Kuinka paljon saan tekstissä vaihtaa ”tyylilajia” ilman että se on ikään kuin virhe?
Siis kun nyt mulla on muutama henkilö ja jokainen on minä-kertoja. Eli esim. jos yksi luku kertoo Annasta ja toinen Eskosta, niin saako nämä luvut olla tavallaan ihan eri tyylillä kerrottuja.
Vaikka että Annasta kertova luku on hilpeällä tyylillä kerrottu (jopa humoristisesti), lyhyitä lauseita jne. ja Eskosta kertova luku esim. tosi lyyrista proosaa ja kuvailevaa ja vakavaa.
Niin, että vaikuttaa jopa siltä kuin luvut olisivat kahdesta ihan eri kirjasta. Onko tuollainen paha tyylivirhe? Tiedän että vuoropuhelun pitäisi aina olla ”puhujan näköistä”, mutta saako kokonaiset luvut olla ”puhujan näköisiä” myös kokonaisuudessaan.
Nimittäin kun kerron minä-muodossa, niin eikö olisi realistisempaa, että kun minä-kertoja tavallaan kertoo tarinaa, se olisi myös kokonaisuutena ikään kuin henkilön näköinen ja tyylinen.
Mitenhän pahasti koette tuollaisen mahdollisesti rikkovan lukukokemusta lukijana?
Toivottavasti joku edes ymmärsi tästä mitä tarkoitan.
Siis kun nyt mulla on muutama henkilö ja jokainen on minä-kertoja. Eli esim. jos yksi luku kertoo Annasta ja toinen Eskosta, niin saako nämä luvut olla tavallaan ihan eri tyylillä kerrottuja.
Vaikka että Annasta kertova luku on hilpeällä tyylillä kerrottu (jopa humoristisesti), lyhyitä lauseita jne. ja Eskosta kertova luku esim. tosi lyyrista proosaa ja kuvailevaa ja vakavaa.
Niin, että vaikuttaa jopa siltä kuin luvut olisivat kahdesta ihan eri kirjasta. Onko tuollainen paha tyylivirhe? Tiedän että vuoropuhelun pitäisi aina olla ”puhujan näköistä”, mutta saako kokonaiset luvut olla ”puhujan näköisiä” myös kokonaisuudessaan.
Nimittäin kun kerron minä-muodossa, niin eikö olisi realistisempaa, että kun minä-kertoja tavallaan kertoo tarinaa, se olisi myös kokonaisuutena ikään kuin henkilön näköinen ja tyylinen.
Mitenhän pahasti koette tuollaisen mahdollisesti rikkovan lukukokemusta lukijana?
Toivottavasti joku edes ymmärsi tästä mitä tarkoitan.
Vastaukset 9
Vanhimmat
Vaikuttaa ihan mielenkiintoiselta idealta, joka on kuitenkin helposti pilattavissa.
Ovatko kaikki henkilösi mukana samassa juonessa?
Vai kertooko jokainen Esko ja Anna kertoo omaa tarinaansa, jotka eivät millään tavalla (edes lopussa) "kietoudu löyhästi toisiinsa" (sallinet lainauksen, juupeli?)
pelkäänpä, että ilmaisu ei ole omani.
Saattoi tulla jostain alkuhämäristä, ammoisilta ajoilta kun vielä olin sivistyksen syrjässä kiinni :) Vrt. ketju "Pelkäätkö vaikutteita"
Mikäpä tässä maailmassa omaa olisi? Kaikkein vähiten sanat. Tapa millä kukin meistä niitä peräkkäin asettelee saattaa parhaassa tapauksessa olla luokiteltavissa omaperäiseksi.
onnistut luomaan jotain uutta, jota kriitikot ylistävät.
Mutta tuon keinon käyttäminen vaatisi ehkä jonkin loppua kohden selkiytyvän perustellun kikan (juoneen tai henkilökemiaan tms. liittyvän), jotta se palkitsisi lukijan tältäkin osin.
Pelkkänä tyylikeinona saattaa olla liian päälle liimatun tuntuista kikkailua. Keskivertolukija ei tuollaista jaksa.
Uusia juttuja kannattaa mielestäni rohkeasti kokeilla, joten onnea
kesken, eli kirjoitat ekaa versiota niin on ennenaikaista pähkäillä tyyliseikan kanssa. Huomaat luultavasti muokkausvaiheessa mikä toimii.
Minä-kertojathan tietenkin kertoo eri tavalla, se on jopa tyylikeino, jos esim. kirjassa ei nimetä kertojaa, eikä näinollen siis tiedä kuka kertojista nyt on kyseessä niin tyyliseikoista sitten lukija tunnistaa.
En muista yhtään kirjaa, jossa olisi monta minäkertojaa. Tuli mieleen lähinnä Eltonin Vauvahorkka, jossa on kaksi minäkertojaa, hauska kirja muuten. Mutta osaako kukaan sanoa esimerkin romaanista, jossa on kahta useampi minäkertoja?
Kirjallisuudessa kaikki on sallittua, kunhan sen tekee hyvin.
Mitä se hyvyys sitten on? Sen päättävät lukijat. Läheskään aina se, mikä on kirjoittajan mielestä hyvää ja hienoa, ei ole sitä lukijoiden mielestä. Välillä ihmettelen suuresti, miksi joku aivan loistava kirja on jäänyt kokonaan ilman huomiota (esim. Maria Syvälän Onnen tyttö, joka on kirjoitettu kokonaan preesensissä).
kiitos vastauksista, kiva kuulla ettei tuota ajatusta ihan kokonaan tuomittu. Tuo ei oikeastaan ole edes sillä tavalla kovin mietitty tyylikeino tms. vaan teksti on alkanut itsestään muokkautua sellaiseksi ja jossakin vaiheessa havahduin, että onkohan tämä sittenkin tosi paha juttu että tässä kävi näin.
Eli alussa jokainen tavallaan kertoo omaa tarinaansa minä-muodossa (toisistaan tietämättöminä) ja loppua kohden ihmiset kohtaavat, mutta silti kertovat tapahtumista ikäänkuin oman päänsä sisältä minä-muodossa edelleen ja omalla tyylillään. Vaikea selittää. Saattanee olla, että minun taidoilla tuollaisen tekstin tekeminen menee vähän liian vaikeaksi, joten kenties yritän selkeyttää sitä jotenkin.
Jotenkin vaan, kun mielessä jonkun henkilön kuvittelee jonkinlaiseksi ja luonteiseksi sitä väkisin alkaa kirjoittamaan ikäänkuin miten sellainen henkilö itse kirjoittaisi. Hankalaa :-(
Vielä yksi kysymys, voiko minäkertoja olla ikään kuin "kaikkitietävä".
Minulla on kohtaus jossa henkilö muistelee sitä kun on ollut vauva. Eli toisinsanoen hänhän ei ole mitenkään voinut itse muistaa vauva-ajastaan mitään. Mutta silti hän kertoo tarinaa itsestään ja äidistään ja isästään ja tapahtumista mitä hänen ympärillään on vauvana tapahtunut. Kertoo myös mitä muka on vauvana "nähnyt"
Eikö toisaalta voi ajatella, että kun hän kertoo vauva-ajan tapahtumista ikään kuin "tarinana" hänhän voi tavallaan itse lisäillä omiaan tuohon tarinaan. (Tai joku muu on voinut kertoa hänelle tapahtumista).
Vai onko tuollainen ihan epärealistista?
kukaan ei ole kaikkitietävä, edes itsensä suhteen. Mielenkiintoista! kirjathan ovat usein kaikkitietäviä. Tietysti jokainen tulkitsee niitä tavallaan.
Lieventämäkllä kaikkitietävyyttä, voit lisätä mielenkiintoa, niin minä ajattelisin. Jätä tilaa lukijan mielikuvitukselle
eli voi ja on käytetty paljon kaikkitietävää minäkertojaa. Se on ihan ok. Kokonaisuus ratkaisee.