PERUSTELTUJA RAJOITUKSIA VAI HUONOA KOHTELUA - SELVITYS SOSIAALI- JA TERVEYDENHUOLLON

PAKOTTEISTA kirjoitti:

PERUSTELTUJA RAJOITUKSIA VAI HUONOA KOHTELUA - SELVITYS SOSIAALI- JA TERVEYDENHUOLLON PAKOTTEISTA
6 Käytäntö

6.1. Asiakkaiden ja potilaiden kokemuksia pakosta
6.2. Väkivalta- ja häirintätilanteet

6.1 Asiakkaiden ja potilaiden kokemuksia pakosta

Asiakkaiden ja potilaiden pakon kokemuksia sosiaali- ja terveydenhuollossa kuvataan joissakin erillisselvityksissä, esimerkiksi Minna Korkiakosken selvityksessä Sosiaalihuollon asiakkaan oikeusturva, vanhainkodissa asuvien vanhusten kokemuksia oman oikeusturvansa toteutumisesta, "Kuka kaappisi paikasta päättää?" (Sosiaali- ja terveysministeriö 26.1.1996). Tämän selvityksen suunnitteluvaiheessa ja selvityksen aikana on koottu yksittäisten työntekijöiden, virkamiesten ja järjestöissä työskentelevien tietoja ja arvioita pakon käytöstä. Tästä aineistosta voi eritellä monia asiakkaiden, potilaiden, henkilökunnan, palvelujen järjestäjän tai asiakas- ja potilasjärjestöissä toimivien nimeämiä pakon muotoja. Tavoitteena on ollut saada keskustelun ja arvioinnin lähtökohdaksi esimerkkejä käytännön tilanteista. Esimerkkeihin ei sisälly arvioita pakon käytön laajuudesta sen enempää yksittäisessä toimintayksikössä kuin yleensä sosiaali- ja terveydenhuollossa. Toimintakäytännöt ovat myös esimerkkien keräämisen jälkeen voineet jo jossakin yksikössä muuttua.

Seuraavassa kuvatuissa tilanteissa on kysymys ammattihenkilön tai joissakin tapauksissa palvelun järjestäjän toimista, jotka asiakas tai potilas voi kokea pakkona.

fyysinen henkilöön puuttuminen: henkilön tarkastaminen, kiinni pitäminen, sitominen, pakkosyöttäminen tai juottaminen, pakolla hampaiden pesu tai muu hygienian hoito
vapaan liikkumisen estäminen: esimerkiksi sängyn korkeat laidat, oven kahvan sijoittaminen potilaan ulottumattomiin, uloskäynnin peittäminen esimerkiksi verholla, uloskäynnin tukkiminen esimerkiksi tuolilla, oven lukitseminen avaamisen estävällä kuorella tai avaimella, liikkumiseen tarvittavan avustajan evääminen tai apuvälineen käytön estäminen kuten sähköpyörätuolin avaimen pois ottaminen, liikkumisen estävät tilaratkaisut kuten ahtaus, kynnykset tai portaat, eristäminen tätä tarkoitusta varten varattuun tilaan
kommunikoinnin tai yhteydenpidon rajoittaminen: tulkin tai puheen apuvälineen käytön rajoittaminen, lähtevän tai saapuvan kirjeen tai muun viestin pidättäminen, puhelimen käytön rajoittaminen, omaisten vierailujen rajoittaminen, tiedotusvälineiden seurannan rajoittaminen, esimerkiksi lehtitilaukset
henkilökohtaisen elämän valvonta: valvontakameran käyttö huoneissa, kulunvalvontalaitteet, puhelimen käyttö vain muiden kuullen tilaratkaisujen vuoksi taikka henkilökohtaisten tavaroiden säilytys ilman lukollista tilaa
yksityisyyden rajoittaminen: salassa pidettävien asioiden käsittely toisten kuullen
perustarpeiden tyydyttämisen rajoittaminen: ruuan tai juoman pidättäminen, lämpimän aterian kylmänä tarjoaminen, heräämisen, aterioiden, peseytymisen tai wc-käyntien rajoittaminen määräaikoihin, vaippojen laittaminen, ulkoilun rajoittaminen (vertaa myös vapaan liikkumisen estäminen)
elämäntapoihin puuttuminen: uskonnon harjoittamiseen puuttuminen pakottamalla osallistumiseen tai estämällä harjoittaminen, hyväksyttävien elämäntapojen määritteleminen kuten ruuan määrän rajoittaminen, alkoholin käytön tai tupakoinnin kieltäminen, pakkokävelyttäminen, ryhmän mukana päivä- tai harrastustoimintaan vieminen
omaisuuteen puuttuminen: kirjeen tai muun lähetyksen tarkastaminen, päihdyttävien aineiden pois ottaminen
valinnanvapauden rajoittaminen: vain yhden hoitovaihtoehdon tarjoaminen, voimakas suostuttelu hoidon aloittamiseksi tai tiettyyn toimenpiteeseen ryhtymiseksi, uhkaaminen hoidon loppumisella tai epämieluisaan hoitopaikkaan siirrolla tai pelon herättäminen hoidon loppumisesta
lääketieteelliset toimenpiteet: ravinnotta tai nesteettä olo, näytteen otto pakolla, lääkkeen antaminen pakolla tai salaa ruuan joukossa, rauhoittavien tai unilääkkeiden antaminen tai huumaava lääkitys, keinoruokinta, potilaan tilan valvonta monitorilla
Osassa tilanteissa henkilökunnan toiminnan perusteena voi olla asiakkaan tai potilaan oman turvallisuuden tai terveyden suojaaminen. Toimenpiteen perusteena voi lisäksi olla myös toisen henkilön suojeleminen.

Samalla toimenpiteellä voi tilanteen mukaan olla erilainen luonne ja sen hyväksyttävyyttä on arvioitava tilannekohtaisesti. Toimenpide voi liittyä kiinteästi potilaalle suoritettavaan terveyden- tai sairaanhoitotoimenpiteeseen, esimerkiksi leikkauksesta heräävän potilaan käsien sitominen, jotta hän ei erehdyksessä vahingoittaisi itseään. Toisessa yhteydessä samalla toimenpiteellä voidaan pyrkiä estämään potilaan levottomuudesta potilaalle itselleen, toiselle potilaalle tai asiakkaalle tai henkilökunnalle aiheutuvaa vahingoittumisen uhkaa. Sitomisella voidaan joissakin tapauksissa pyrkiä myös korvaamaan henkilökunnan puutetta.

6.2 Väkivalta- ja häirintätilanteet

Edellä kuvatut pakon kokemukset liittyvät tilanteisiin, joissa sosiaali- ja terveydenhuollon ammattihenkilö tai joissakin tapauksissa palvelun järjestäjä ratkaisuillaan rajoittaa asiakkaan tai potilaan toimintaa ja tämä kokee tilanteen kannaltaan pakon käyttönä. Selvityksen aikana on tullut esiin myös tilanteita, joissa asiakkaana tai potilaana oleva henkilö kokee häiritsevänä, uhkaavana tai vaarallisena toisen asiakkaan tai potilaan käytöksen. Lisäksi ovat nousseet esiin sosiaali- ja terveydenhuollon henkilöstön kokemat, asiakkaiden tai potilaiden heihin kohdistamat uhat. Näitä ovat ainakin sanallinen häirintä, seksuaalinen häirintä ja väkivallalla uhkaaminen. Tilanteita ilmenee niin avohuollon yksiköissä, vastaanottotoiminnassa kuin laitoshoidossa. Keinot puuttua tilanteisiin voivat olla hyvin erilaisia. Harkittavaksi tulevat paitsi sosiaali- ja terveydenhuollon pakotteet ja rajoitukset, myös muussa lainsäädännössä säännellyt keinot kuten hätävarjelu tai pakkotila taikka poliisin tai järjestyksenvalvojan apuna käyttäminen. Keinoja on kuvattu jaksossa 4.

7 Kehitysvammahuolto

7.1. Kehitysvammaisten palvelut
7.2. Kehitysvammahuollon järjestäminen, ohjaus ja valvonta
7.3. Pakon sääntely kehitysvammahuollossa
7.4. Tahdosta riippumattomaan hoitoon määrääminen
7.5. Pakotteet ja rajoitukset
7.6. Vertailu Norjan ja Tanskan säännöksiin
7.7. Näkökohtia uudistamisesta

7.1 Kehitysvammaisten palvelut

Kehitysvammaisuus voidaan määritellä tämänhetkisen toimintakyvyn huomattavaksi rajoitukseksi. Kehitysvammaisella henkilöllä on huomattava vaikeus oppia ja ylläpitää päivittäiseen elämään liittyviä toimia (lähde: Kehitysvammaliiton www-sivut). Kehitysvammaisia henkilöitä on Suomessa yhteensä noin 30 000 eli 0,6 prosenttia väestöstä.

Kehitysvammainen henkilö on oikeutettu saamaan kunnan yleisiä palveluja. Näiden palvelujen valinta on perusteltua silloin, kun niiden avulla kyetään vastaamaan hänen palvelutarpeeseensa. Yleisiä palveluja voidaan tarpeen mukaan täydentää erityispalveluilla. Kehitysvammaisille annettavista erityispalveluista säädetään kehitysvammaisten erityishuollosta annetussa laissa (519/1977, kehitysvammalaki). Kehitysvammalaki on toissijainen yleiseen sosiaalihuoltoa, terveydenhuoltoa, opetusta ja muita palveluja koskevaan lainsäädäntöön nähden. Erityishuoltoa annetaan lain määritelmän mukaan henkilölle, jonka kehitys tai henkinen toiminta on estynyt tai häiriintynyt synnynnäisen tai kehitysiässä saadun sairauden, vian tai vamman vuoksi ja joka ei muun lain nojalla voi saada tarvitsemiaan palveluja (1 §).

Kehitysvammalain mukaan erityishuoltoon kuuluvia palveluja ovat muun muassa tutkimus yksilöllisen erityishuollon suunnittelemiseksi ja toteuttamiseksi, terveydenhuolto, tarpeellinen ohjaus, kuntoutus sekä toiminnallinen valmennus, työtoiminnan ja asumisen järjestäminen sekä muu vastaava yhteiskunnallista sopeutumista edistävä toiminta, henkilökohtaisten apuvälineiden järjestäminen sekä yksilöllinen hoito ja muu huolenpito (2 §).

Vammaisuuden perusteella järjestettävistä palveluista ja tukitoimista annetussa laissa (vammaispalvelulaki 380/1987) on samantyyppinen lain toissijaisuutta koskeva säännös kuin kehitysvammalaissa. Oikeuskäytännössä kehitysvammalain soveltaminen on asetettu näistä kahdesta laista ensi sijalle. Käytännössä kehitysvammaisille järjestetään vammaispalvelulain mukaisesti esimerkiksi palveluasumista ja kuljetuspalveluja.

Kehitysvammaisten palvelujen rakennetta uudistettiin 1980- ja 1990-luvun aikana siten, että avohuollon osuutta lisättiin ja toimintoja siirrettiin erityishuoltopiireiltä kunnille. Laitospaikkoja vähennettiin. Viimeksi kehitysvammahuollon palvelurakenteen seurantatyöryhmä (1996:24 STM) asetti palvelurakenteen kehittämisen tavoitteeksi asiakkaan tarpeeseen vastaavien kunnallisten palvelujen järjestämisen lähiyhteisössä. Työryhmän mukaan pidemmän aikavälin tavoitteena voisi olla kehitysvammaisia koskevien säännösten sisällyttäminen vammaispalvelulakiin.

Erityishuollon antamisesta tai lopettamisesta päättää erityishuollon johtoryhmä, jollei johtosäännössä muuta määrätä. Erityishuoltoa voidaan lain mukaan tietyin edellytyksin antaa myös vastoin tahtoa. Erityishuoltoon määräämistä tahdosta riippumatta käsitellään tarkemmin jäljempänä.

Kaikille erityishuollossa oleville tulee kehitysvammalain mukaan erityishuollon yksilölliseksi toteuttamiseksi hyväksyä erityishuolto-ohjelma. Ohjelma on tarpeen mukaan tarkistettava. Se on mahdollisuuksien mukaan laadittava yhteistyössä asianomaisen henkilön itsensä ja hänen holhoojansa tai muun huoltajansa sekä sosiaalihuollon toimielimen kanssa. Käytännössä erityishuolto-ohjelma on lyhyesti muotoiltu päätös henkilön erityishuoltona saamista palveluista. Lääninhallitus voi milloin henkilö itse tai hänen holhoojansa tai muu huoltajansa taikka sosiaalilautakunta katsoo, ettei ohjelma ole tarkoituksenmukainen, määrätä ohjelma oikaistavaksi tarpeelliseksi katsomiltaan osin. Muita sosiaalipalveluja haetaan asuinkunnasta eikä niitä sisällytetä erityishuolto-ohjelmaan.

Kehitysvammahuollon palvelurakenteen seurantatyöryhmä ehdotti muistiossaan yhtä palvelusuunnitelmaa korvaamaan myös erityishuolto-ohjelman. Suunnitelman tarkoituksena olisi ehdotuksen mukaan kartoittaa kehitysvammaisen arkielämässä tarvitsemat palvelut ja tukitoimet. Kehitysvammainen osallistuisi myös itse aktiivisesti suunnitelman tekemiseen.

Sosiaalihuollon asiakaslaki koskee kaikkia kehitysvammaisen saamia sosiaalipalveluja. Lain yhtenä tarkoituksena on edistää erityisesti sellaisten asiakasryhmien hyvän huollon, hoidon ja oikeusturvan toteutumista, joilla itsellään on heikot edellytykset pitää huolta omista oikeuksistaan.

Asiakaslaissa painotetaan asiakkaan ihmisarvoa ja yksilöllisyyttä. Lain mukaan asiakasta on kohdeltava siten, ettei hänen ihmisarvoaan loukata sekä hänen vakaumustaan ja yksityisyyttään kunnioitetaan. Sosiaalihuoltoa toteutettaessa on otettava huomioon asiakkaan toivomukset, mielipide, etu ja yksilölliset tarpeet sekä hänen äidinkielensä ja kulttuuritaustansa (1 §).

Jos asiakas ei sairauden, henkisen toimintakyvyn vajavuuden tai muun vastaavan syyn vuoksi pysty osallistumaan palvelujensa suunnitteluun taikka ymmärtämään ehdotettuja ratkaisuvaihtoehtoja, on asiakkaan tahtoa säännösten mukaan selvitettävä yhdessä hänen laillisen edustajansa tai omaisensa tai muun läheisen henkilön kanssa. Alaikäisen asiakkaan toivomukset ja mielipide on selvitettävä ja otettava huomioon hänen ikänsä ja kehitystasonsa.

Laki velvoittaa sosiaalihuollon järjestäjän yleensä laatimaan palvelusuunnitelman. Suunnitelma on laadittava, ellei siihen ole ilmeistä estettä, yhteisymmärryksessä asiakkaan kanssa. Jos henkilö ei pysty itse osallistumaan suunnitelman laadintaan, se on laadittava asiakkaan ja hänen laillisen edustajansa taikka asiakkaan ja hänen omaisensa tai muun läheisensä kanssa (7 §).

Edunvalvojan määrääminen aikuisille kehitysvammaisille henkilöille on ilmeisesti yleistynyt uuden holhoustoimilain säätämisen jälkeen. Aikuisten kehitysvammaisten edustajina toimivat usein myös omaiset tai muut läheiset. Kehitysvammaisilla lapsilla on samanaikaisesti kaksi itsemääräämisoikeuden käyttöön vaikuttavaa tilannetta: alaikäisyys ja vamma. Lapsen edustajana toimii tavallisesti hänen vanhempansa tai muu huoltajansa.

Kehitysvammaisen asemaa terveydenhuollon palvelujen saajana olipa kyse yleisistä terveyspalveluista tai erityishuoltona annettavista palveluista, sääntelee potilaslaki. Potilaslakia käsitellään jaksossa 3.1 ja mielenterveyshoidon yhteydessä jaksossa 9.1.

7.2 Kehitysvammahuollon järjestäminen, ohjaus ja valvonta

Kehitysvammahuollon järjestämiseksi on maa on jaettu erityishuoltopiireihin. Näistä kuntayhtymiä on 15, joista kolme on yhdistettyjä erityishuolto- ja sairaanhoitopiirejä. Lisäksi Helsingin kaupunki muodostaa oman erityishuoltopiirinsä. Piirijaosta huolimatta myös kunta voi järjestää erityishuoltoa.

Erityishuoltopiirissä erityishuollon antamisesta ja lopettamisesta päättää erityishuollon johtoryhmä. Kunnan erityishuoltoviranomaisena toimii sosiaalihuollon monijäseninen toimielin. Valtion viranomaisten tehtävät kehitysvammahuollon ohjauksessa ja valvonnassa noudattavat sosiaali- ja terveydenhuollon yleisiä periaatteita siten kuin jaksossa 5.1 on selostettu. Rikoksesta syytetyn kehitysvammaisen erityishuollosta säädetään mielenterveyslaissa. Terveydenhuollon oikeusturvakeskukselle kuuluu tällöin erityishuollosta päättämistä koskevaa toimivaltaa.

Yksityisistä erityishuollon toimintayksiköistä on nimenomaan säädetty, että ne voivat tuottaa palveluja kuntayhtymille, kunnille tai muille palveluja haluaville. Yksityisten palvelujen valvontaa käsitellään yleisesti jaksossa 5.2.

Sekä julkisia että yksityisiä terveyspalveluja koskee laki terveydenhuollon ammattihenkilöistä. Sen mukaan terveydenhuollon oikeusturvakeskus valvoo terveydenhuollon ammattihenkilöitä ja lääninhallitus alueellaan toimivia terveydenhuollon ammattihenkilöitä.

7.3 Pakon sääntely kehitysvammahuollossa

Kehitysvammahuollossa tahdonvastaisten toimien sääntely sisältyy vuonna 1977 annettuun kehitysvammalakiin ja säännökset ovat siten neljännesvuosisadan ikäiset. Tahdosta riippumattomasta hoidosta käytetään kehitysvammahuollossa ilmaisua 'hoito vastoin tahtoa'. Pakon käyttöä hoidon aikana sääntelee vain hyvin yleispiirteinen säännös, jossa pakon muotoja ei ole eritelty. Hoidon aikana käytettävää pakkoa ei ole nimenomaisesti rajattu koskemaan vain tahdonvastaista hoitoa. Pakotteiden ja rajoitusten käyttäminen on säännöksen nojalla katsottu mahdolliseksi myös vapaaehtoisuuteen perustuvassa avo- ja laitoshoidossa.

Käytännössä päätöksiä vastoin tahtoa erityishuoltoon määräämisestä tehdään harvoin. Arviolta noin kymmenen henkilöä oli tahdosta riippumattomassa hoidossa vuonna 2001. Pakkoa kohdistetaan keskuslaitoksissa myös muihin kuin hoitoon määrättyihin henkilöihin. Käytännössä pakkotoimenpiteitä saatetaan käyttää myös avohuollossa esimerkiksi asumispalveluissa. Niin laitos- kuin avohuollossa esiintyy myös monia tilanteita, joissa on vaikea suoralta kädeltä sanoa, onko kyse pakon käytöstä perusoikeusrajoituksen merkityksessä.

7.4 Tahdosta riippumattomaan hoitoon määrääminen

Tahdosta riippumattomaan hoitoon määräämistä koskevien säännösten arviointi ei kuulu selvityksen toimeksiantoon. Pakkoa koskevan sääntelyn kokonaisuuteen ja hoidon aikaisten pakotteiden ja rajoitusten kohteeksi joutuvan henkilön asemaan se kuitenkin vaikuttaa. Siksi seuraavassa eritellään kehitysvammalain nykyisen sääntelyn sisältöä.

Hoitoon määräämisen edellytykset (KehitysvammaL 32 §):

henkilö on kehitysvammainen kehitysvammalain määritelmän mukaan
henkilön huoltoa ei voida järjestää muutoin kuin vastoin tahtoa ja
a) henkilön on syytä olettaa ilman hoitoa joutuvan vakavaan hengen- tai terveydenvaaraan tai b) henkilön käytöksestä ja muista seikoista käy ilmi, että hän on vammaisuutensa vuoksi vaarallinen toisen henkilön turvallisuudelle ja välittömän erityishuollon tarpeessa
Menettely (KehitysvammaL 33 §)

erityishuollon johtoryhmälle kirjallinen hakemus, jonka voi tehdä edunvalvoja tai huoltaja
jollei hakemuksen tekemiseen oikeutettuja ole tai jolleivät he suostu sen tekemiseen, voi hakemuksen tehdä oleskelukunnan sosiaalihuollon toimielin tai sen määräämä viranhaltija tai rangaistuslaitoksessa olevan osalta laitoksen johtaja
jos erityishuollon johtoryhmä katsoo olevan ilmeistä, että hoitoon määräämisen edellytykset ovat olemassa, se voi määrätä henkilön tutkimukseen
tutkimus on suoritettava viipymättä ja viimeistään viiden päivän kuluessa tutkittavaksi saapumisesta
lääninhallitus voi pidentää määräaikaa erityisestä syytä
tutkimuksen jälkeen erityishuollon johtoryhmä päättää erityishuollon antamisesta
päätös on välittömästi ja viimeistään kahden viikon kuluessa sen tekemisestä alistettava hallinto-oikeuden vahvistettavaksi
hallinto-oikeuden on käsiteltävä asia kiireellisesti
Hoidon lopettaminen (KehitysvammaL 37 – 38 §)

jos vastoin tahtoa erityishuollossa olevaa henkilöä tutkittaessa tai huoltoa järjestettäessä käy ilmi, että hoidon edellytykset puuttuvat, hoidon antaminen on lopetettava
lopettamista voi pyytää huollettava itse, edunvalvoja tai huoltaja, sosiaalihuollon toimielin tai sen määräämä viranhaltija taikka rangaistuslaitoksen johtaja
saman tutkimuksen perusteella huoltoa voidaan antaa enintään puolen vuoden ajan
jos henkilö ei sen jälkeen suostu jäämään erityishuoltoon eikä hoitoa ole lopetettava, hoitoon määräämisen edellytykset on selvitettävä vähintään puolivuosittain
Erityishuollon antamisesta vastoin tahtoa tai hoidon jatkamisesta valitetaan hallinto-oikeuteen. Sekä lääninhallituksen että hallinto-oikeuden päätöksistä on jatkovalitusmahdollisuus korkeimpaan hallinto-oikeuteen.

7.5 Pakotteet ja rajoitukset

Kehitysvammalain 42 §:n mukaan erityishuollossa olevaan henkilöön saadaan kohdistaa pakkoa vain siinä määrin kuin erityishuollon järjestäminen tai toisen henkilön turvallisuus vaatii.

Sosiaali- ja terveysministeriön toimeksiannosta Leena M. Matikka laati selvityksen pakon ja rajoitusten käyttöä koskevista ohjeista kehitysvammapiireissä (Helsinki 31.8.2000). Selvityksen mukaan erityishuoltopiirien ohjeet pakkotoimenpiteiden käytöstä olivat vuosilta 1986 – 1999. Osassa erityishuoltopiirejä ohjeiden uudistaminen oli meneillään. Uusimmissa ohjeissa pakkotoimenpide-käsite oli muutettu suojaamis- ja turvatoimenpiteeksi. Monien toimenpiteiden tarkoitus oli suojata asiakasta itseään. Kaikkiin ohjeisiin oli sisällytetty pakkotoimenpiteiden kirjaamismenettely. Yleensä ohjeet koskivat sekä laitos- että avohuoltoa. Ohjeiden mukaan päätösvalta toimenpiteistä oli lääkärillä tai tilannekohtaisesti sairaanhoitajalla.

Erityishuoltopiirit ilmoittivat käyttäneensä vuonna 1996 seuraavia pakkotoimenpiteitä: eristäminen, eristäminen omaan huoneeseen, hoitopaidan käyttö, sitominen, kiinnipitäminen, pakkolääkitys, osastosiirto vastoin tahtoa sekä eräitä muita pakkotoimenpiteitä. Asiakkaita, joihin pakkotoimenpiteitä oli kohdistettu, oli yhteensä noin 300. Pakkotoimenpiteiden kohteena olleita suhteessa hoitopaikkojen määrään oli noin 13 prosenttia. Yhden erityishuoltopiirin tiedot puuttuivat yhteenvedosta.

Pakon käyttö on osa käytännön hoitotoimintaa, jota edeltävää tilannetta ei voida muutoksenhaun avulla palauttaa eikä siitä ole tulkittu olevan muutoksenhakumahdollisuutta. Tosiasialliseen toimintaan voidaan kuitenkin puuttua ainakin

tekemällä sosiaalihuollon asiakaslain mukainen muistutus kohtelustaan sosiaalihuollon toimintayksikön vastuuhenkilölle tai sosiaalihuollon johtavalle viranhaltijalle tai potilaslain mukainen muistutus terveydenhuollon toimintayksikössä terveydenhuollosta vastaavalle johtajalle
ottamalla yhteyttä sosiaaliasiamieheen tai potilasasiamieheen
tekemällä kantelu valvovalle hallintoviranomaiselle, ensi sijassa lääninhallitukselle
tekemällä kantelu oikeusasiamiehelle tai oikeuskanslerille (säännös toimivallan jaosta tahdosta riippumattoman hoidon osalta)
7.6 Vertailu Norjan ja Tanskan säännöksiin

Seuraavassa kehitysvammahuollon pakon sääntelytarvetta käydään läpi vertaamalla 1) nykytilannetta kehitysvammahuollossa 2) Norjan määräaikaiseen kehitysvammahuoltoa koskevaan lainsäädäntöön ja 3) Tanskan pakkotoimia koskevaan lainsäädäntöön.

Pakotteiden ja rajoitusten soveltamistilanteet

1. Nykyinen kehitysvammahuolto

tahdonvastainen huolto ja tutkimus, vapaaehtoinen hoito
avo- ja laitoshuolto
2. Norja/ kehitysvammaiset

ei erillistä päätöstä tahdonvastaisesta hoidosta
kaikki hoitomuodot
3. Tanska/ kehitysvammaiset

henkilöt, jotka saavat sosiaalipalvelulain mukaista apua, palveluja tai ovat aktivoivien toimien piirissä
henkilöt, joka vastustavat palvelun antamista
Pakon käytön yleisperiaate

1. Nykyinen kehitysvammahuolto

erityishuollossa olevaan henkilöön saadaan kohdistaa pakkoa vain siinä määrin kuin erityishuollon järjestäminen tai toisen henkilön turvallisuus vaatii
2. Norja/kehitysvammaiset

pakkotoimien sääntelyn tavoite on kehitysvammaisiin kohdistuvien pakkotoimien vähentäminen ja valvonta
pakkotoimia voi käyttää ainoastaan silloin, kun se on ammatillisesti tai eettisesti perusteltua
toimenpiteet eivät saa ulottua pitemmälle kuin mitä toimenpiteen tavoitteen kannalta on tarpeellista
vaihtoehtoiset toimenpiteet tulee olla tutkittu tai kokeiltu ennen kuin pakkotoimenpiteeseen ryhdytään
3. Tanska/kehitysvammaiset

kunnan tulee tehdä kaikkensa, jotta asiakas osallistuisi vapaaehtoisesti palveluihin
pakon käytön tulee olla suhteessa siihen, mihin pakolla pyritään. Jos vähäisempi toimenpide on riittävä, tulee tätä käyttää
pakkoa tulisi käyttää mahdollisimman hellävaraisesti ja lyhytaikaisesti, jotta tarpeettomalta vahingolta ja loukkaukselta vältytään
Eristäminen

1. Nykyinen kehitysvammahuolto

eristämistä toteutetaan keskuslaitoksissa
2. Norja/kehitysvammaiset

eristäminen vahingon estämiseksi
toimenpide tulee keskeyttää, kun tilanne on saatu hallintaan
eristäminen tavallisessa asuinhuoneessa, työntekijän tulee olla huoneessa tai välittömässä läheisyydessä, turvallisuussyitä henkilöä voidaan poikkeuksellisesti pitää yksin omassa huoneessa lukitus oven takana, jolloin jatkuva seuranta ja toimenpide keskeytettävä tarvittaessa
päättää se, jolla on päivittäinen vastuu palvelusta, ilmoitusmenettely kaikista pakkotoimista, maaherran vahvistus. Päätös pakkotoimista tehdään etukäteen, esimerkiksi eristämisestä enintään neljäksi kuukaudeksi kerrallaan.
3. Tanska/kehitysvammaiset

kiinnipitäminen: kiinnipitäminen tai eristäminen toiseen huoneeseen, jos huomattava vaara siitä, että henkilöön itseensä tai muihin henkilöihin kohdistuu huomattavia henkilövahinkoja ja jos olosuhteet toimenpidettä ehdottomasti edellyttävät
asuntoon eristäminen: kodista lähtemisen estäminen tai takaisin asuntoon vieminen
aika kunnan harkinnassa, arvioitava jatkuvasti selvitäänkö lievemmin toimin
kunta päättää
Sitominen

1. Nykyinen kehitysvammahuolto

sitomista toteutetaan käytännössä
2. Norja/kehitysvammaiset

mekaanisten pakkotoimivälineiden käyttö on kielletty, esimerkiksi vyöt, sänky-, käsi- ja jalkahihnat, pakkopaidat ja vastaavat. Poikkeus fyysisiin toimintarajoituksiin liittyvät hoito- ja suojaamistoimenpiteet, joita palvelunkäyttäjän vastustaessa arvioitava pakkotoimenpiteiden yleisten edellytysten valossa.
3. Tanska/kehitysvammaiset

kiinnisitominen pyörätuoliin tai muihin apuvälineisiin, sänkyyn, tuoliin, wc-istuimeen, jos tavoitteena on kaatumisen estäminen ja jos voidaan välttää huomattava henkilövahinko ja jos olosuhteet sitomista ehdottomasti edellyttävät
aika kunnan harkinnassa, arvioita jatkuvasti selvitäänkö lievemmin toimin
kunta voi päättää
Muita pakotteita ja rajoituksia

1. Nykyinen kehitysvammahuolto

Käytännössä voidaan toteuttaa:

pakkosyöttäminen ja -juottaminen, hygienian hoito pakolla
liikkumisvapauden rajoittaminen
pakkolääkitys
lääkärintutkimukset
tilanteet, joissa vahvempi suostuttelee heikompaa
2. Norja/kehitysvammaiset

tekniset valvontalaitteet ja hälytysjärjestelmät: tahdon vastaisesti vain, jos se on tarpeen vahingon estämiseksi tai rajoittamiseksi
3. Tanska/kehitysvammaiset

turva- ja hälytyslaitteet: jos vaarana on, että henkilöön itseensä tai muihin henkilöihin kohdistuu huomattavia henkilövahinkoja ja että olosuhteet yksittäisissä tapauksissa edellyttävät tätä vaaran välttämiseksi, valvonnan kesto kunnan harkinnassa, arvioitava jatkuvasti, voidaanko selvitä lievemmillä toimenpiteillä, kunta päättää
7.7 Näkökohtia uudistamisesta

Eduskunnan apulaisoikeusasiamies esitti pakon käyttöä kehitysvammaisten erityishuollon keskuslaitoksissa koskevassa päätöksessään (16.12.1996, 121/2/95) valtioneuvostolle, että kehitysvammaisten erityishuollosta annetun lain 42 §:n säännöstä täsmennetään niin, että pakon käyttöä koskeva päätöksenteko, pakkotoimenpiteiden sisältö ja laajuus sekä tarkkarajaiset perusteet käyvät ilmi laista.

Seuraavassa selostetaan tiivistetysti apulaisoikeusasiamiehen päätöksessään esittämiä havaintoja ja kannanottoja nykyisten menettelyjen hyväksyttävyydestä tai kehitysvammahuollon lainsäädännön muutostarpeista.

kehitysvammahuollon vapaaehtoisuudesta seuraa, että erityishuollossa saadaan yleensä ryhtyä vain sellaisiin toimenpiteisiin, joihin erityishuollossa oleva tai hänen edunvalvojansa tai huoltajansa on antanut suostumuksen
kehitysvammalakia koskevan hallituksen esityksen (HE 102/1979) perusteluista ilmenee, että säännöstä pakon käytöstä on tulkittava mahdollisimman suppeasti
käytännössä epäselvyyttä ilmenee sen suhteen, minkälaiset toimenpiteet katsotaan kehitysvammalain 42 §:n mukaiseksi pakoksi
pakon käyttö kasvatuksellisessa tarkoituksessa tai kurinpitosyistä ei ole hyväksyttävää
eristämistä on käytetty virheellisin perustein, rangaistuksena ja myös henkilökunnan vähäisyyden perusteella
eristämistä on toteutettu myös palvelukodissa
eristäminen on toteutettu omassa huoneessa lukitsemalla sinne vastoin tahtoa tai erillisessä eristyshuoneessa
eristyshuoneiden oloissa on selviä puutteita, ne eivät täytä inhimillisen kohtelun vaatimuksia. Eristyshuoneista luopuminen on myönteistä kehitystä.
asukkaan rauhattomuuden syihin ja taustoihin sekä aggressioiden kanavoimiseen muualle kuin toisiin asukkaisiin ja henkilökuntaan tulee kiinnittää entistä enemmän huomiota. Esimerkiksi ulkoilu henkilökunnan mitoituksen vuoksi on vähäistä, esimerkiksi vain kerran viikossa.
sitominen eroaa eristämisestä siinä, ettei toimenpiteellä pyritä niinkään suojaamaan toisia asukkaita tai henkilökuntaa kuin asukasta itseään
sitominen voi olla perusteltua esimerkiksi silloin, kun sillä estetään asukkaan putoaminen tai kaatuminen tai estetään häntä puremasta itseään verille tai hakkaamasta päätään seinään tai lattiaan tai tuhrimasta itseään tai ympäristöä ulosteilla. Toimenpide saattaa olla myös WC-toimintojen yhteydessä putoamisvaaran vuoksi välttämätön.
asukasta ei pidä missään tapauksessa sitoa pitemmäksi aikaa kuin on välttämätöntä. Sitominen on hoitotoimenpide, jonka tarve tulee myös olla lääkärin arvioinnin varassa.
Leena Matikan selvityksessä selostettiin erityishuoltopiirien ehdotuksia pakkotoimenpiteitä koskevien säännösten tarkistamiseksi:

Päätöksentekijän tulee olla yksilöity ja päätöksen valituskelpoinen. Päätöksentekojärjestelmässä pitäisi ottaa huomioon, että pakkotoimenpiteitä joudutaan tekemään äkillisesti ja vuorokauden eri aikoina.
Pakkotoimenpiteitä pitää voida käyttää myös muihin kuin vastentahtoisessa hoidossa oleviin kehitysvammaisiin, joita nykyisen käytännön vallitessa on kehitysvammalaitoksissa ani harvoin.
Säädösten yhdenmukaisuus muiden asiakasryhmien kanssa on tarkistettava.
Määrittelyt ja päätösvastuu on yhdenmukaistettava.
On erotettava välitön, hoidon sisäinen tilanne (esim. välttämätön lääkkeiden anto) ja sen nojalla tehtävät hallinnolliset päätökset niistä päätöksistä, joilla rajoitetaan yksilön liikkumisvapautta tai muita hallitusmuodossa taattuja yksilölle kuuluvia oikeuksia. Näiden päätösten osalta tulisi arvioida miten oikeussuojajärjestelmää esimerkiksi kehitysvammahuollossa, lastensuojelussa, päihdehuollossa ja mielenterveyslainsäädännössä voitaisiin kehittää.
Olisi määriteltävä selkeämmin, mikä on pakkotoimenpide, mikä suojaamistoimenpide, mikä turvatoimenpide ja mikä hoitotoimenpide.
Hallintotoimet, joilla tosiasiallisesti rajoitetaan yksilön oikeuksia, säädettäisiin päätöksiksi, joista asiakkaana olevalla henkilöllä on oikeus hakea muutosta muutoksenhakuelimissä ja tuomioistuimessa.
Toimenpiteiden käytön valvonta kaikissa kehitysvammaisia palvelevissa yksiköissä (kuntayhtymät, kunnat, yksityiset) tulee sisällyttää lainsäädäntöön.
Menettelytavat yksilön oikeuksien turvaamiseksi on sisällytettävä lainsäädäntöön.
8 Päihdehuolto

8.1. Päihdehuollon palvelut ja asiakkaan asema
8.2. Päihdehuollon järjestäminen, ohjaus ja valvonta
8.3. Tahdosta riippumattomaan hoitoon määrääminen
8.4. Pakotteet ja rajoitukset tahdosta riippumattoman hoidon aikana
8.5. Valinta poliisin toimien ja hoitoon määräämisen välillä väkivaltatilanteissa
8.6. Vapaaehtoiseen päihdehuoltoon liittyvä pakon käyttö
8.7. Näkökohtia uudistamisesta

8.1 Päihdehuollon palvelut ja asiakkaan asema

Päihdehuollon tavoitteista, periaatteista, palveluista ja niiden järjestämisvelvollisuudesta säädetään päihdehuoltolaissa (41/1986), joka tuli voimaan vuonna 1987. Päihdehuoltolakia säädettäessä kumottiin päihdyttävien aineiden väärinkäyttäjien huollosta annettu laki (96/1961, PAV-laki) ja irtolaislaki (57/1936). Vuonna 1984 voimaan tulleella sosiaalihuoltolailla oli jo kumottu huoltoapulaki (116/1956). Päihdehuollon uudistaminen oli merkittävä osa sosiaalihuollon periaatekomitean (1971:A 25) työhön perustunutta sosiaalihuollon kokonaisuudistusta 1970- ja 1980-luvulla. PAV-lain mukainen järjestelmä oli viranomaisaloitteinen ja sillä pyrittiin korostuneesti yhteiskunnan suojaamiseen (HE 246/1984 vp.)

Päihdehuollon tavoitteena on ehkäistä ja vähentää päihteiden ongelmakäyttöä sekä siihen liittyviä sosiaalisia ja terveydellisiä haittoja sekä edistää päihteiden ongelmakäyttäjän ja hänen läheistensä toimintakykyä ja turvallisuutta (päihdehuoltolaki 1 §). Laissa palvelujen antamisen perustaksi on säädetty henkilön ja hänen läheistensä tarve (7 §). Yhteisölliset tavoitteet painottuvat lain ennalta ehkäisevää toimintaa koskevissa säännöksissä, joiden mukaan sosiaali- ja myös terveyslautakunnan tehtäviksi on säädetty kunnan elinolosuhteisiin ja elämäntapoihin vaikuttaminen muun muassa tietoa välittämällä (5 §).

Päihdehuollon keskeisistä periaatteista säädetään lain 8 §:ssä. Sen mukaan päihdehuollon palvelut on järjestettävä siten, että niiden piiriin voi hakeutua oma-aloitteisesti ja niin, että asiakkaan itsenäistä suoriutumista tuetaan. Hoidon on perustuttava luottamuksellisuuteen. Toiminnassa on otettava ensisijaisesti huomioon päihteiden ongelmakäyttäjän ja hänen läheistensä etu. Palvelujen kehittämistä koskevan 6 §:n mukaan päihdehuollon palvelut on järjestettävä yleisiä sosiaali- ja terveydenhuollon palveluja kehittämällä sekä antamalla erityisiä päihdehuoltoon tarkoitettuja palveluja. Yleisten palvelujen ensisijaisuus ilmenee pykälän 2 momentista, jonka mukaan sosiaali- ja terveydenhuollon yleisiä palveluja tulee kehittää siten, että niiden piirissä pystytään riittävästi hoitamaan päihteiden ongelmakäyttäjiä sekä tarvittaessa ohjaamaan avun ja tuen tarpeessa oleva henkilö erityisesti päihdehuoltoon tarkoitettujen palvelujen piiriin. Pykälän 3 momentin mukaan palvelut tulee järjestää ensisijaisesti avohuollon toimenpitein siten, että ne ovat helposti tavoitettavia, joustavia ja monipuolisia.

Poikkeuksena vapaaehtoisuuden periaatteesta on säädetty henkilön hoidosta tahdosta riippumatta, mitä selostetaan tarkemmin jäljempänä. Myös tahdosta riippumattomaan hoitoon on päihdehuoltolaissa liitetty menettelyjä henkilön osallistumisesta hoitonsa suunnitteluun.

Päihdehuollon asiakkaan oikeus saada palveluja määräytyy päihdehuoltolain 7 §:n mukaan seuraavasti. Päihdehuollon palveluja tulee antaa henkilölle, jolla on päihteiden käyttöön liittyviä ongelmia, sekä hänen perheelleen ja muille läheisilleen. Palveluja on annettava henkilön, hänen perheensä ja muiden läheistensä avun, tuen ja hoidon tarpeen perusteella.

Alaikäisten päihdehuollon järjestämisessä tulevat kysymykseen myös lastensuojelulain säännökset ja mahdollisesti myös mielenterveyslain säännökset. Kyseiset lait voivat tulla saman henkilön kohdalla sovellettaviksi rinnakkain tai peräkkäin. Tämä koskee erityisesti alaikäisiä, jotka lastensuojelutoimenpiteiden ohella saattavat tarvita esimerkiksi mielenterveyspalveluja. Lastensuojelulain lähtökohta on avohuollon ensisijaisuus. Sosiaalihuollon toimielimen on lain 12 §:n mukaan ryhdyttävä avohuollon tukitoimiin, jos lapsi tai nuori käyttäytymisellään vaarantaa terveyttään tai kehitystään.

Asiakkaan ja potilaan asemaa palvelujen suunnittelussa, hoidosta päättämisessä ja hoidon toteuttamisessa ohjaavat sosiaalihuollon asiakaslain ja terveydenhuollon potilaslain säännökset. Seuraavaan on tiivistetty niiden itsemääräämisoikeutta koskevan sääntelyn ydin:

Terveydenhuolto: tiedon saamiseen perustuva suostumus, rajana lääketieteellinen hyväksyttävyys, jos ei selvitystä tahdosta, hoito potilaan edun mukaan.
Sosiaalihuolto: ensisijaisesti otettu huomioon asiakkaan toivomukset ja mielipide, asiakkaalla oikeus saada selvitys toimenpidevaihtoehdoista, ratkaistava siten, että otetaan huomioon asiakkaan etu, kuuleminen ennen päätöksen tekemistä hallintomenettelylain mukaan.
Sosiaalihuollon järjestämisen tulee perustua päätökseen tai sopimukseen. Asiakkaan kanssa yhteisymmärryksessä tulee yleensä laatia palvelusuunnitelma.

Muutoksenhaku päihdehuoltolain tarkoittamiin päätöksiin on pääsäännön mukaan sosiaalihuoltolain 7 luvun mukainen. Viranhaltijan tekemästä päätöksestä voi tehdä oikaisuvaatimuksen sosiaalihuollon toimeenpanosta vastaavalle toimielimelle. Toimielimen päätökseen haetaan muutosta valittamalla hallinto-oikeuteen.

8.2 Päihdehuollon järjestäminen, ohjaus ja valvonta

Kunnan on huolehdittava siitä, että päihdehuolto järjestetään sisällöltään ja laajuudeltaan sellaiseksi kuin kunnassa esiintyvä tarve edellyttää (PäihdehuoltoL 3 §). Päihdehuollon palvelujen ja toimenpiteiden järjestäminen ja kehittäminen kuuluu sosiaalihuollon osalta sosiaalihuollon toimeenpanosta huolehtivalle monijäseniselle toimielimelle ja terveydenhuollon osalta terveydenhuollosta huolehtivalle monijäseniselle toimielimelle.

Käytännössä päihdehuollon erityispalvelujen ytimen muodostavat avohoidossa suurimpiin kaupunkeihin sijoittuvat A-klinikat ja nuorisoasemat ja laitosmaisissa palveluissa yleensä useamman kunnan ylläpitämät tai järjestöjen omistamat katkaisuhoitoasemat ja kuntoutuslaitokset. Lisäksi on asumisvaikeuksissa oleville päihdeongelmaisille tarkoitettuja asumispalveluja ja päiväkeskuksia. Erityispalveluissa työskentelevät keskeiset ammattiryhmät ovat sosiaalityöntekijät, sairaanhoitajat, lääkärit ja ohjaajat. (lähde: www.päihdelinkki.fi/tietopankki)

Valtion viranomaisten ohjaus- ja valvontatehtävät on päihdehuollossa järjestetty sosiaali- ja terveydenhuollon yleisten periaatteiden mukaan siten kuin jaksossa 5.1 selostetaan. Yksityisten palvelujen sääntelyä käsitellään lisäksi jaksossa 5.2. Päihdejärjestöt aloittivat vuonna 1996 päihdeasiamiesprojektin. Taustalla oli päihdeasiakkaan aseman heikentyminen ja hoitoon pääsyn vaikeutuminen 1990-luvun alkuvuosina. Asiamiestoiminnan tavoitteena on auttaa päihdeongelmaisia heidän oikeudellisissa ongelmissaan ja ajaa heidän lakiin perustuvia oikeuksiaan.

8.3 Tahdosta riippumattomaan hoitoon määrääminen

Tahdosta riippumattoman hoidon asema muuttui merkittävästi päihdehuollossa nykyisen lain voimaantulon jälkeen. Muutoksia olivat lainsäädännön tasolla avohuollon ensisijaisuus ja asiakkaan osallistumisen korostaminen ja pakon käytön perusteiden selkiinnyttäminen. Tahdosta riippumattomaan hoitoon voidaan päihdehuoltolain mukaan ryhtyä terveyden vaarantamisen tai väkivaltaisuuden perusteella.

Käytännössä päihdehuollon tahdosta riippumattoman hoidon osuus on merkittävästi vähentynyt ja vuosittain tehdään vain muutamia (arviolta enintään 10) pakkohoitopäätöksiä. Tahdosta riippumatonta hoitoa voidaan järjestää lääninhallituksen nimeämissä toimintayksiköissä. Kaikki lääninhallitukset eivät ole näitä yksiköitä nimenneet. Kaikissa lääneissä ei välttämättä ole hoidon järjestämiseen soveliaita yksiköitä. Tahdosta riippumattomasta hoidosta palvelun järjestäjälle aiheutuvat kustannukset ovat myös korkeat.

Päihdeongelmaiset voivat olla tahdosta riippumattomassa hoidossa myös mielenterveyslain tahdosta riippumatonta hoitoa koskevilla perusteilla, jos he ovat psykiatrisen hoidon tarpeessa ja hoitoon määräämisen edellytykset kaikilta osin täyttyvät.

Lasten päihteiden käyttö voi johtaa huostaanottoon. Sosiaalilautakunnan on lastensuojelulain 16 §:n nojalla otettava lapsi huostaan ja järjestettävä hänelle sijaishuolto muun muassa, jos lapsi vaarantaa vakavasti terveyttään tai kehitystään käyttämällä päihteitä.

Hoitoon määräämisen edellytykset (PäihdehuoltoL 10 §)

henkilön hoidon ja huollon järjestämisessä vapaaehtoisuuteen perustuvat palvelut eivät ole mahdollisia tai ne ovat osoittautuneet riittämättömiksi ja
henkilö on
ilman päihteiden käytön keskeyttämistä ja asianmukaista hoitoa hänellä olevan tai hänelle päihteiden käytöstä välittömästi aiheutumassa olevan sairauden tai vamman johdosta välittömässä hengenvaarassa tai saamassa vakavan, kiireellistä hoitoa vaativan terveydellisen vaurion (terveysvaara); tai
päihteiden käytön vuoksi vakavasti vaarantaa perheensä tai muun henkilön terveyttä, turvallisuutta tai henkistä kehitystä (väkivaltaisuus).
Väkivaltaisuusperustetta ei sovelleta alle 18-vuotiaaseen henkilöön, ellei siihen ole erityistä syytä. Säännöksen perusteluna on päihdehuoltolakia koskevan hallituksen esityksen (HE 246/1984 vp.) mukaan lastensuojelun toimien ensisijaisuus.

Menettely (PäihdehuoltoL 11 – 18 §)

1. Terveysvaara

määräyksen hoidosta voi yleensä antaa terveyskeskuksen vastaava lääkäri tai sairaalan asianomainen ylilääkäri toisen lääkärin antaman lääkärinlausunnon nojalla
2. Lyhytaikainen hoito väkivaltaisuuden perusteella

sosiaalihuollon toimielimen määräämällä viranhaltijalla on oikeus määrätä henkilö tahdosta riippumattomaan hoitoon päihteiden käytön katkaisemiseksi enintään viideksi vuorokaudeksi
päätös on alistettava heti hallinto-oikeuden vahvistettavaksi
ennen päätöksen tekemistä hankittava tarvittava selvitys päätöksenteon perustana olevista seikoista sekä selvitykset henkilön elinolosuhteista ja aikaisemmista toimenpiteistä hänen kuntouttamisekseen
3. Hoito väkivaltaisuuden perusteella

hallinto-oikeus voi sosiaalihuollon toimielimen esityksestä päättää henkilön määräämisestä hoitoon tahdostaan riippumatta enintään 30 vuorokaudeksi, milloin lyhytaikainen hoito on osoittautunut riittämättömäksi
ennen hoitoon määräämistä hankittava lääkärinlausunto henkilön terveydentilasta
selvitys kuten edellä
4. Yhteiset säännökset

asianosaiselle on varattava tilaisuus tulla kuuluksi hallintomenettelylain mukaan
päätös on pantava heti täytäntöön alistuksesta tai muutoksenhausta riippumatta
asiakkaalle on järjestettävä mahdollisuus osallistua hoidon suunnitteluun, toimenpiteiden valintaan ja hoitoyhteisön toimintaan
hoito on lopetettava heti, kun hoidon edellytyksiä ei enää ole
Päätökseen, joka koskee henkilön määräämistä hoitoon tahdostaan riippumatta, saa hakea muutosta valittamalla hallinto-oikeuteen 14 päivän kuluessa päätöksen tiedoksi saannista. Hallinto-oikeuden vahvistettavaksi alistetusta asiasta ei kuitenkaan saa hakea muutosta valittamalla. Hallinto-oikeuden päätöksestä voidaan hakea muutosta valittamalla korkeimpaan hallinto-oikeuteen.

8.4 Pakotteet ja rajoitukset tahdosta riippumattoman hoidon aikana

Päihdehuoltolaissa ja päihdehuoltoasetuksessa (653/1986) on säännelty seuraavat pakotteet ja rajoitukset:

eristäminen
päihteiden ja niiden käyttöön liittyvien esineiden ja aineiden haltuunotto
henkilöntarkastus
postin tai muun lähetyksen tarkastaminen
Pakotteita voidaan soveltaa tahdosta riippumattomassa hoidossa sekä sosiaali- että terveydenhuollossa. Tahdosta riippumattoman hoidon vähäisyyden vuoksi myös säännellyt pakotteet koskevat pientä osaa päihdehuollon asiakkaista.

Eristäminen

henkilö voidaan eristää toimintayksikössä, jos hän on vaaraksi itselleen tai muille tai jos eristäminen on muutoin henkilön hoidon kannalta muutoin erityisen perusteltua
eristäminen yhtämittaisesti enintään 24 tuntia, jonka jälkeen jatkamiselle oltava erityisiä syitä
päättää sosiaalihuollon toimintayksikössä sen johtaja, terveydenhuollossa päätös niin kuin siitä on erikseen säädetty
asetuksella on säädetty eristämistä ohjaava yleissäännös, jonka mukaan eristämistä ei saa määrätä pidemmäksi aikaa eikä myöskään jatkaa kauemmin kuin henkilön hoito välttämättä vaatii
eristämisen tulee tapahtua toimintayksikön henkilöstön jatkuvan huolenpidon alaisena
eristämistä voidaan asetuksen nojalla jatkaa uudella päätöksellä vain, jos henkilö eristämisen jälkeen on edelleen vaaraksi itselleen tai muille taikka jos eristäminen on edelleen henkilön hoidon kannalta erityisen perusteltua. Edellytyksenä on lisäksi, ettei henkilön hoitoa ole tarkoituksenmukaisempaa järjestää muulla tavalla.
yhtämittaisen eristämisen enimmäisaika on 48 tuntia
eristämistä koskeva päätös on tehtävä sosiaali- ja terveysministeriön vahvistaman kaavan mukaisesti (asetus)
Aineiden ja esineiden haltuunotto

jos hoidossa olevalla on päihteitä tai niiden käyttöön liittyviä välineitä taikka turvallisuutta vaarantavia aineita tai esineitä, ne on otettava toimintayksikön haltuun
päättää sosiaalihuollon toimintayksikössä sen johtaja, terveydenhuollon toimintayksikössä päätös niin kuin siitä on erikseen säädetty
Henkilöntarkastus

jos on perusteltua syytä epäillä, että henkilöllä on hallussaan päihteitä tai niiden käyttöön liittyviä välineitä taikka turvallisuutta vaarantavia aineita tai esineitä, voidaan hänelle tehdä henkilöntarkastus
päättää sosiaalihuollon toimintayksikössä sen johtaja, terveydenhuollon toimintayksikössä päätös niin kuin siitä on erikseen säädetty
Pakotteita ja rajoituksia koskevasta muutoksenhausta ei ole nimenomaisia säännöksiä.

Tosiasialliseen toimintaan voidaan kuitenkin puuttua ainakin seuraavin menettelyin:

tekemällä sosiaalihuollon asiakaslain mukainen muistutus kohtelusta sosiaalihuollon toimintayksikön vastuuhenkilölle tai sosiaalihuollon johtavalle viranhaltijalle tai potilaslain mukainen muistutus terveydenhuollon toimintayksikössä terveydenhuollosta vastaavalle johtajalle
ottamalla yhteyttä sosiaaliasiamieheen tai potilasasiamieheen
tekemällä kantelu valvovalle hallintoviranomaiselle, ensi sijassa lääninhallitukselle
tekemällä kantelu oikeuskanslerille tai oikeusasiamiehelle (säännös toimivallanjaosta tahdosta riippumattoman hoidon osalta)
8.5 Valinta poliisin toimien ja hoitoon määräämisen välillä väkivaltatilanteissa

Päihdehuoltolain perustelujen mukaan päihteiden satunnaisesta käytöstä aiheutuva väkivaltaisuus tulisi ratkaista esimerkiksi poliisin säilöönottotoimenpitein. Perustelujen mukaan perheen sisäisissä väkivaltatilanteissa joudutaan usein turvautumaan päihtyneiden käsittelystä annetun lain (461/73) mukaiseen enintään 24 tunnin säilössä pitoon tai poliisilain mukaiseen eristämiseen. Poliisin toimet ovat kuitenkin lyhytaikaisia ja juomakierteen tai muun pitkään jatkuneen tai voimakasta riippuvuutta aiheuttavan päihteiden käytön katkaisemisen kannalta liian lyhyitä. Tahdosta riippumatta toteutettavan lyhytaikaisen hoidon tavoitteena on päihdehuoltolain ja sen perustelujen mukaan päihteiden käytön katkaiseminen.

8.6 Vapaaehtoiseen päihdehuoltoon liittyvä pakon käyttö

Päihdehuollon ominainen piirre on, että huollon ja hoidon tavoitteeseen pääseminen edellyttää asiakkaan tai potilaan voimakasta motivaatiota. Tässä suhteessa hoitoon tulon ja hoidon aloittamisen kysymykset eroavat merkittävästi monista muista tässä selvityksessä tarkasteltavista palveluista.

Asiakkaiden "pakon" kokemukset päihdehuollossa liittyvät usein hoitoon pääsyyn. Kentältä on koottu tätä selvitystä varten seuraavia esimerkkejä, joista osa liittyy alkoholismin, osa opiaattiriippuvuuden hoitoon:

usein hoitoon hakeutuessa pakotetaan jatkuvasti samoihin laitospaikkoihin, joista henkilöllä on jo epäonnistuneita kokemuksia, potilaan kanssa ei edes neuvotella
pakotetaan tekemään epärealistisia hoitosopimuksia, esimerkiksi jos et allekirjoita tätä, et saa minkäänlaista hoitoa
epävirallisesti pakotetaan onnistumaan ensimmäisellä hoitokerralla, esimerkiksi jos ei onnistu, ei ole mahdollisuutta kyseisenlaiseen hoitoon moneen vuoteen
huumeongelmainen ei voi hakeutua haluamalleen lääkärille tai hoitopaikkaan, vaan on mentävä sinne, mihin pääsee (ei yksityislääkärille; liittyy opiaattiriippuvuuden hoitoon)
pakko olla jonossa vapaaehtoiseen hoitoon 1 – 2 vuotta
opiaattiriippuvaisten lääkkeelliseen hoitoon pääsyn edellytyksenä on toistuvasti puhtaat seulat, vaikka hakeutuu hoitoon huumeongelman vuoksi
avohoidon käyttöä edellytetään silloinkin, kun laitoshoidon tarve on selkeä, liittyy motivaation arviointiin
Hoidon alkaessa tai sen aikana ovat asiakkaat ja potilaat voineet kokea pakkona esimerkiksi seuraavia tilanteita:

hoidon aikana pakotetaan kaikki samaan muottiin, esimerkiksi opiaattiriippuvaisten hoidossa lääkkeet on haettava samaan aikaan opiskelu-, työ- tai perheasioista riippumatta, esimerkiksi klo 8 – 12 hoidon lopettamisen uhalla, huumeseulan puhtaus ei tällöin riitä estämään hoidon keskeyttämistä
virtsanäytteiden ottaminen jatkuvasti valvotusti hoidon lopettamisen uhalla
eristäminen muusta hoitoyhteisöstä vähäisenkin väärinkäytösepäilyn vuoksi, laitoshoidossa olevilta kielletään esimerkiksi omaisten tapaamiset, ulkona liikkuminen tai lomat
kristillisissä hoitopaikoissa voidaan edellyttää uskon tunnustamista; onko hoitopaikalle tällöin toista vaihtoehtoa
Vapaaehtoisessa hoidossa ei ole lainsäädäntöä pakotteiden käytöstä lukuun ottamatta päihdehuollon yksiköitä koskevaa alkoholilain säännöstä alkoholin pois ottamisesta. Henkilön itsemääräämisoikeuden rajoitukset ja laitoksen toimintasäännöt on usein kirjattu hoitosopimukseen, jonka allekirjoittaminen on hoidon aloittamisen edellytys. Rajoitukset ja säännöt saattavat koskea esimerkiksi musiikin kuuntelua, television katselua, kortin peluuta, puhelimen käyttöä, omaisten tapaamista, ulkoilua tai laitoksesta poistumista esimerkiksi lomalle. Päihteiden käyttöön liittyviä rajoituksia voivat olla esimerkiksi henkilön tai tilojen tarkastuksiin tai näytteiden antoon suostuminen taikka pidättäytyminen omien lääkkeiden käytöstä. Sopimuksen rikkomisen sanktiona voi olla hoidosta pois joutuminen. Mahdollinen lisäsanktio voi olla vaikeus päästää uudelleen ainakaan toivomansa kaltaiseen hoitoon.

8.7 Näkökohtia uudistamisesta

Nykyiset säännellyt päihdehuollon pakotteet ja rajoitukset koskevat suhteellisen pientä ryhmää. Pakotteiden sääntelyä tulisi täsmentää mielenterveyslain uudisteilla olevien säännösten suuntaisesti. Asetuksen tasoiset säännökset olisi tämän arvioinnin yhteydessä siirrettävä lain tasolle. Vastaavia muutoksia on esittänyt huumausaineiden ongelmakäyttäjien hoitoa kehittänyt työryhmä tänä vuonna (Työryhmämuistio 2001:8 STM).

Hoitosopimusten sisältöä olisi arvioitava siltä kannalta, voiko henkilö sopimuksella ja ilman lain sääntelyä edes luopua itsemääräämisoikeudestaan siinä laajuudessa kuin sopimukset edellyttävät. Henkilölle ei käytännössä monesti tarjota muuta kuin yhtä hoitovaihtoehtoa. Tällaisenaan kuvattu käytäntö näyttää huonosti vastaavan asiakaslain ja potilaslain asiakkaan ja potilaan itsemääräämisoikeutta koskevaa sääntelyä.


--------------------------------------------------------------------------------

kirjoitti:

Anonyymi

Kirjoita kommentti

5000

Lähetä