Meillä lapsettomuuden syyksi paljastui pari vuotta sitten mieheni azoospermia eikä siittiöitä löytynyt edes kivesbiopsiassakaan. Päädyimme sitten luovutettuihin siittiöihin, mikä itselleni oli täysin luontevaa enkä koskaan ole edes ajattellut lapseni isänä ketään muuta kuin miestäni. Myös mieheni halusi lapsen "biologisesti" perheeseemme, joten emme päätyneet adoptioon.
Mieltäni on kuitenkin vasta nyt (vauvamme 7kk, suloinen tättähäärä) alkanut askarruttamaan ajatus, että lapselle ehkä joskus pitäisi kertoa "alkuperästään" ... Ongelma on, että kukaan lähipiiristämme (äidit, isät, sisarukset, ystävät)ei tiedä lapsettomuutemme syytä paitsi me kaksi, mieheni näin halusi alusta alkaen ja tätä päätöstä on minun pitänyt hänen takiaan kunnioittaa.
Jollakin tavalla kuitenkin koen, että valehtelen esim. omilleni vanhemmilleni jatkuvasti, he kun tietenkin olettavat, että vauva on genettisesti meidän yhteinen. Samoin tuntuu pahalta, kun istumme anoppilassa ja mieheni äiti, isä ja sisar arpovat, että kenen näköinen vauva heidän mielestään on ja mitä samoja piirteitä hänessä mieheni sukuun nähden on. Mieheni tuntoja olen varovasti asian suhteen kysellyt, häntä nämä arvuuttelut eivät tunnu haittaavan ja joskus hän itse jopa niihin osallistuu.
Minulle on tästä asiasta noussut jonkinlainen "patti" päähän, ja tuntuukin siltä, että kohta hakeudun psykologin juttusille...Liikaa en voi miestänikään asialla "vaivata", koska koen, että teen hänen olonsa vaivautuneeksi ja puheillani ja "jankuttamisellani" antaisin ymmärtää, että lapsi ei olisi kaikella tavoin hänen.
Kertokaahan omia kokemuksianne ja tuntoja aiheesta!
Mieltäni on kuitenkin vasta nyt (vauvamme 7kk, suloinen tättähäärä) alkanut askarruttamaan ajatus, että lapselle ehkä joskus pitäisi kertoa "alkuperästään" ... Ongelma on, että kukaan lähipiiristämme (äidit, isät, sisarukset, ystävät)ei tiedä lapsettomuutemme syytä paitsi me kaksi, mieheni näin halusi alusta alkaen ja tätä päätöstä on minun pitänyt hänen takiaan kunnioittaa.
Jollakin tavalla kuitenkin koen, että valehtelen esim. omilleni vanhemmilleni jatkuvasti, he kun tietenkin olettavat, että vauva on genettisesti meidän yhteinen. Samoin tuntuu pahalta, kun istumme anoppilassa ja mieheni äiti, isä ja sisar arpovat, että kenen näköinen vauva heidän mielestään on ja mitä samoja piirteitä hänessä mieheni sukuun nähden on. Mieheni tuntoja olen varovasti asian suhteen kysellyt, häntä nämä arvuuttelut eivät tunnu haittaavan ja joskus hän itse jopa niihin osallistuu.
Minulle on tästä asiasta noussut jonkinlainen "patti" päähän, ja tuntuukin siltä, että kohta hakeudun psykologin juttusille...Liikaa en voi miestänikään asialla "vaivata", koska koen, että teen hänen olonsa vaivautuneeksi ja puheillani ja "jankuttamisellani" antaisin ymmärtää, että lapsi ei olisi kaikella tavoin hänen.
Kertokaahan omia kokemuksianne ja tuntoja aiheesta!
Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.