisaampi olisi luovuttaa lapsi ja sen hyvinvointi sellaiselle ihmiselle joka varmasti sen osaa paremmin kuin minä. Eikö se olisi jo lapsenkin edun mukaista. Toki tuntisin tuskaa ja pahaa mieltä kun en olisi näkemässä joka päivä lapseni kehitystä, menestystä, ensimmäistä koulupäivää, ihmisuhteita. Mutta lapseni olisi varmasti onnellisempi, kun minä en olisi vihamielisin ajatusin lähellä. Saisihan lapsi nauttia normaaleista lapsuuden iloista ilman että toinen vanhempi kiroaa ja kieltää aina kaikkea. Manaa välillä tätä lastaankin. Voi kun sitä silloin kun lasta ei vielä ollut aina kuvittele kaikenlaisia asioita siitä miten sitten tehdään kun lapsi kasvaa ja varttuu. Mitä sanoo ja tekee missäkin tilanteessa. Miten se todellisuus ei koskaan mennyt niin kuin kuvitteli. Ettei minusta löytynytkään sitä hyvää vanhempaa, joksi aina kuvitteli itsenä. No nyt tässä on tullut jo kerrottua vaikka ja mitä. Toivottavasti jollakin on vielä mielessä se mitä kysyin. Varmasti saan haukutkin, mutta antaa tulla, olen varmasti sen ansainnutkin. Tiedän miten jotkut haaveilevat lapsista vuosia ilman että saavat ja arvostavat niitä yli kaiken. Niin minäkin tein. Haaveilin ja sain. Vuosien jälkeen.
Vastaukset 11
Vanhimmat
tiedostat ongelmasi, et pysty hillitsemään iteäsi?
Etkö toisaan pysty olemaan huutamatta ja lyömättä?
Et ole ilmeisesti kestänyt maan pinnalle palautumista ruusuisista pilvilinnoistasi. Olet ladannut lapsiparkaan niin paljon odotuksiasi ja toiveitasi, ettei kukaan ihminen pysty niitä täyttämään. Eikä elämä mene niin kuin kuvittelee, vaan on paljon mielenkiintoisempaa.
Mitäpä jos rauhoittuisit ja alkaisit elää ihan tavallista ihmiselämää, josta suurin osa on harmaata arkea? Ajattelisit enemmän lastasi ja miestäsi kuin itseäsi? Et miettisi koko ajan sitä, miltä sinusta tuntuu, vaan yrittäisit tehdä heidät onnellisiksi.
Kiitos viestistä.
Myönnän että oli suuria kuvitelmia vanhemmuudesta. Tiedostin että lapsi on muutakin kuin pieni sievä tuhiseva nyytti ja napittaa pienillä silmillään kaikkea uutta niin suurella intohimolla. Olen luopunut jo paljon ennen kaikesta siitä mikä minulle on ollut tärkää ja keskittänyt kaiken mahdollisen tarmon ja halun siihe lapseen jota ei meinannut koskaan tulla. Olen tosissani yrittänyt olla mahdollisimman pitkä pinnainen, lasta rakastava, kannustava ja kaiken parhaani antava. Se ei vain tunnu riittävän. Vaikka minä laskisin sataan ja hokisin päässäni vaikka mitä mantraa en voi yksin kertaisesti olla suuttumasta, harmistumasta, raivostumasta. Välillä hyvinkin pienestä asiasta. Joskus on sydäntä särkenyt kun näen lapseni itkuiset silmät kun se katsoo minua itku kurkussa jälleen kerran kun olen ärähtänyt. Vaikka hän ei ymmärrä edes syytä. Kaikkein pahinta tässä on että pelkään joka päivä että pinna palaa siihen pisteeseen että vahingoitan lastani jotenkin pahasti. Sitä pelkään todella. Tiedän että lapseni on kiltti, ihana, kaikkea hyvää mitä lapsi vain olla voi, mutta en vain nauti hänestä. On hirveän raskasta esittää sukulaisille, puolisolle, kaikille, että vanhemmuus on niin ihanaa minulle että paremmasta ei väliä. Kuitenkin ajattelen että kun vain tietäisitte. Iloa ei ole, voimia ei ole.
Mieleeni tuli oma kokemukseni synnytyksen jälkeisestä masennuksesta ja siihen kun vielä lisää eroprosessin niin ei ihme, että tekisi mieli kadota jälkiä jättämättä. Asiasta kannattaa puhua neuvolassa, vaikka se saattaa vaikealta tuntua. Tuosta huoltajuudesta suosittelisin kuitenkin yhteishuoltajuutta, jos saisitte sovittua aluksi hoitovastuun isälle ja kun olet saanut apua sekä etäisyyttä tilanteeseen niin voimiesi mukaan ottaisit lasta pikku hiljaa myös itsellesi. Kokonaan lapsesta ei kannata luopua vaikka se nyt tuntuisikin ihanteelliselta. Myöhemmin katuisit päätöstäsi varmasti. Lisäksi lapsella on oikeus molempiin vanhempiin.
Vanhemmuus on aina eräänlainen kriisi. Sitä kun ei voi harjoitella etukäteen. Tuskin kenellekään on täysin selvää mitä tulisi tehdä ja miten kun pieni ihminen tulee maailmaan omine vaatimuksineen. Varsinkin esikoinen yllättää koska elämä muuttuu kokonaan.
Ihmettelisin vielä sitä, että miksi tässä yhteiskunnassa on hiljaa hyväksytty, että isä saa jättää perheensä, mutta jos äiti tekee saman niin se on häpeällistä? Kaksinaismoralismia? Vanhempienhan tulisi olla tasa-arvoisessa asemassa lapseen nähden.
itselläni kävi niin että mieheni jätti minut vain 3 päivää ennen lapsemme syntymää. Hain sitten avioeroa hänestä, ja samalla eroanomukseen kirjoitin että haen lapsen huoltajuutta, mies kirjoitti paperille luovuttavansa lapsen koko huoltajuuden minulle. Niin sitten tuli käräjäoikeudesta päätös että lapsi saa minun yksinhuoltajuuden.
Olisin melkein voinut kirjoittaa tekstisi kuusi vuotta sitten. Sairastin synnytyksen jälkeistä masennusta ja parisuhde oli todella pahasti solmussa.
Lisäksi minä ikäänkuin suoritin vanhemmuutta, koetin olla täyellinen äiti sen sijaan että olisin ollut oma itseni ja äiti.
Minua ja lastani auttoi se, että otin aikaa itselleni, käytin sen lähinnä yksin olemiseen, ystävien kanssa kahvitteluun ja päiväkirjan kirjoittamiseen, joskus vain nukuin.
Minä suosittelen että annat miehesi tai jonkun turvallisen aikuisen hoitaa lastasi parin päivän jaksoja esimerkiksi viikonloput ja teet jotain ihan muuta.
Keskusteluavusta voi myös olla hyötyä.
ovat tuolla mallilla, sinun on tosiaan poistuttava lapsesi elämästä. Muuten saamme kohta lukea iltalehtien lööpeistä tekosistasi. Et ole normaali.
Normaali ihminen ei jatkuvasti tarkkaile sitä, nauttiiko hän lapsesta tai onko hänellä iloa lapsesta, ja kosta lapselle nautinnon puutettaan karjumalla ja lyömällä. Eikö lapsella ole mielestäsi lainkaan itseisarvoa, vaan olet esineellistänyt hänet omaksi tyydytysvälineeksesi?
Yritä saada itsellesi apua esim. mielenterveystoimiston kautta. Tärkeämpää on kuitenkin se, että lakkaat pilaamasta enempää lapsesi elämää.
Kerrot heille että lyöt lastasi. Miten kamalaa että oma äiti hakkaa... Onneksi sentään myönnät sen ja olet valmis toimimaan. Lapsen parasta on että häntä hoitaa ihminen joka ei lyö! Lapsi, viaton pieni ihminen ei ymmärrä miksi niin rakas ihminen kuin oma vanhempi lyö häntä... Hän ei ole sitä ansainnut. Hienoa että hän pääsee luotasi pois, oikeasti, en tarkoita pahalla, mutta lapsen kannalta todella hyvä asia! Sovitte vaan lapsen huollosta niin ja nimet alle siellä lastenvalvojalla...
Olet loppuun palanut, masentunut. Hae apua, nyt kun itse tiedostat tilanteen. Sehän on jo hyvä merkki, että myönnät, ettet jaksa enää. Älä tee vielä mitään isoja päätöksiä, kuten lapsen huoltajuudesta luopuminen, yritä ensin saada itsellesi apua. Kun alat toipua, sinulla ilmeisesti eri ajatukset. Jos luovuttaa huoltajuuden toiselle, on vaikea saada muutosta myöhemmin. Voimia sinulle, yksin ei selviä , kun asiat liian solmussa, hanki siis joku jolle puhut asiasta.
Ensin aloittajalle, käytte lastenvalvojalla ja annat lapsen toiselle vanhemmalle yksinhuoltajuuden ja asia sillä selvä. piste.
Jotakin hyvää sussa on se, että edes itse tiedät että et ole hyvä vanhempi ja luovut lapsestasi, mitä pikemmin sen parempi.
Ja sitten muille vastaajille. Mitä hemmetin lässyn, lässytestä te pidätte täällä? Yritä puhua, mietiskele, ota omaa aikaa, olet masentunut, ymmärrän sinua jne. jne.
Helvetti, hän lyö lastaan!
Jos olisi isä kyseessä, käskisitte hänen heti häipyä tai äidin lähteä välittömästi suhteesta, sekö on sitten parempi jos se on äiti, joka lyö?
Pieneen lapseen koskee ihan yhtä lujaa, sieluun ja ruumiiseen, on se sitten äiti tai isä joka pahoinpitelee.
Vittu, mitä ihmeen lepertelyä kun on äiti kyseessä...kaikki on sallittua ja laitetaan masennuksen piikkiin.
t. Äiti itsekin
Sanokaapa lukijat missä ihmeessä tuossa aloittajan viestissä sanotaan että kirjoittaja on äiti? MÄ en ainakaan löydä siitä sitä sanaa.
Itsellänikin kävi sama mielessä. Oli sitten vanhempi kumpaa sukupuolta vaan niin apua on saatava ja pian, sillä asiat tuppaavat lähteä tuosta vain huonompaan suuntaan.
Tutkitusti miehet saattavat potea raskausoireita myötätunnosta miksei sitten synnytyksen jälkeistä masennustakin? Siinäpä jälleen tutkijoille hommia...