Lukijoidensa riemuksi

Kertomuksia ihmiskunnan historiasta
luku III
Kotiliesi ja juokseva tuuli

Kun lauma istui ensimmäisen laskevan illan hämärässä kuunnellen nousevan yön kuiskauksia, Maaäiti tuli heidän luokseen ihmisen hahmossa. Hän osoitti kivet, lauma keräsi ne. Hän osoitti pudonneet oksat ja tuulen kuivaaman heinän. Lauma keräsi ne. Hän istui lauman keskellä ja latoi tulisijan kivistä, järjesti puut ja heinän nuotioksi, käänsi tulipyörällä ensimmäisen liekin ja puhalsi siihen.

Liekki paloi. Kuivissa puissa se levisi, kunnes valaisi koko lauman. Emmekä pelänneet, Äidin kädestä ei tullut pahaa. Tuli valaisi kasvot ja lämmitti jäsenet. Se sulki lämpönsä piiriin, mutta yhtä lailla sulki ulos sen, mihin ei valollaan ylettynyt.

Se oli ensimmäinen liesi, meidän ensimmäinen lietemme. Ja kuten Suuri Äiti vartioi liettä, jonka valkea ei koskaan sammu, me vartioimme ja hoidamme omaamme. Joka ilta, kun hämärä sai, me palasimme sen valoon ja suojaan retkiltämme, venytimme väsyneet jäsenemme sen uudistavaan lämpöön. Sillä sen lämpö on lauman rakkaus, eikä ulkopuolella ole mitään, vain kylmää, yksinäistä.

Ja Äiti puhui meille: ”Lieden lämpöön kerääntykää, se poistaa uupumuksen ja murheen, lämmittää varpaanne yhtä hyvin kuin sydämenne. Mutta lapset muistakaa: on tulta ruokittava, pidettävä yllä, se muuten ei pala.” Me lupasimme.

Mutta yö kuiski laumalle ja kun hämärä suli pimeydeksi, syttyivät tähdet, kuin tuhannet liedet yli huikaisevan korkean taivaan. Ja me kuljimme yöhön, emmekä pelänneet, sillä taivaan korkeus oli Isä Jumalan korkeutta, eikä hänen kädestään tullut pahaa.

Me kurkotimme tähtiä, sillä uteliaisuus oli osamme yhtä hyvin kuin arkuus ja toinen peri aina voiton. Me juoksimme, leikimme tähtien alla ja halusimme leikkiä leikkimme niiden välissä. (Niinhän teimmekin, mutta ymmärsimmekö sen?)

Tähdistä opimme ikuisen janon, aina vain ylemmäs, edemmäs, pikemmin oli meidän päästävä. ”Katso tähän hetkeen,” lauloivat tähdet, ”mutta katso myös edemmäs, kaikkeen siihen, mitä voisi olla.”

Ja Isä puhui: ”Tuulen kanssa juoskaa kilpaa ja tähtiin tavoittakaa, sillä sydämissänne on tähtien tuli, halu tulla heidän kaltaisikseen. Paremmiksi, viisaammiksi tulette, mutta hitaasti, harkiten kiiruhtakaa, sillä helposti juostessa määränpää unohtuu kun vauhti kasvaa.” Me lupasimme.

Ikuisesti palaa tuli Äidin liedessä, maailman tuli, elämän sykkivä keskus. Ikuisesti kaartuu taivas sen yllä, korkeana, saavuttamattomana, täynnä tähtiä, joita emme ehdi nimetä. Niin paljon muuttuu. Niin paljon pysyy samana.

Ensimmäinen lauma vaeltaa yhä, leikkii tähtien välissä leikkejään. Emme vain kutsu niitä leikeiksi enää. Ne ovat Tärkeää Työtä, ei parane nauraa. Me kuljemme kukin tietämme oman kotilietemme luo, yksin, kaksin, perheinä, sukuinakin. Mutta yhä useammin liesi on kylmä ja huomaamme unohtaneemme miltä elävä tuli ja lämpö tuntuivat. Ja kun yhdessä sen toisen kanssa yritän puhaltaa siihen viimeiseen hiileen, toki yhteiseen, mietin mitä olen ymmärtänyt väärin.

Unohtuneet ovat vanhempien sanat, vaikka lahjat ovat jäljellä. On vain yksi lauma, vain yksi liesi ja yksi valkea. Ja vain yksi kilpa, siitä kuka parhaiten hoitaa tulta. Sillä mitä merkitystä on kaikilla tähdillä, jos valkea sammuu?


Kaikenlainen palaute olisi tervetullutta.
M