En edes tiedä, miksi kerron tämän tarinani täällä, mutta jotenkin minun on pakko (edes anonyymisti) päästä tätä ahdistustani purkamaan – minulla ei nimittäin ole elämässäni kovinkaan montaa ihmistä, jolle voisin puhua suoraan surustani ja masennuksestani.
Kerrottakoon aluksi, että olen kohta 20 vuotta täyttävä poika. Olen koko ikäni ollut sangen yksinäinen. On minulla ollut aina muutama kaveri, mutta suurin osa ympäristöstäni on vältellyt minua omituisuuteni takia. Se, mikä minussa on erilaista kuin toisissa ihmisissä, on aivan oma tarinansa ja en puutu nyt siihen, mutta olen tosiaankin kaikkea muuta kuin keskivertonuori.
Ihmisten epähyväksyvän suhtautumisen takia olen vuosien mittaa vetäytynyt kuoreeni niin syvälle, että minusta on tullut äärimmäisen epäsosiaalinen, hiljainen ja ujo ihminen. Hiljaisuuteni ei ole johtunut siitä, etteikö minulla olisi mitään sanottavaa – päinvastoin ajattelen paljonkin syvällisiä asioita – mutta olen todennut, että minun on parempi pysyä niistä hiljaa, sillä ongelmat syntyvät vasta siitä kun avaan suuni ja muut huomaavat minun olevan erilainen. Jos pysyn hiljaa ja huomaamattomana, pystyn selviytymään vaikeistakin tilanteista ilman suurempaa dramatiikkaa.
Epäsosiaalisuuteni vuoksi ehdin jo kauan sitten luoda itselleni käsityksen siitä, etten koskaan elämässäni pystyisi rakastumaan kehenkään tyttöön. Tai vaikka pystyisinkin, en koskaan pystyisi etenemään asiassa niin pitkälle, että uskaltaisin sanoa sen ääneen tytölle. Vielä epätodennäköisempänä pidin, että kukaan tyttö voisi koskaan rakastua minuun. En ole komea, en ole verbaalisesti lahjakas vitsiniekka, en ole herkkä romantikko, en yhtään mitään sellaista, joka voisi herättää kiinnostusta. Tai jos minussa olisikin jokin herkkä puoli, en pystyisi koskaan silti näyttämään sitä kenellekään.
Elämäntilanteeni oli pysynyt pitkään samanlaisena ja olin niin tottunut yksinäisyyteni, ettei se minua paljonkaan haitannut. Kun en ollut koskaan kokenutkaan mitään, en edes tiennyt mistä olin jäänyt paitsi, osasin vain kuvitella, mutta tieto siitä, että elämäni tulisi jatkumaan samanlaisena loppuun asti, helpotti minua. Sisimmissäni toivoin, että tilanne muuttuisi, mutta olin samalla käytännössä varma, ettei niin tulisi käymään. Sitten kuitenkin tapahtui ihme. Noin vuosi sitten huomasin olevani ihastunut erääseen puolituttuun tyttöön, jonka olin tavannut ensimmäistä kertaa kolme vuotta sitten eräässä isommassa porukassa, jossa siis olin itse ollut osallisena samoin kuin tämä tyttö. Olimme sitten ottaneet tavaksi tämän porukan kesken tavata aina vuoden välein joka kesä ja viime kesän tapaamisen yhteydessä tosiaan tajusin, että tässä tytössä oli jotain todella kiinnostavaa… Jo puoli vuotta tätä aikaisemmin olin alkanut kirjoitella kirjeitä hänen kanssaan ja ehkä sekin vaikutti osaltaan ihastukseni syntymiseen.
Minulla kuitenkin oli yksi suuri ongelma. Ihastuksellani oli täysin erilainen maailmankuva kuin minulla: itse olin (ja olen edelleen) ateisti ja tämä tyttö taas oli uskovainen. En aluksi tiennyt, pitäisikö minun ihastua näin erilaiseen ihmiseen ja luulin, ettei tämä tyttö ainakaan voisi ihastua minuun. Olinhan luullut, ettei minuun voisi ihastua KUKAAN, niin kuinka sitten vielä sellainen tyttö, joka oli niin erilainen kuin minä? Lopulta kuitenkin kävi niin, että tämä tyttö muutti viime syksynä Helsinkiin (siis lähelle omaa asuinseutuani) opintojensa takia ja päädyimme tapaamaan syksyllä kerran kahden kesken. Tuon tapaamiseen yhteydessä ihastukseni syveni. Jälleen tammikuussa tapasimme uudelleen ja silloin olin aivan varma, että nyt minulla ei ole enää paluuta tältä tieltä, olen aivan hulluna siihen tyttöön.
Jotenkin sitten talven ja kevään aikana päädyimme tapailemaan yhä useammin ja useammin, ja aloin huomata, ettei tytön usko ollut minulle mikään ongelma, eikä minun ateisminikaan ollut hänelle mikään ongelma. Viihdyimme toistemme seurassa ja pikkuhiljaa aloin elätellä toivoa, että ehkä tämä tyttö sittenkin voisi kiinnostua minusta, vaikka se toivo olikin pieni.
Huhtikuun aikana tämä toivoni alkoi kasvaa, sillä hänessä todella alkoi näkyä merkkejä siitä, että hänkin olisi voinut olla ihastunut minuun. Itsekin olin jo jonkun aikaa antanut hänelle vihjeitä omasta ihastuksestani ja toivoin, että hän olisi huomannut ne, mutta samalla myös pelkäsin suunnattomasti sitä, sillä en tiennyt, mitä hän ajattelisi siitä. Toukokuun alkupuoliskolla unelmani sitten lopulta toteutui. Hän kutsui minut luoksensa kylään ja jotenkin päädyimme juttelemaan koko yön keskenämme (vaikka oli arki-ilta), emmekä nukkuneet käytännössä ollenkaan. Aamuyöstä ehdotin, että menisimme ulos katsomaan auringonnousua. En tiedä, miten edes uskalsin ehdottaa sitä, mutta jotenkin vain tein niin. Ja me menimme. Päädyimme katselemaan luonnon heräämistä eräälle sillalle, joka ylitti pienen puron pienessä metsikössä ja se paikka oli kuin elokuvasta. Ainakin siltä se silloin tuntui. Siinä me vain kaikessa hiljaisuudessa katselimme ja kuuntelimme luontoa. Yhtäkkiä tämä tyttö ottaa minusta kiinni ja halaa minua niin lujasti, että se halaus muuttaa koko käsitykseni maailmasta: rakkautta on sittenkin olemassa, ja sitä on jopa olemassa minua varten. Se halaus kestää monta minuuttia ja se päättyy elämäni ensisuudelmaan. Tai en minä tiedä voiko sitä suudelmaksi sanoa; se oli vain pikkuinen pusu, sillä enhän minä osannut tai uskaltanut siinä hämmentävässä tilanteessa kunnolla suudella, mutta kuitenkin…
Kaiken tapahtuneen jälkeen me kävelimme sinä aamuna tunnin käsi kädessä ja voin todellakin sanoa, että se oli elämäni onnellisin tunti, mutta sitten minun oli pakko lähteä töihin. Luulin kuitenkin vielä siinä vaiheessa, että se onni tulisi kestämään. Tapasimme muutaman päivän kuluttua uudelleen minun kotonani ja istuimme monta tuntia toistemme kainalossa ja silloin jopa suutelimme ihan ”oikeastikin”. Tämän illan jälkeen kaikki alkoi kuitenkin hiipua. Tapasin tyttöä edelleen useasti, mutta hän vaikutti jotenkin poissaolevalta ja vaikealta.
Emme missään vaiheessa olleet puhuneet paljonkaan tunteistamme suoraan – minä varsinkaan en ollut puhunut, sillä enhän minä osannut. Touko-kesäkuun vaihteessa tyttö palasi lukukauden loppuessa takaisin kotipaikkakunnalleen kauas minusta. Tiesin, etten tulisi näkemään häntä seitsemään viikkoon ja silloin ahdistuin. Tajusin, että minun olisi pakko ryhtyä puhumaan asioista suoraan ja kirjoitinkin hänelle kirjeen, jossa kysyin tulisiko tästä meidän jutustamme jotain vakavaa. Tyttö empi pitkään vastaustaan, mutta lopulta kun sen häneltä sain, hän kertoi minulle, ettei hän pystyisi mihinkään vakavampaan. Häntä painoi hänen oma menneisyytensä, jossa oli kipeitä muistoja ja häntä painoi myös se, ettei hän tiennyt itsekään, mitä hän elämältään ja tulevaisuudeltaan halusi.
Silti hän ei olisi millään halunnut sanoa minulle hyvästi, vaan kuvitteli, että voisimme jatkaa ystävyyttämme entiseen malliin ja palata siihen aikaan, joka vallitsi ennen kuin mitään ehti tapahtua. Hän ei millään meinannut tajuta, kuinka suuresta asiasta tässä koko jutussa oli minulle kysymys ja kun hän lopulta tajusi sen, hän ahdistui siitä vain lisää. Sitten hän lupasi, että hän sanoisi minulle hyvästi seuraavalla kerralla, kun näkisimme kasvotusten. Minä menin shokkiin ja sen kolmen viikon ajan, kun odotin tuota tapaamistamme käytin kaiken aikani miettiäkseni, mitä voisin sanoa hänelle, jotta hän todella tajuaisi, että minä en kerta kaikkiaan kestä hänen lähtöään.
Sitten tosiaan tapasimme heinäkuun puolivälissä kahden päivän ajan eräillä festareilla. Kun näin tytön ensimmäistä kertaa seitsemään viikkoon kieleni meni aluksi ihan solmuun, enkä pystynyt puhumaan aluksi yhtään mitään. Lopulta samana iltana kuitenkin keskustelin hänen kanssaan pitkään ja se keskustelu päättyi siihen, että tosiaan tajusin, ettei meistä voisi tulla mitään. Minä olisin halunnut, mutta tyttö ei vain voinut. Seuraavana päivänä, kun vielä näimme ja vietimme päivän yhdessä, minä itkin lähes koko päivän. Se oli kuitenkin vain pientä kyynelehtimistä ja pahin oli vasta edessä. Lopulta vastaan tuli se hetki, jona tytön piti sanoa minulle hyvästi. Hän ei kuitenkaan pystynyt, sillä minä aloin itkeä hysteerisesti ja halasin tyttöä yhtäkkisesti ja sanoin ”mä rakastan sua”. Nuo sanat olivat sanat, joita en ollut koskaan aikaisemmin uskaltanut hänelle suoraan sanoa ja halusin saada ne sanotuksi vielä ennen eroa. Viime hetkelläkin vielä kuvittelin, etten minä – ujo poika – pystyisi niitä sanomaan edes siinä tilanteessa. Keräsin kuitenkin kaiken rohkeuteni, jonka olen itseeni onnistunut 20 elinvuoteni aikana varastoimaan. Tämän sanottuani tyttö työnsi minut pois luotaan ja sanoi viileästi, mutta hiljaa ja ääni väristen: ”mä oon selittäny jo kaiken”. Se tuntui niin kylmältä. Minä olin laittanut kaiken peliin ja uskaltanut sanoa asian, jota olin pitänyt itselleni mahdottomana, mutta sitten tämä kaikki kaatuisi siihen, että tyttö ei uskaltanut laittaa kaikkea peliin ja luopua omasta pelostaan, vaikka hän välittikin minusta ja väitti rakastavansakin.
Hysteerinen itkuni jatkui vielä pari tuntia, ja tyttö jäi viereeni istumaan, vaikka hänen alun perin olikin pitänyt lähteä jo aiemmin pois. Koko ajan kuitenkin lähestyi hetki, jona tiesin, että tytön olisi pakko lähteä. Hysteerisyyteni kasvoi kasvamistaan ja lopulta sain ilmeisesti hyperventilaatiokohtauksen. (Se on siis sellainen kohtaus, että kun alkaa hengittää liian nopeasti ja rauhattomasti, hiilidioksidia poistuu liian nopeasti verestä ja verenkierto häiriintyy. Tämä näkyy etenkin käsissä, jaloissa ja suun alueella.) Käteni alkoivat täristä ja lopulta ne puutuivat niin, etten pystynyt liikuttamaan sormiani. Puhekin takkuili todella pahasti. Tyttökin varmasti pelästyi ihan hirveästi, mutta ei näyttänyt sitä, vaan yritti rauhoitella minua ja alkoi hieroa käsiäni, jolloin niihin palasikin tunto noin 10 minuutissa ja aloin muutenkin hieman rauhoittua. Silloin tuli hetki, jolloin tytön oli tosiaan pakko lähteä. Halasimme todella lujasti ja hän sanoi minulle ”näkemiin”. Hän ei pystynyt sanomaan hyvästi, vaikka hänen olisi pitänyt.
Selvittelimme asiaa vielä seuraavana päivänä sähköpostitse ja tilanne tosiaan on nyt se, että tämä tyttö ei pysty kanssani mihinkään muuhun kuin ystävyyteen, enkä minä tosiaankaan pysty enää ystävyyteen sen kaiken jälkeen. Minä toivoin tytöstä enempää itselleni ja toivon edelleenkin. Tiedän kuitenkin, että toivoni on niin turhaa, että kuolemanhaluni kasvaa päivä päivältä. Olin juuri keväällä tulossa pisteeseen, jossa olin tulevaisuudestani epävarmempi kuin koskaan ennen ja rakastuminen oli parasta, mitä minulle silloin saattoi tapahtua – se että vaikka ei koskaan menestyisikään muussa elämässään, niin voisi edes saada omakseen maailman ihanimman tytön. Nyt minulla on edelleen se sama tulevaisuudenpelko ja vielä kaiken lisäksi menetin tai olen menettämässä sen tytönkin lopullisesti. Olen tullut jonkinlaiselle umpikujalle, enkä tiedä selviänkö tästä enää mihinkään suuntaan ja oikeastaan en edes tiedä, haluaisinko selvitä. Haluaisin vain sen tytön.
Päätän tarinani tähän ja kiitän suuresti kaikkia, jotka jaksoivat lukea loppuun asti. Minulla ei tosiaan ole kovinkaan montaa ihmistä, joille voisin puhua tästä tuskastani.
Kerrottakoon aluksi, että olen kohta 20 vuotta täyttävä poika. Olen koko ikäni ollut sangen yksinäinen. On minulla ollut aina muutama kaveri, mutta suurin osa ympäristöstäni on vältellyt minua omituisuuteni takia. Se, mikä minussa on erilaista kuin toisissa ihmisissä, on aivan oma tarinansa ja en puutu nyt siihen, mutta olen tosiaankin kaikkea muuta kuin keskivertonuori.
Ihmisten epähyväksyvän suhtautumisen takia olen vuosien mittaa vetäytynyt kuoreeni niin syvälle, että minusta on tullut äärimmäisen epäsosiaalinen, hiljainen ja ujo ihminen. Hiljaisuuteni ei ole johtunut siitä, etteikö minulla olisi mitään sanottavaa – päinvastoin ajattelen paljonkin syvällisiä asioita – mutta olen todennut, että minun on parempi pysyä niistä hiljaa, sillä ongelmat syntyvät vasta siitä kun avaan suuni ja muut huomaavat minun olevan erilainen. Jos pysyn hiljaa ja huomaamattomana, pystyn selviytymään vaikeistakin tilanteista ilman suurempaa dramatiikkaa.
Epäsosiaalisuuteni vuoksi ehdin jo kauan sitten luoda itselleni käsityksen siitä, etten koskaan elämässäni pystyisi rakastumaan kehenkään tyttöön. Tai vaikka pystyisinkin, en koskaan pystyisi etenemään asiassa niin pitkälle, että uskaltaisin sanoa sen ääneen tytölle. Vielä epätodennäköisempänä pidin, että kukaan tyttö voisi koskaan rakastua minuun. En ole komea, en ole verbaalisesti lahjakas vitsiniekka, en ole herkkä romantikko, en yhtään mitään sellaista, joka voisi herättää kiinnostusta. Tai jos minussa olisikin jokin herkkä puoli, en pystyisi koskaan silti näyttämään sitä kenellekään.
Elämäntilanteeni oli pysynyt pitkään samanlaisena ja olin niin tottunut yksinäisyyteni, ettei se minua paljonkaan haitannut. Kun en ollut koskaan kokenutkaan mitään, en edes tiennyt mistä olin jäänyt paitsi, osasin vain kuvitella, mutta tieto siitä, että elämäni tulisi jatkumaan samanlaisena loppuun asti, helpotti minua. Sisimmissäni toivoin, että tilanne muuttuisi, mutta olin samalla käytännössä varma, ettei niin tulisi käymään. Sitten kuitenkin tapahtui ihme. Noin vuosi sitten huomasin olevani ihastunut erääseen puolituttuun tyttöön, jonka olin tavannut ensimmäistä kertaa kolme vuotta sitten eräässä isommassa porukassa, jossa siis olin itse ollut osallisena samoin kuin tämä tyttö. Olimme sitten ottaneet tavaksi tämän porukan kesken tavata aina vuoden välein joka kesä ja viime kesän tapaamisen yhteydessä tosiaan tajusin, että tässä tytössä oli jotain todella kiinnostavaa… Jo puoli vuotta tätä aikaisemmin olin alkanut kirjoitella kirjeitä hänen kanssaan ja ehkä sekin vaikutti osaltaan ihastukseni syntymiseen.
Minulla kuitenkin oli yksi suuri ongelma. Ihastuksellani oli täysin erilainen maailmankuva kuin minulla: itse olin (ja olen edelleen) ateisti ja tämä tyttö taas oli uskovainen. En aluksi tiennyt, pitäisikö minun ihastua näin erilaiseen ihmiseen ja luulin, ettei tämä tyttö ainakaan voisi ihastua minuun. Olinhan luullut, ettei minuun voisi ihastua KUKAAN, niin kuinka sitten vielä sellainen tyttö, joka oli niin erilainen kuin minä? Lopulta kuitenkin kävi niin, että tämä tyttö muutti viime syksynä Helsinkiin (siis lähelle omaa asuinseutuani) opintojensa takia ja päädyimme tapaamaan syksyllä kerran kahden kesken. Tuon tapaamiseen yhteydessä ihastukseni syveni. Jälleen tammikuussa tapasimme uudelleen ja silloin olin aivan varma, että nyt minulla ei ole enää paluuta tältä tieltä, olen aivan hulluna siihen tyttöön.
Jotenkin sitten talven ja kevään aikana päädyimme tapailemaan yhä useammin ja useammin, ja aloin huomata, ettei tytön usko ollut minulle mikään ongelma, eikä minun ateisminikaan ollut hänelle mikään ongelma. Viihdyimme toistemme seurassa ja pikkuhiljaa aloin elätellä toivoa, että ehkä tämä tyttö sittenkin voisi kiinnostua minusta, vaikka se toivo olikin pieni.
Huhtikuun aikana tämä toivoni alkoi kasvaa, sillä hänessä todella alkoi näkyä merkkejä siitä, että hänkin olisi voinut olla ihastunut minuun. Itsekin olin jo jonkun aikaa antanut hänelle vihjeitä omasta ihastuksestani ja toivoin, että hän olisi huomannut ne, mutta samalla myös pelkäsin suunnattomasti sitä, sillä en tiennyt, mitä hän ajattelisi siitä. Toukokuun alkupuoliskolla unelmani sitten lopulta toteutui. Hän kutsui minut luoksensa kylään ja jotenkin päädyimme juttelemaan koko yön keskenämme (vaikka oli arki-ilta), emmekä nukkuneet käytännössä ollenkaan. Aamuyöstä ehdotin, että menisimme ulos katsomaan auringonnousua. En tiedä, miten edes uskalsin ehdottaa sitä, mutta jotenkin vain tein niin. Ja me menimme. Päädyimme katselemaan luonnon heräämistä eräälle sillalle, joka ylitti pienen puron pienessä metsikössä ja se paikka oli kuin elokuvasta. Ainakin siltä se silloin tuntui. Siinä me vain kaikessa hiljaisuudessa katselimme ja kuuntelimme luontoa. Yhtäkkiä tämä tyttö ottaa minusta kiinni ja halaa minua niin lujasti, että se halaus muuttaa koko käsitykseni maailmasta: rakkautta on sittenkin olemassa, ja sitä on jopa olemassa minua varten. Se halaus kestää monta minuuttia ja se päättyy elämäni ensisuudelmaan. Tai en minä tiedä voiko sitä suudelmaksi sanoa; se oli vain pikkuinen pusu, sillä enhän minä osannut tai uskaltanut siinä hämmentävässä tilanteessa kunnolla suudella, mutta kuitenkin…
Kaiken tapahtuneen jälkeen me kävelimme sinä aamuna tunnin käsi kädessä ja voin todellakin sanoa, että se oli elämäni onnellisin tunti, mutta sitten minun oli pakko lähteä töihin. Luulin kuitenkin vielä siinä vaiheessa, että se onni tulisi kestämään. Tapasimme muutaman päivän kuluttua uudelleen minun kotonani ja istuimme monta tuntia toistemme kainalossa ja silloin jopa suutelimme ihan ”oikeastikin”. Tämän illan jälkeen kaikki alkoi kuitenkin hiipua. Tapasin tyttöä edelleen useasti, mutta hän vaikutti jotenkin poissaolevalta ja vaikealta.
Emme missään vaiheessa olleet puhuneet paljonkaan tunteistamme suoraan – minä varsinkaan en ollut puhunut, sillä enhän minä osannut. Touko-kesäkuun vaihteessa tyttö palasi lukukauden loppuessa takaisin kotipaikkakunnalleen kauas minusta. Tiesin, etten tulisi näkemään häntä seitsemään viikkoon ja silloin ahdistuin. Tajusin, että minun olisi pakko ryhtyä puhumaan asioista suoraan ja kirjoitinkin hänelle kirjeen, jossa kysyin tulisiko tästä meidän jutustamme jotain vakavaa. Tyttö empi pitkään vastaustaan, mutta lopulta kun sen häneltä sain, hän kertoi minulle, ettei hän pystyisi mihinkään vakavampaan. Häntä painoi hänen oma menneisyytensä, jossa oli kipeitä muistoja ja häntä painoi myös se, ettei hän tiennyt itsekään, mitä hän elämältään ja tulevaisuudeltaan halusi.
Silti hän ei olisi millään halunnut sanoa minulle hyvästi, vaan kuvitteli, että voisimme jatkaa ystävyyttämme entiseen malliin ja palata siihen aikaan, joka vallitsi ennen kuin mitään ehti tapahtua. Hän ei millään meinannut tajuta, kuinka suuresta asiasta tässä koko jutussa oli minulle kysymys ja kun hän lopulta tajusi sen, hän ahdistui siitä vain lisää. Sitten hän lupasi, että hän sanoisi minulle hyvästi seuraavalla kerralla, kun näkisimme kasvotusten. Minä menin shokkiin ja sen kolmen viikon ajan, kun odotin tuota tapaamistamme käytin kaiken aikani miettiäkseni, mitä voisin sanoa hänelle, jotta hän todella tajuaisi, että minä en kerta kaikkiaan kestä hänen lähtöään.
Sitten tosiaan tapasimme heinäkuun puolivälissä kahden päivän ajan eräillä festareilla. Kun näin tytön ensimmäistä kertaa seitsemään viikkoon kieleni meni aluksi ihan solmuun, enkä pystynyt puhumaan aluksi yhtään mitään. Lopulta samana iltana kuitenkin keskustelin hänen kanssaan pitkään ja se keskustelu päättyi siihen, että tosiaan tajusin, ettei meistä voisi tulla mitään. Minä olisin halunnut, mutta tyttö ei vain voinut. Seuraavana päivänä, kun vielä näimme ja vietimme päivän yhdessä, minä itkin lähes koko päivän. Se oli kuitenkin vain pientä kyynelehtimistä ja pahin oli vasta edessä. Lopulta vastaan tuli se hetki, jona tytön piti sanoa minulle hyvästi. Hän ei kuitenkaan pystynyt, sillä minä aloin itkeä hysteerisesti ja halasin tyttöä yhtäkkisesti ja sanoin ”mä rakastan sua”. Nuo sanat olivat sanat, joita en ollut koskaan aikaisemmin uskaltanut hänelle suoraan sanoa ja halusin saada ne sanotuksi vielä ennen eroa. Viime hetkelläkin vielä kuvittelin, etten minä – ujo poika – pystyisi niitä sanomaan edes siinä tilanteessa. Keräsin kuitenkin kaiken rohkeuteni, jonka olen itseeni onnistunut 20 elinvuoteni aikana varastoimaan. Tämän sanottuani tyttö työnsi minut pois luotaan ja sanoi viileästi, mutta hiljaa ja ääni väristen: ”mä oon selittäny jo kaiken”. Se tuntui niin kylmältä. Minä olin laittanut kaiken peliin ja uskaltanut sanoa asian, jota olin pitänyt itselleni mahdottomana, mutta sitten tämä kaikki kaatuisi siihen, että tyttö ei uskaltanut laittaa kaikkea peliin ja luopua omasta pelostaan, vaikka hän välittikin minusta ja väitti rakastavansakin.
Hysteerinen itkuni jatkui vielä pari tuntia, ja tyttö jäi viereeni istumaan, vaikka hänen alun perin olikin pitänyt lähteä jo aiemmin pois. Koko ajan kuitenkin lähestyi hetki, jona tiesin, että tytön olisi pakko lähteä. Hysteerisyyteni kasvoi kasvamistaan ja lopulta sain ilmeisesti hyperventilaatiokohtauksen. (Se on siis sellainen kohtaus, että kun alkaa hengittää liian nopeasti ja rauhattomasti, hiilidioksidia poistuu liian nopeasti verestä ja verenkierto häiriintyy. Tämä näkyy etenkin käsissä, jaloissa ja suun alueella.) Käteni alkoivat täristä ja lopulta ne puutuivat niin, etten pystynyt liikuttamaan sormiani. Puhekin takkuili todella pahasti. Tyttökin varmasti pelästyi ihan hirveästi, mutta ei näyttänyt sitä, vaan yritti rauhoitella minua ja alkoi hieroa käsiäni, jolloin niihin palasikin tunto noin 10 minuutissa ja aloin muutenkin hieman rauhoittua. Silloin tuli hetki, jolloin tytön oli tosiaan pakko lähteä. Halasimme todella lujasti ja hän sanoi minulle ”näkemiin”. Hän ei pystynyt sanomaan hyvästi, vaikka hänen olisi pitänyt.
Selvittelimme asiaa vielä seuraavana päivänä sähköpostitse ja tilanne tosiaan on nyt se, että tämä tyttö ei pysty kanssani mihinkään muuhun kuin ystävyyteen, enkä minä tosiaankaan pysty enää ystävyyteen sen kaiken jälkeen. Minä toivoin tytöstä enempää itselleni ja toivon edelleenkin. Tiedän kuitenkin, että toivoni on niin turhaa, että kuolemanhaluni kasvaa päivä päivältä. Olin juuri keväällä tulossa pisteeseen, jossa olin tulevaisuudestani epävarmempi kuin koskaan ennen ja rakastuminen oli parasta, mitä minulle silloin saattoi tapahtua – se että vaikka ei koskaan menestyisikään muussa elämässään, niin voisi edes saada omakseen maailman ihanimman tytön. Nyt minulla on edelleen se sama tulevaisuudenpelko ja vielä kaiken lisäksi menetin tai olen menettämässä sen tytönkin lopullisesti. Olen tullut jonkinlaiselle umpikujalle, enkä tiedä selviänkö tästä enää mihinkään suuntaan ja oikeastaan en edes tiedä, haluaisinko selvitä. Haluaisin vain sen tytön.
Päätän tarinani tähän ja kiitän suuresti kaikkia, jotka jaksoivat lukea loppuun asti. Minulla ei tosiaan ole kovinkaan montaa ihmistä, joille voisin puhua tästä tuskastani.
Vastaukset 6
Vanhimmat
Koit sentään muutaman ihanan hetken. Jotkut saattavat olla niin rajoittuneita, tai toiset menehtyvät aikaisin, niin etteivät koskaan pääse kokemaan noita hetkiä. Sulle se silti tapahtui. Sulla ON OMA tarina kerrottavana.
Ole ylpeä itsestäsi. Vaikka oletkin Ujo, niin pääsit hyvinkin pitkälle, ja osoitit että teikäläisestäkin voi joku kiinnostua.
Ja usko pois, haluat selvitä. Noin uskomattoman tarinan jälkeen, en näe mitään syytä miksi et haluaisi. Nyt ei auta muuta kuin unohtaa se tyttö. Se sattuu, mutta haavat arpeutuu ajan kanssa.
~Pää pystyyn~
Pää pystyyn, todellakin. Olet vielä nuori ja paljon on vielä edessä ja koettavana. Itsekin olen 24 vuotias(poika) enkä koe, että olisi mitenkään kiire aloittaa seurustelua/parisuhdetta. Tällä pallolla asuu ja yrittää yli 6 miljardia ihmistä vaihtelevissa oloissa, mutta kukin etsii toista vierelleen. Rakkaus tapahtuu yleensä täysin yllättäen eikä se katso aikaa tai paikkaa.
Sydänsurut ovat väistämättömiä ja itsekin olen niitä kokenut, mutta niistä mennään ajan ja uusien kokemuksien kanssa yli...ei pidä jäädä omaan hautaan makaamaan. Eikä sillä ole väliä minkälaisen maailmankuvan sinä omaat tai siis ovatko ne samanlaisia kuin muilla. olet sitten ateisti, aknostikko tai mikälie...henkilökohtaiset mielipiteet ja ajatukset ovat paljon parempia/mielenkiintoisempia kuin ns. "karjan" valmiiksi heille ajatellut/räätälöidyt mielipiteet ja idealogiat.
Iän myötä itsevarmuus nousee ja toisten hyväksynnän haku vähenee ja eläminen suurempia jännittämättä alkaa sujua.
tota tekstin määrää?!, copy pastasitko ton jostain
piti lähtee vaan vilkasee tota tekstiä mut luinkin sen kokonaan, tosi koskettava onnea sulle
Koita jaksaa. Ne on menneitä. Edessä on paljon hyvää. Yritä pitää se mielessä, vaikka vaikeita päiviä elämässä enemmän onkin.
Jos mun elämässä olis ikinä tapahtunut jotain noin romanttista niin olisin todella onnellinen muistojeni kanssa. Tyttöjä tulee kuitenkin _aina_ lisää. Itse oon naispuolinen ja ajattelen aina, että ei mulle koskaan tapahdu mitään. Kuitenkin kaikki tapahtuu, aikanaan. Jokaiselle.