Valintakysymys

olin neljä vuotta erään miehen kanssa..en saa luomusti lapsia siis.hän halusi kyllä elää kanssani,muttei ikinä enää tehdä lapsia koska kaksi ttärtä oli erossa jäänyt exälle,jotka hän tunsi hyljänneen... aivan sairas ajattelutapa kuitenkin . lisääntyminen on aivan yhtä suuri tarve kuin syöminen.nukkuminen.naisella se on tosi iso asia.mies vaan köyrii. luonnon laki. mutta onneksi erosin tästä miehestä..paljastui kyllä myöhemmin muitakin syitä miksei lapsia halunnut,olikin käyttänyt hormooneita joten ei saanut ees..mut oli tosi mukava tuhlata 4v elämöst siihen et luulin hänen muuttavan viel mielensä.. kyllä' sulla on oikeus toteuttaa luonnollisia haaveita!!!älä anna muiden tukehuttaa niitä.. voimia ja onnea :)

ehkä menee tämä, kun en varsinaisesti osaa antaa neuvoja tilanteeseesi, käynhän itse samantyyppistä läpi. Meillä on asiat niin, että minä voisin haluta elämääni yhtä lasta vaikkapa, yksikin riittäisi siis jos tällaisen lahjan elämältä saisin, mutta mieheni ei halua. Lisäksi on vähän kysymysmerkin alla voiko mies saadakaan lapsia kun on sairastanut syövän ja saanut yhtä jos toista hoitoa sinne sun tänne.

Oon miettiny, kumpi on suurempi, tuleeko voittamattomaksi halu tulla äidiksi vain onko puolisoni tärkeämpi. Se nyt on selvää, että kaikkea en voi saada mitä haluan. Joko jätän miehen, joka ei halua lasta ja jonka kanssa lapsen saaminen olisi kysymysmerkki, ja etsin itselleni toisen (jos nyt edes ikinä löydän) tai sitten jään tähän. Kallistun ehkä jälkimmäiseen. Asia on kuitenkin vaikea. Minulla ei ole sellaista ylitsepääsemätöntä tarvetta lisääntyä. Maailma on muutenkin jo ylikansoittunut jne. ja olen onnellinen näinkin. Välitän kuitenkin eniten maailmassa miehestäni, viis hänen sperman laadustaan. Sen perusteella en ole valintaani tehnyt aikoinaan. Olen alkanut totutella siihen ajatukseen että kahdestaan oomme, ja sekin tuntuu ihan hyvältä. Sen voin vain sanoa, että työtä se vaatii, ja se kannattaa loppuun asti ajatella että mitä todella haluaa. Ja mikä on oikeasti tärkeintä. Mitä on valmis tekemään ja millä hinnalla. Vaikeita juttuja, mutta itse täällä pitää ne läpi käydä.

Rakastuin mieheen ja mentiin naimisiin vaikka tiesin ettei hän voi saada lapsia. Ajattelin että rakkaus on suurin, vaikken saisi koskaan lapsia, sitoudun tähän ihmiseen siitä huolimatta. Parin vuoden päästä lapsiasia alkoi stressata todella paljon ja mieheni ehdotti hedelmöityshoitoihin menoa. Muutamien hoitojen jälkeen onnistuttiinkiin saaman vauva.
Lapsi on suurin ja ihmeellisin lahja mitä elämältä voi saada, sitä on myös kumppani joka osaa ajatella myös toisen tarpeita ja tunteita.
Epäilen että ajanmyötä lapsiasia olisi kasvanut meitä erottavaksi tekijäksi. Loppupelissä lapsenkaipuuni olisi kasvanut niin suureksi että se olisi syönyt pohjan myös suhteeltamme.
Kiltteyttään ei tarvitse toista miellyttää, se on kiian iso uhraus jäädä lapsettomaksi jos oikeasti haluaisi lapsia. Se on sitten ihan eri asia jos toinen riittää, eikä oma lapsi ole tosi tärkeä asia.

Kiitos asiallisista vastauksista. Asia on tosiaan hankala ja monimutkainen. Eikä vastausta siihen, mihin olisi loppuelämänsä tyytyväinen tunnu helpolla tulevan. Välillä tuntuu, että parisuhde on se tärkein ja se minulle riittää. Mutta välillä tekee tosi kipeää ajatus, ettei sitä omaa lasta koskaan saa. Varsinkin silloin, kun katsoo, kuinka mies kuitenkin isyydestä nauttii jo olemassaolevan tyttärensä kanssa. Silloin miettii, että miksi ei minun kanssa voisi lasta yrittää joskus?!? Pelkään katkeroitumista ja kovasti yritän asiaa läpikäydä eri kantilta. Aikahan sen kai vain näyttää, kuinka käy...