Juttuni mun

tytteliinikkä kirjoitti:

Halusin laittaa tämän vanhan aineeni tänne, sillä siinä ei ole lainkaan vuorosanoja, ja haluan tietää mitä mieltä olette tälläisestä kerronnasta. Onko se tylsää/mielenkiintoista/ärsyttävää...?

Roolileikki

Kello soi, ja oli jälleen pakko pakottaa itsensä siihen ankeaan, tylsään ja tavalliseen luokkaan. Nythän oli kevät, eikä ketään, tuskin edes matematiikanopettajaa, kiinnostanut opettaa mitään prosenttilaskun kaavoja. Koulua oli jäljellä enää yksi kuukausi, mutta se tuntui pikemminkin vuodelta. Oikeastaan kahdelta. Juuri kun opettaja oli selittämässä todella ”mielenkiintoista” teoriaa siitä, kuinka prosentit tiedettin jo satoja vuosia sitten, oveen koputettiin. Kaikki näyttivät suuresti helpottuneilta, kun jotain tapahtui. Sisään astui rehtori, ja hänen vieressään aivan vieras poika. Pojan vaatetus oli juurin niin nykynuorimaista kuin olla ja voi, ja häänen ilmeensä oli tylsistynyt. Rehtori meni matematiikanopettajan luo, selitti tälle jotakin, ja opettaja nyökkäili vastaukseksi. Pian rehtori lähti, mutta poika ei. Hän jäi seisomaan opettajan viereen.

Kerrankin tapahtui jotakin! Tämä vanha tylsä kouluksi kutsuttu rakennus, jossa toistetaan samoja asioita päivästä toiseen, on jo lannistanut innokkaimmatkin opiskelijat. Mutta nyt on asia aivan toisin. Koko koulu on saanut puheenaiheen uudesta oppilaasta, joka kuudesta vaihtoehdosta laitettiin juuri MEIDÄN luokallemme. Minusta ja monesta muusta tämä on todella jännittävää ja mielenkiintoista, mutta entäs luokkamme pojat. n edes uskalla ajatella mitä tapahtuu, kun heidän valtakuntaansa, heidän reviirilleen tunkeudutaan. Tietenkin uuteen oppilaaseen suhtaudutaan aluksi hieman epävarmasti, mutta ainakin yritän olla hänelle ystävällinen ja toivon, että pojatkin edes YRITTÄISIVÄT. Mutta heidän periaatteensa ovat kyllä niin vääristyneitä, etää tiedä sitten mitä siitäkin tulee.

Pojan nimi oli Alexander, ja hän on juuri muuttanut tänne perheensä kanssa. Sisaruksia hänellä ei ole. Hänen äitinsä on sairaanhoitaja, joka on saanut täältä kaupunginsairaalasta uuden työn. Hänen isänsä on sähköasentaja. Tämän verran tuo uusi, synkkäilmeinen poika itseään esitteli, ja kun hän istui paikalleen, käänsin katseeni automaattisesti luokkamme poikiin takarivissä. Kuten arvelinkin, oli heidän ylimielisille kasvoilleen jo nääntynyt irvaileva hymy. Onneksi kello soi, sillä olisin varmasti kohta lyönyt jotakuta keistä. Tyydyin paiskaamaan kirjat reppuun ja lähdin luokasta.

Seuraavana päivänä pyöräilinjälleen kouluun. Onneksi oli perjantai, sillä haikailin jo viikonlopun perään. Koulun vieressä olevalla bussipysäkillä oli taas tuttu poikaporukka polttamassa, mutta nyt siellä näkyi jotain uutta. Nimittäin Alexander. Siellä hän seisoskeli kädet taskuissa lippalakki vinossa. Hän ei ilmeisesti polttanut, mutta ainakin siinä seurassa hän viihtyi. Ajaessani ohi hän mulkoili minua, mutten välittänyt siitä. Ensimmäisellä tunnilla oli äidinkieltä, (mikä oli hyvä, sillä ainakin puolet luokasta sai lisäaikaa nukkua.) Vasta kun opettaja alkoi puhua paritöistä, oppilaat alkoivat heräillä. Ja kuinka sattuikaan, ”pääsin” Alexanderin, tuon vähäpuheisen ja tylsistyneen pojan pariksi. Vilkaisin taakseni, ja hän virnisti niin ilottomasti kuin vain voi. Vaivuin täysin epätoivoon. Yleensä pidän paritöistä, mutta kun saa parikseen ihmisen, jota ei tunne ja joka on yhtä innostunut kuin minä matematiikan tunnilla, on katastrofi valmis. Saimme mennä tietokoneille etsimään tietoja aiheestamme. Meidän oli Aleksis Kivi. Aloin etsiä netistä tietoja, ja Alexander kirjoitti paperiin otsikkoa. Kun tunti päättyi, olimme saaneet kerättyä tiedot kasaan, ja Alexander oli PIIRTÄNYT kuvan Aleksis Kivestä! Tuijotin kuvaa ihmeissäni, sillä se oli täydellinen. Kaiken kaikkiaan yhteistyömme sujui hyvin, kun hän kirjoitti ja minä etsin tietoja, eikä meidän tarvinut keskustella. Mutta emme saaneet työtä valmiiksi, joten meidän pitäisi tehdä se kotona lopuun. Koska kumpikaan ei sitä yksin aio tehdä, se merkitsee voin yhtä asiaa. Koska tiedot oli lähtetty ”Alexin” koneelle, meidän täytyi mennä hänen luokseen tekemään työ loppuun. Voi elämän kevät.

Matka pyörällä kesti yllättävän vähän. Menimme hänen huoneeseensa ja aloimme viimeistellä seinälehteä. Siitä tuli todella kaunis. Sitten jaoimme lukuvuorot ja aloimme harjoitella. Silloin tapahtui jotain aivan ihmeellistä. Poika, jonka ruskeat kiharat hiukset roikkuivat aina silmillä lippalakin alla jajoka seisoi aina kädet taskussa tylsistynyt ilme kasvoillaan, alkoi pelleillä ja nauraa! Hän väänteli Aleksis Kiven runoja ja naamaansa. Hän nauroi, ja minä nauroin. En voinut olla nauramatta. Nauroin hauskoille jutuille, mutta jokin muu minut sai vielä iloisemmaksi. Alexanderin rooli oli tyystin kadonnut. Luulen, että hän oli sillä hetkellä aidoimmillaan, ja näin millaine hän todella oli. Hän oli hauska, mukava ja hyvätapainen. Kaikkea muuta kuin hän koulussa tuo esille itsestään. Hän jopa opetti minulle jalkapallotemppuja ja esitteli valokuva-albumiaan. Hän oli todella herttainen. Voi, kuinka ihmeessä saisin esiin hänen ihanan oikean minänsä myös koulussa?

Viisi minuuttia. Viisi minuuttia esitykseemme. Luulen, ei vaan TIEDÄN, että se menee hyvin, jos Alexander vain olisi oma itsensä eikä jännittäisi. Asettelin seinälehtemme seinälle, ja Alexader otti lukupaperimme esiin. Asetuin hänen viereensä, ja olimme valmiit aloittamaan. Luin oman osuuteni ja olin siihen ihan tyytyväinen. Tuli Alexanderin vuoro. Vilkaisin häntä ja jähmetyin kauhusta. Hän oli vetänyt lipan jälleen vinosti silmiä peittämään, hän seisoi tylsistyneenä nojaten toiseen jalkaansa, ja hänen toinen kätensä oli jälleen taskussa! Olin niin pettynyt, sillä hän oli jälleen vetänyt roolin päälle. En voinut ymmärtää miksei hän voinut olla Alexander. Miksi hänen täytyi olla joku muu? Olen koulustamme ainoa, joka tietää millainen hän oikeasti on. Ja luulen, että jollen saa häntä aukenemaan, ainoaksi myös jään.

kirjoitti:

Anonyymi

Kirjoita kommentti

5000

Lähetä