Millaisen äidin mallin olette omalta äidiltänne saaneet.
Millainen naiskuva teillä on?
Oma äitini....
Meitä oli suurperhe. Isän ensimäisestä liitosta oli isolauma tenavia (isä jäi leskeksi keuhkotaudin takia) äidin lapsia meitä on 3.
isommat sisarukseni olivat kerenneet muuttaa kotoa ja perustaa oman perheensä ennen minun syntymääni joten olin täti jo syntyessäni.
Meillä vietti kesäänsä sisarieni lapset.. vähintään kolme joka kesä ja sitten satunnaisesti pari muuta tenavaa. Naapurissa oli 3 lasta, hekin olivat meillä melkein aina.
Olen miettinyt että äidin täytyi olla kovilla meidän kanssamme. ja sitä että miten kummassa hän jaksoi. Kaiken lisäksi nurkissamme asui aina jos minkin sortin hyyrylaista.. serkkuni, kaksikin .. eräs vieras mies kortteerasi meillä.. veljeni perhekin asui aikanaan pitkän pätkän meidän talossamme. (100 neliöä)
ainaista raatamista lasten ja karjan eteen.
ja vielä ryyppyporukaa joka viikonloppu nurkissa isän mukana tulleita. Ja pyykit pestiin käsin.. meillä ei ollut sähköjä.
Eikä äiti koskaan kieltäytynyt ottamasta lasta syliinsä kun oli jostain pahamieli.
Muistan olleeni isotyttö kun näin yöllä painajaisia ja silloin menin äidin kainaloon jatkamaan unia. Siellä oli turvallista.
Muistan myös kun äiti kiikutti minut iltaisin uneen kiikkutuolissa... silloin olin aika pieni.
Muista peittelyt iltaisin aittaan kun olin isompi ja saatiin kesät nukkua aitassa.
Kaiken kaikkiaan voisin äidistäni kertoa paljonkin, mutta tässä tärkeämmät.
Äiti antoi minulle perinnöksi empaattisuuden ja ystävällisyyden, vieraanvaraisuudenkin ..hän ei latistanut itseoppimista vaan antoi virheiden kautta oppia itse. Jaksoi neuvoa vaikka mikä oli
Uskonpa että äitini vuoksi olen nyt se mikä olen.
Lannistu en vaikka maailma kuinka murjoo.
Toki isällä on myös vaikutuksensa... mutta siitä toisella kertaa.
Millainen naiskuva teillä on?
Oma äitini....
Meitä oli suurperhe. Isän ensimäisestä liitosta oli isolauma tenavia (isä jäi leskeksi keuhkotaudin takia) äidin lapsia meitä on 3.
isommat sisarukseni olivat kerenneet muuttaa kotoa ja perustaa oman perheensä ennen minun syntymääni joten olin täti jo syntyessäni.
Meillä vietti kesäänsä sisarieni lapset.. vähintään kolme joka kesä ja sitten satunnaisesti pari muuta tenavaa. Naapurissa oli 3 lasta, hekin olivat meillä melkein aina.
Olen miettinyt että äidin täytyi olla kovilla meidän kanssamme. ja sitä että miten kummassa hän jaksoi. Kaiken lisäksi nurkissamme asui aina jos minkin sortin hyyrylaista.. serkkuni, kaksikin .. eräs vieras mies kortteerasi meillä.. veljeni perhekin asui aikanaan pitkän pätkän meidän talossamme. (100 neliöä)
ainaista raatamista lasten ja karjan eteen.
ja vielä ryyppyporukaa joka viikonloppu nurkissa isän mukana tulleita. Ja pyykit pestiin käsin.. meillä ei ollut sähköjä.
Eikä äiti koskaan kieltäytynyt ottamasta lasta syliinsä kun oli jostain pahamieli.
Muistan olleeni isotyttö kun näin yöllä painajaisia ja silloin menin äidin kainaloon jatkamaan unia. Siellä oli turvallista.
Muistan myös kun äiti kiikutti minut iltaisin uneen kiikkutuolissa... silloin olin aika pieni.
Muista peittelyt iltaisin aittaan kun olin isompi ja saatiin kesät nukkua aitassa.
Kaiken kaikkiaan voisin äidistäni kertoa paljonkin, mutta tässä tärkeämmät.
Äiti antoi minulle perinnöksi empaattisuuden ja ystävällisyyden, vieraanvaraisuudenkin ..hän ei latistanut itseoppimista vaan antoi virheiden kautta oppia itse. Jaksoi neuvoa vaikka mikä oli
Uskonpa että äitini vuoksi olen nyt se mikä olen.
Lannistu en vaikka maailma kuinka murjoo.
Toki isällä on myös vaikutuksensa... mutta siitä toisella kertaa.
Vastaukset 7
Vanhimmat
alkoholisti-isän mukanaan tuoma perhe.
Äiti piti kiinni kulisseista aikansa.
En osaa sanoa, olenko oman äitiyden mallini
ottanut jostakin. Olen aivan erilainen
periaatteiltani kuin äitini.
Minusta tuli 18-vuotiaana äitipuoli
ja 21v. sain itse ensimmäisen lapseni.
Luulen, että äitiyteni on kasvanut perheen
mukana vuosien varrella. :))
ei minun ja äitini välillä ole välittynyt ollenkaan. En ole äitini kaltainen. Pikemminkin vastakohta. Ehkä en tieten ole halunnut hänen kaltaisekseen ja olen tehnyt sellaisia ratkaisuja, jotka ovat vieneet minua kauas siitä käsityksestä, joka minulla on äidistäni.
Lapsuudenkotini oli melko tavallinen. Ei oltu köyhiä, muttei rikkaitakaan. Minulla on vain yksi veli.
Maalla asuttiin, omassa talossa, mutta työläisperheen kasvatti silti olen.
Alkoholiongelmia ei ollut, eikä juuri mitään maitsemisenarvoista. Sellaista tavanomaista maalaiselämää.
Ihan tavallinen olen minäkin, mutta äitini oli minuun nähden enemmän "läheisriippuvainen". Hän ei oikein pitänyt meistä lapsistaan huolta. Oli vain. Isä sitten huolensi läksyt ja sen sellaiset asiat. Isä myöskin kävi työssä. Äiti oli kotona.
Jos hän olisi ollut yh, olisi meidät varmasti huostaanotettu. Niin muissa maailmoissa hän usein oli. Vaikka ei mikään mielisairas ollutkaan.
Kait se oli hänen tapansa selviytyä silloisesta elämästään, äitinä.
Mulla oli niin ihana äiti, että jos puoliksikaan samoja tunteita minua kohtaan on omilla lapsillani, niin olen onnistunut. Äiti oli lempeyttä ja hynyä tulvillaan. Jopa exäni sanoi, että hänellä oli lempeä katse. Kaikki asiat voin puhua äidin kanssa ja hän tuki tarvittaessa. Toki hän myös ojensi mikäli oli tarvetta, mutta koskaan hän ei esim. huutanut tai muuta vastaavaa.
Ja sitten hänen ikimuistoiset ihanat ruokansa ja leivonnaisensa! Poikanikin muistaa ne, vaikka oli 4 vuotias äitini kuollessa 62 vuotiaana syöpään. Tyttö täytti samana päivänä 9 kuukautta. Ihanan mummon lapseni menettivät.
Minun onneni oli, että sain äitiä pitää viimeiseen asti kädestä. Sen perästä en ole tuntenut kuoleman pelkoa. Äitini elämässä ei olisi ollut edessä kuin tuskia. Joten noissa olosuhteissa, kun paljon rakastaa, niin on valmis myös luopumaan.
Toivottavasti tytölle välittyy jotain tästä äitiketjun perinnöstä.
Ps. Anopin käsitöitä katsellessa on tullut mieleen, että hänellä oli kiire saada paljon aikaan vähässä ajassa. Oman äitini ohje oli, jos esim. neuloessa huomasin virheen ja paljonkin jouduin purkamaan sen korjaamiseksi, Pura, kukaan ei koskaan kysy sinulta kauanko olet sitä tehnyt, vaan katsoo työn jälkeä.
Minusta se on hyvä ohje ja sen mukaisesti yritän toteuttaa kaikki mitä teen. Rauhallisuus on valttia kiireessäkin, loppujen lopuksi söheltämällä ei kovin montaa sekunttia säästä, mutta korjaamista voi tulla rutkasti.
ihana kirjoitus!
Tuo on muuten totta tuosta työn jäljestä. Itsekin olen neulontaihmisiä ja tiedän, että kiitosta annetaan työn jäljen perusteella, ei sen mukaan kauanko siinä meni...
Tosi ihana kirjoitus!
Kaunis kiitos! Äitini ansaitsi sen ja vain pienen osan hänestä siinä kuitenkin pystyin välittämään. :)
Olet varmasti rakastanut äitiäsi suunnattoman
paljon, kuten myös hänkin sinua. Rakastat tietysti vieläkin.
Joskus tuntuu, ettei maailma ole kovin
oikeudenmukainen, kun antaa hyvien ihmisten
nukkua pois. Juuri niiden, joilla olisi
niin paljon annettavaa!
Olet kuitenkin onnellinen, että olet saanut hänen kanssaan elää niinkin pitkään ja olet oppinut asioita, joita on hyvä siirtää tuleville polville.
Äitisi oli viisas nainen :)
Vähän äidin kuoleman perästä katselin kadulla harmaatukkaisia vanhuksia ja jotenkin pahalta tuntui, kun äitini ei siihen vaiheeseen päässyt.
Kerroin tunteesta isälleni. Hän sanoi, että ihmisen ei pidä tulla katkeraksi. Sillä silmän räpäyksellä pääsin pahasta olostani. Tuntui niin hyvältä, että oli jäljellä vielä isä ja hän voi antaa neuvoja.
Isäkin kuoli kahdeksan vuoden päästä siitä. Mutta nyt tilanteeni on toinen, olen kouluttautunut uudelleen ja erikoistunut vanhustyöhön. Se työ tuntuu tässä elämänvaiheessa omimmaltani ja viihdyn vanhusten parissa. Onpa mulla kuva, että hyvin mielellään hekin pitäisivät minut hoitajanaan. Työni vaan on pätkissä.