Itken, itken lisää ja enemmän, itken itseäni, itken sinua, itken heidän vuokseen, itken sairauttani, erilaisuuttani, vitsausta jota kannan, rakensin kaapin, suojakseni itseltäni, ja muilta.
Itken, kaapissa, yksin, haavoittuvana ja mieleltäni kipeänä.
Otan ensi askeleeni monien kuun ja auringon nousujen ja laskujen jälkeen, ulos kaapistani, mutta kompastun jo ensimmäiseen kynnykseen ja palaan kaappiini nuolemaan haavojani.
Itken, täällä synkässä metsässä, itken, itken, itken niin että kyynelistäni muodostuu joki, jota pitkin kuljen kaapillani ohitse pimeän ja synkän metsän, jonka kylmyys tuhoaa mieleni.
Löydän paikan, valoisan, lämpimän, eloisan jossa tunnen olevani turvassa kaikelta joka minua voisi satuttaa. Ensikosketuksessani maata tunnen jo että kaikki onkin liian hyvin, synkkyys ja tuho iskee salamana siihen paratiisiini ja tuhoaa se silmän räpsäykseni aikana, palaan kaappiini.
Itken ja itken, kunnes kyynelistäni tullut oli valtameri, purjehdin toiselle puolelle, tätä sairasta ja kylmää maailmaa, ja löydän sen, lisää kylmyyttä joka tekee minut hulluksi, ilkeäksi, kylmäksi.
En itke, en voi itkeä, en saa itkeä, olen tottunut jo tähän kylmään ja kurjuuteen joka mieltänmi kalvasi, nyt on se osa minua ja tulevaisuuttani. Mikään ei enää merkitse minulle mitään, et sinä, en minä eivätkä kukaan muukaan.
Näen valoa jossain kaukana, tottuessani kylmään, valo satuttaa ja polttaa minua, polttaa sen kylmyyden ja saastan minusta ulos ja antaa minulle lämpöä, valoa, ihanuutta jota en ennen ollut tuntenut, iloa. Tunnen sen nautinnon hyökyvän lävitseni ja silloin se loppuu.
Lennän, näen jo polkuni pään, ja sen hiekkarannat, ja niiden taa.. Salaisuuden, puiden ja pilvien takana. Lopun.
Itken, kaapissa, yksin, haavoittuvana ja mieleltäni kipeänä.
Otan ensi askeleeni monien kuun ja auringon nousujen ja laskujen jälkeen, ulos kaapistani, mutta kompastun jo ensimmäiseen kynnykseen ja palaan kaappiini nuolemaan haavojani.
Itken, täällä synkässä metsässä, itken, itken, itken niin että kyynelistäni muodostuu joki, jota pitkin kuljen kaapillani ohitse pimeän ja synkän metsän, jonka kylmyys tuhoaa mieleni.
Löydän paikan, valoisan, lämpimän, eloisan jossa tunnen olevani turvassa kaikelta joka minua voisi satuttaa. Ensikosketuksessani maata tunnen jo että kaikki onkin liian hyvin, synkkyys ja tuho iskee salamana siihen paratiisiini ja tuhoaa se silmän räpsäykseni aikana, palaan kaappiini.
Itken ja itken, kunnes kyynelistäni tullut oli valtameri, purjehdin toiselle puolelle, tätä sairasta ja kylmää maailmaa, ja löydän sen, lisää kylmyyttä joka tekee minut hulluksi, ilkeäksi, kylmäksi.
En itke, en voi itkeä, en saa itkeä, olen tottunut jo tähän kylmään ja kurjuuteen joka mieltänmi kalvasi, nyt on se osa minua ja tulevaisuuttani. Mikään ei enää merkitse minulle mitään, et sinä, en minä eivätkä kukaan muukaan.
Näen valoa jossain kaukana, tottuessani kylmään, valo satuttaa ja polttaa minua, polttaa sen kylmyyden ja saastan minusta ulos ja antaa minulle lämpöä, valoa, ihanuutta jota en ennen ollut tuntenut, iloa. Tunnen sen nautinnon hyökyvän lävitseni ja silloin se loppuu.
Lennän, näen jo polkuni pään, ja sen hiekkarannat, ja niiden taa.. Salaisuuden, puiden ja pilvien takana. Lopun.
Vastaukset 1
Vanhimmat
Tämä on koskettava kertomus alakulosta ja väsymyksestä! Olemisesta sairautensa kanssa silmäkkäin.
Voi, kun et jäisi ilkeäksi ja kylmäksi, vaan saisit valoa sisällesi ja toivoa tulevaisuuteen!