...rakastamaan mieheni 7v:sta poikaa aidosti? Tahtoisin niin... Haluaisin osata suhtautua lapseen hellästi, oikeudenmukaisesti ja terveellä aikuisuudella...
Olen 27v, eikä minulla vielä ole omia lapsia. Ensimmäistäni odotan.
Uskoin, etten ikinä voisi karsastaa mieheni poikaa, mutta toisin kävi. Se pieni ihminen on saanut huomaamaan miten itsekäs olen... miten helposti menetän hermoni... ja kuinka varautunut osaan olla.
En haluasi koskea koko lapseen. Ahdistaa jos hän istuu sohvalla vieressäni. En haluaisi häntä vuoteeseemme aamuisin.
Ja inhoan itseäni, kun tunnen näin...
Muuttuuko suhtautumiseni kun oma lapsi syntyy? Vai tuleeko minusta sellainen paha äitipuoli, josta vanhat sadut kertovat?
Miksi en vaan voi rakastaa?
Olen 27v, eikä minulla vielä ole omia lapsia. Ensimmäistäni odotan.
Uskoin, etten ikinä voisi karsastaa mieheni poikaa, mutta toisin kävi. Se pieni ihminen on saanut huomaamaan miten itsekäs olen... miten helposti menetän hermoni... ja kuinka varautunut osaan olla.
En haluasi koskea koko lapseen. Ahdistaa jos hän istuu sohvalla vieressäni. En haluaisi häntä vuoteeseemme aamuisin.
Ja inhoan itseäni, kun tunnen näin...
Muuttuuko suhtautumiseni kun oma lapsi syntyy? Vai tuleeko minusta sellainen paha äitipuoli, josta vanhat sadut kertovat?
Miksi en vaan voi rakastaa?
Vastaukset 26
Vanhimmat
en ollut mikään ilkeä lapselle, hieman kenties välinpitämätön
meidän yhteisen lapsen jälkeen olen osannut suhtautua paremmin
En tiedä miten sinulla tulee olemaan, joillakin oma lapsi auttaa toisilla ei.
Mutta koita pärjätä ja muista että lapsi on syytön
Omakin lapsi voi ärsyttää, ei sitäkään aina jaksaisi kohdella kärsivällisesti ja hellästi tai edes aikuisesti mutta silti vaan pitää yrittää parhaansa.
Sinähän rakastuit mieheen ja lapsi tuli mukana, halusit sitä tai et. Eivät aikuiset ihmiset rakasta kaikkia aikuisiakaan, eivätkä varmasti myöskään kaikkia lapsia...
Ei kai auta kuin yrittää jaksaa ja uskoa, että ajan mukaan helpottaa ja tunteet tasoittuu. Ja ennen kaikkea hyväksyä negatiiviset tunteet vaikkei niitä lapselle pidä näyttääkään... se taitaa vaan olla sitä vanhemmuutta, olipa lapsi oma tai toisen.
esikoistani myös enkä voi sietää et miehen lapsi tulee viereen nukkuun. muutenki ahdasta. oon tosi ärtyny tästä asiasta muuten menee hyvin myös lapsen kanssa
Elikkäs, voin kertoa että kun oma lapseni syntyi "inho" mieheni lasta kohtaan vain kasvoi. Asiaa ei helpottanut yhtään se että koin mieheni pitävän ensimmäistä lastaan arvokkaampana kuin meidän tytärtämme. Lellikki se penska on vieläkin. En ole ikinä kyennyt häntä rakastamaan. On tervettä osata myöntää asia itselleen.
Olen itse ajatellut että JOS lapsi on vasta vauvaikäinen,aivan pieni...on häneen helpompi kiintyä,ja myös hyväksyä,koska sen ikäinen tarvitsee vielä hoivaa ja huolenpitoa normaalia enemmän.
Mutta kun menee suhteeseen miehen(tai naisen)kanssa,ja lapsi/lapset ovat jo isompia..vaatii se itseltäkin paljon enemmän.Osin johtuu siitäkin että lapsi/nuori on elänyt kumppanin kanssa ydinperheessä ja heillä on ihan omat kuvionsa jo,ja aikuinen-lapsi suhde on kiinteämpi.Tietenkin sellainen aiheuttaa mustasukkaisuutta ihan normi-ihmisesäkin.
Vaikea tuollaiseen on "vieraan"ihmisen sisälle päästä,vaikka kuinka yrittäisi..ja nimenomaan se yrittäminen alkaa ahistaan myöhemmin.
Ei pitäisi vaatia itseltään liikaa.Pitäisi hyväksyä ne negatiivisetkin tunteet,ennen kaikkea antaa ajan kulua.Onhan se kumppanin lapsi vielä aivan vieras ihminen sinulle.Sitten kun on oma lapsi viel tulossa,on tunteetkin aikas pinnassa..
Itse huomaan että alussa oli ihan kivaa viettää aikaa miehen lapsen tullessa kotiimme.Sitten tuli se vaihe jolloin se ex-nainen alkoi perhe-elämäämme häiriköimään,ja itse aloin kääntymään lasta vastaan.En voinut sietää että sen naisen lapsi kotiimme tuli.
No,loppujen lopuksi..ja ajan kuluessa minulla on nykyisin tosi kivaa kun tuo lapsi meille tulee.Huomaan että kovin sulkeutuneesta lapsesta saa "hassuttelemalla"hänen kanssaan ihan kivan "kaverin",(minulla on toki omiakin lapsia).
Ja ehkä juuri tuo että viettää lapsen kanssa enemmän aikaa kaksin,parantaa niitä välejä.
Lapsi kun on aina syytön vanhempiensa eroon/eroihin,ja eron kokenut pieni lapsi tarvitsee erityisen paljon aikaa ja huomiota lähellä olevilta aikuisilta.
Ihan hirmuisen taakan; Hoet itsellesi "rakasta,rakasta,rakasta" - miten voisitkaan kun teet siitä itsellesi pakon.
Ehkä sinun ensimmäinen juttusi olisi olla hyväksyä se, että ehkä et koskaan tule aidosti lasta rakastamaan. Mieti mitä rakkaus sulle on.
Mitä jos rakastamisen sijaan pakottaisit itsesi nyt unohtamaan tuon pakottamisen? Huolehtisit vain siitä, että olet tasapuolinen. Ryhdy sen jälkeen viettämään aikaa lapsen kanssa ihan kahdestaan. Nyt se on vain sulle lapsi, jota sun on PAKKO rakastaa. Mutta ehkä huomaat, että lapsi onkin ihan oma persoonansa, jota sun ei ole pakko rakastaa mutta SAAT rakastaa. Rakkaus on tunne, joka tulee jos on tullakseen. Et voi siihen itseäsi pakottaa, mutta voit pedata sille mahdollisuuden ottamalla tuota henkistä taakkaa pois, jonka olet ladonnut päällesi ja opetella uudelleen suhtautumaan lapseen lapsena. Tunnetta ei voi opetella.
Pitäisi pikkasen edes miettiä ennkuin änkeää pinten ihmisten elämään! Eikö niitä lapsettomia miehiä riittänyt lemmentouhuihin!!!
joka ei ees kuulu tälle foorumille kommentoimaan!
vastauksista... Ja sille yhdelle voin todeta, etten minä lapsen elämään mielestäni ängennyt, vaan isänsä minut siihen valitsi, mistä toki olen suunnattoman kiitollinen.
Mutta siis kiitos asiallisista kommenteista. Tuo oli hyvä pointti, että mitä rakkaus minulle merkitsee... Olen kai ajatellut vaan, että aikuisena ihmisenä minun on pidettävä huolta lapsesta, joka kodissani on ja jotenkin nurinkurisesti sitten ajatellut, että se olisi yhtä kuin rakastaa.
Tai sitten vaan olen toivonut sellaista idylliä, että lapsi tuntuisi "yhtä läheiseltä kuin olisi oma"... Naivia... tiedän... Ja kun tuo naivi kuvitelma osottautuu mahdottomaksi johtuen omista tunteista, niin sitä on sitten niin kovin pettynyt itseensä... Alkaa helposti ajattelemaan että se kumppanikin, lapsen isä, on myös pettynyt minuun, kun en aina jaksa olla hymyilevä ja aurinkoinen lapsen läsnäollessa.
Sattuu tämä aihe silti sydämeen... Kun ei oikein tiedä mitä tulisi ajatella. En minä mitään pahaa sille lapselle tahdo. Eikä äitinsäkään ole meidän elämään juuri puuttunut. Sanonut vain ettei tahdo minua tavata, ja siihenhän hänellä on oikeus. Ei minullakaan hänen tapaamiseensa ole tarvetta, ellei lapsen asiat sitä edellytä...
Noi on sellasia juttuja, jotka varmaan suurin osa äitipuolista joutuu käsittelemään. Ja kannattaa ehdottomasti puhua miehen kanssa! Teidän parisuhde on uusperheenne kantava selkäranka ja hän sun kumppani ja toveri, jolle voit uskoutua. Jos mies on kunnon uusperhemateriaalia, niin kertoo sulle ettei sun tarvitse rakastaa kuin omaasi. Normaali kohtelu riittää. Ja kun kuulet ton miehes suusta, niin uskon että se auttaa. Ja hän varmasti iloinen, että tahdot rakastaa. Se on jo tosi paljon ja hyvä juttu.
Yritä nyt pyyhkiä mielestä noi "rakastaa kuin omaa lastaan", se on tullakseen jos on tullakseen. Käytä aika mielummin tutustumalla lapseen. Itsessäni eniten aiheuttanut positiivisia tunteita juuri se, kun olen tuohon miehen poikaan tutustunut, löytänyt ne hienot luonteenpiirteet hänestä. Ja se puhuminen miehen kanssa auttaa varmasti vähän asennoitumaan uudelleen. Se tosin voi olla joillekin miehille kova paikka; jotkut oikeasti olettavat ja haluavat puolison korvaavaan äitiä ja tuntevan kuin äiti lastaan kohtaan. Mutta silloin ajattelija menee täysin mettään ja hänelläkin on opittavaa suhtautumisessaan.
Sellanen liika-ajattelu ja analysointi ei aina ole hyväksi uusperheessä, nimm. kokemusta on. :)
Ja jos sua noi ton yhden kaltaset kommentit haittaa liikaa, niin tule ihmeessä toiselle uusperheellisille tarkoitetulle palstalle; uusionni.net/uusionni
lapset? Vahinko ettei lapset voi valita vanhempiaan, ja vierailla lapsilla ei ole uskallusta sanoa vastalausetta ettei menetä omaa vanhempaansa kokonaan! Onneks en ole lapsesi en oleva enkä tuleva!
On niin väärin, että ihmiset jotka aidosti rakastaisivat lapsia, eivät välttämättä niitä koskaan saa, ja sellaiset jotka eivät tiedän lapsista hevon hittpa, eikä osaa heitä kunnioittaa ja pidä lapsista, tekevät niitä kuin putoavia omenoita! On se niin väärin.
Nimimerkkisi oli niin pitkä, etten nyt ihan tiedä mitä sanot minun kyseenalaistavan.
Ensimmäistä lastani nyt siis odotan, ja mielestäni tämä melko ymmärrettävä syy siihen, etten paljoakaan lapsista tiedä. Oletan että jokaisen vanhemman on kuitenkin joskus täytynyt opetella vanhemmuuteensa?
Omaa vauvaani rakastan jo nyt, vaikka en vielä häntä tunnekaan. Ja kuten sanoin, haluaisin todella tuntea myönteisiä tunteita myös tätä mieheni vanhempaa lasta kohtaan. Ikäväkyllä joudun opettelemaan sitä ja toivon sen onnistuvan tuon aiemmassa vastauksessa mainitun tutustumisen kautta. Olen ollut liian hätäinen ja yrittänyt olla enemmän kuin pystyn olemaan, sen myönnän.
Tuo sinun vihjauksesi, etten pitäisi tai kunnioittaisi lapsia, satuttaa, mutta se kai oli tarkoituksesikin. Tuntuu vain vähän väärältä, että katsot oikeudeksesi kyseenalaistaa kykyni rakastaa ja huolehtia omastanikaan, vain siitä syystä, että olen neuvoton mieheni lapsen suhteen. Minä en kuitenkaan ole tuolle vanhemmalle lapselle kovin tärkeä ihminen, hänellähän on jo rakastavat vanhemmat. Mutta omani on ainakin ensimmäiset vuodet täysin riippuvainen minusta ja tuon tarpeen aion tyydyttää. Olen onnellinen että minulle sellainen mahdollisuus on suotu, sillä ei tämä raskaus ollut mikään itsestään selvyys, kuten annat ymmärtää viestissäsi.
Pakko vielä lisätä, että juuri tuosta johtuen, ettei vauvan saanti ollut itsestään selvyys, niin en myöskään pysty ajattelemaan kanssasi samalla tavalla, että lapsia "tehtäisiin"... Minulle tämä vauva on lahja.
Tuo, ettei "vieras lapsi ei uskaltaisi sanoa vastalausetta", ei kyllä pidä ihan paikkaansa... Meillä ainakin on ihan reilusti koeteltu rajoja, ja vaikken paljoa lapsista tiedäkään, kuten totesit, niin käsittääkseni tämä rajojen koettelu saattaa olla merkki jopa luottamuksesta? Että nimenomaan uskaltaa ilmaista itseään ja "kiukutella"?
En kuitenkaan aio pahoitella sitä sinulle, että olen vihdoin saamassa omaa lasta, vaikka se mielestäsi väärin onkin. Kuten jo aiemmin kirjoitin, niin voihan olla mahdollisuus, että mustavalkoisuuteni saa vähän uusia värisävyjä oman lapsen myötä...
Eihän toisen lasta tarvitsekaan rakastaa kuin omaansa. Hassu ajatuskin, koska toisen lapsi ei ole oma lapsi. Veikkaan, että moni tuon sanonut ei ole koskaan ollut tilanteessa, missä samanaikaisesti on äiti ja äitipuoli.
Lapselle riittää ystävällinen ja asiallinen kohtelu ja lapsen ikään kuuluva huolenpito ihan vallan mainiosti äitipuolelta. Rakkautta luulisi löytyvän vanhemmilta ja isovanhemmilta. Kiintymys lapseen tulee vuosien mittaan, useimmiten. Jos ei tule, niin turha siitäkään on kummempaa syyllisyyttä tuntea. Lapsetkin ovat erilaisia, eikä kaikista voi samalla tavalla pitää, vaikka lapsen vanhempaa rakastaisikin.
Tuo on varmaan aivan totta. Kuulostaa todella järkevältä... Tuosta näkökulmasta kaikki on paljon helpommin toteutettavissa... Enemmän ilmaa hengittää...
Meillä olisi riittänyt pelkkä isä, emme kaipaa hänelle esiliinaa. Mutta mies ei halunnut, ja nyt oat lapset ilman isää.
Meillä oli loistava isä, maailman paras, mutta muutui etäiseksi ja kylmäski lapsia kohtaan eikä enää välittänyt. Mutta se siitä, kaikkea ei voi saada, ja minun lapseni eivät saaneet hyvää isää itselleen.
"Meillä oli loistava isä, maailman paras, mutta muutui etäiseksi ja kylmäski lapsia kohtaan eikä enää välittänyt"
Ja tässähän tosiaan loistava, maailman paras isä!!!!
enkä jätä, niinkuin isä heille teki. Hylkäsi ja jätti kun naikkoset oli tärkeempiä. Ei sellanen voi olla isä.
olivat tärkeämpiä kuin sinä.
Lapset pidit itse vankeinasi ja kielsit heiltä isän, joka oli tuhma eikä totellut äitiä.
Puistattaa.
Hirviö en olekoskaan ollut, vaikka yrität kaikin keinoin minua loukata! Heh, enemminkin naurattaa lapsellisuutesi. Noh oikeus sulla mielipiteen tietty, mutta onneksi minä tiedän miten asiani ovat, enikä taravi tuosta sen suuremmin kommentoida! Heh...
Ethän sinä täällä muuta teekään kuin avausta avauksen perään!
Joten kyllä täällä tiedetään miten sun asiasi ovat. Enkä loukkaa vaan yritän auttaa. Joskus käy niin ettei näe metsää puilta, kuten sinä.
Että noh ja heh, juu. Ja pöh ja hoh.
miehelläni on edellisestä liitosta lapsia. ja suhtaudun niihin täysin avoimin mielin, kuin mihin tahansa lapsiin. tosin välitän heistä enemmän, koska he ovat kuitenkin rakastamani miehen lapsia..
jos käy niin että he asuvat meidän kanssa, niin yritän olla niille pikemmin ystävä, kun äitipuoli kuulostaa pelottavalta...
jokainen on omalla paikallaan, heillä on jo äiti ja minulla on oma lapsi, miksi yrittää olla sitä mitä ei ole....??
??
entisellä puolisolla on oikeus päättää haluaako että uusi puoliso ja edellisen suhteen lapset tutustuvat vai ei. sitä oikeutta ei ole entisellä puolisolla. kaksi, jotka ovat yhdessä ja onnellisia, päättävät yhdessä tuollaisista asioista. yhteiset pelisäännöt pitää olla parisuhteessa, vai onko se jotenkin vaikea ymmärtää??
on niin järkevä, että oli samaa mieltä kanssani, eikä ole tuonut niitä naisiaan lasteni lähelle koskaan. Joten meillä ei ole siitä edes koskaan riideltykään että lasten tarvisi väkisin nähdä ihmisiä,joita ei tahdo, ja joilla ei ole mitään tekemistä meidän kanssamme. Siitä täydet pisteen exälle.
Samassa tilanteessa melkeen ollaan. Miehellä on kanssa 7v poika ja mikä on niin mustasukkainen, ja hölmöilee jatkuvasti saadakseen huomiota. Olen jo niin väsynyt niihin sen temppuihin et en enään tiedä mitä tehdä. Poika seuraa meitä joka paikkaan ja yrittää aina päästä väliin tai minun viereen just esim aamuisin tulee herättämään sillä että yrittää änkeä väliimme, tai sohvalla se on joko minun viereen tai väliin tai alkaa murjotus, seinien potkinta ja tavarat lentää. Ja mulle oikeesti tulee oikeen paha olo siitä kun se tulee mun viereen tai vaikka halaa mua. En mäkään niin haluais tuntea mut en voi sille mitään. ja aina täytyy vaan esittää et olis kivaa kun se tulee istumaan viereen ymym. mut mulle sanottiin että sille pitäis puhua asioista mahdollisimman suoraan, ottaen kuitenkin humioon että kyseessä on pieni lapsi, niin olen yrittänyt sille hienotunteisesti kertoa että en tykkää että olet aina ihan kiinni mussa tai jotain ja selittänyt että ei se tarkoita että tykkäisin vähemmän.
Taisin lukea sun viestin tällä palstalla jossain... Kuulosti niin tutulle...
Kun sitä haluaisi aidosti välittää ja olla yksi turvallinen aikuinen lisää pojan elämään. Ja sitten tuleekin omat tunteet niin voimakkaina, että alkaa epäilemään, että osaako sitä käyttäytyä aikuisesti... Voi olla että on ylivarovainenkin, ettei kellään vaan tulis mitään sanomista siihen, miten ollaan ja eletään.
Jos haluut, niin voidaan kirjoitella sähköpostitse lisää?
opi kumppanin lapsia kun ei biologista sidettä ole. mutta pääasia on että toimeentulee ja kun oma lapsi syntyy että ei jätä toista huomiotta.