OMENAPUISSA ASUU IHMISIÄ
Omenapuissa asuu ihmisiä. En ole koskaan kysynyt heiltä, miten he sen tekevät, miten tai miksi. Takkuisia variksia väärärunkoisten, kiemuraisten omenapuiden lehvästössä. Ei kai kaikki voi olla hyvin, jos asuu omenapuussa.
Niinpä taas kerran, kun oli syyskuu, istuin puutarhassa. Tällaisilla esikaupunkialueilla niitä vielä riittää, puutarhoja. Aidan ylitse pisti päänsä joukkue auringonkukkia. Lepuutin itseäni, oli vielä lämmintä.
Omenapuita, joita meilläkin on muutama, tulin siinä ihailleeksi. Ja eikös vain - tekin osasitte jo odottaa tätä - omenapuussa ollutkin ihminen, ainakin kovasti ihmisen näköinen olento.
Minä siinä kysymään, - kun olimme ensin nyökänneet toisillemme tervehdykseksi - että miksi toinen eli puussa. Hän vain kohautti olkapäitään. Ehkä hän yritti miettiä oliko puussa asumisessa jotakin häpeämisen arvoista. Jotakin, minkä takia hänenkin tulisi suhtautua omaan elämiseensä jollakin tietyllä asenteella. Itseironisesti ehkä.
Hän oli selvästi naispuolinen ja kaikesta päättäen vielä kovin nuori. Jos jollakulle nyt tuli mieleen verrata häntä omenapuun kukkaan, joudun ikäväkseni kyllä torjumaan tämän vertauksen. Hän ei muistuttanut kukkaa, siitä ei päästä yli eikä ympäri.
Hän kurkisteli omenapuun oksalta, paksulta armenialaisen voimamiehen käsivartta muistuttavalta oksalta haalistuneiden lehtien lomitse. Tytön hiukset olivat täynnä oksanpätkiä ja lehtiä ja hyvin sekaisin. Yllään hänellä oli nähtävästi nahkatakki, jonka selästä ja hihoista roikkui hapsuja, joihin oli tehty solmuja.
Siellä tyttö oli, ja viittoi minua tulemaan lähemmäksi. Jätin kirjani siihen, nousin nurmikolta ja astuin pienen, vänkyrän omenapuun eteen. Tyttö katseli minua ruskeilla silmillään. Takaa paistava aurinko sai lehvästössä aikaan omituisen valon. Pistävimmät säteet pilkistelivät kiiltävien lehtien välistä ja taittuivat vaaleasta ihosta.
Tulin ajatelleeksi, kuinka nälkäisiltä meidän molempien täytyi näyttää.
Omenapuissa asuu ihmisiä. En ole koskaan kysynyt heiltä, miten he sen tekevät, miten tai miksi. Takkuisia variksia väärärunkoisten, kiemuraisten omenapuiden lehvästössä. Ei kai kaikki voi olla hyvin, jos asuu omenapuussa.
Niinpä taas kerran, kun oli syyskuu, istuin puutarhassa. Tällaisilla esikaupunkialueilla niitä vielä riittää, puutarhoja. Aidan ylitse pisti päänsä joukkue auringonkukkia. Lepuutin itseäni, oli vielä lämmintä.
Omenapuita, joita meilläkin on muutama, tulin siinä ihailleeksi. Ja eikös vain - tekin osasitte jo odottaa tätä - omenapuussa ollutkin ihminen, ainakin kovasti ihmisen näköinen olento.
Minä siinä kysymään, - kun olimme ensin nyökänneet toisillemme tervehdykseksi - että miksi toinen eli puussa. Hän vain kohautti olkapäitään. Ehkä hän yritti miettiä oliko puussa asumisessa jotakin häpeämisen arvoista. Jotakin, minkä takia hänenkin tulisi suhtautua omaan elämiseensä jollakin tietyllä asenteella. Itseironisesti ehkä.
Hän oli selvästi naispuolinen ja kaikesta päättäen vielä kovin nuori. Jos jollakulle nyt tuli mieleen verrata häntä omenapuun kukkaan, joudun ikäväkseni kyllä torjumaan tämän vertauksen. Hän ei muistuttanut kukkaa, siitä ei päästä yli eikä ympäri.
Hän kurkisteli omenapuun oksalta, paksulta armenialaisen voimamiehen käsivartta muistuttavalta oksalta haalistuneiden lehtien lomitse. Tytön hiukset olivat täynnä oksanpätkiä ja lehtiä ja hyvin sekaisin. Yllään hänellä oli nähtävästi nahkatakki, jonka selästä ja hihoista roikkui hapsuja, joihin oli tehty solmuja.
Siellä tyttö oli, ja viittoi minua tulemaan lähemmäksi. Jätin kirjani siihen, nousin nurmikolta ja astuin pienen, vänkyrän omenapuun eteen. Tyttö katseli minua ruskeilla silmillään. Takaa paistava aurinko sai lehvästössä aikaan omituisen valon. Pistävimmät säteet pilkistelivät kiiltävien lehtien välistä ja taittuivat vaaleasta ihosta.
Tulin ajatelleeksi, kuinka nälkäisiltä meidän molempien täytyi näyttää.
Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.