Kysely

mieleen, täytyy oikein miettiä... Sellaista on kyllä tapahtunut ja tapahtuu. Aluksi täytyy ainakin todeta että toisin kuin Batsheba2:n kohdalla en yleensä itke elokuvia katsellessa, joskus mutta harvemmin. Kirjaa lukiessa useammin...

Lukutapahtumassa on oikeastaan kolme ulottuvuutta samanaikaisesti läsnä: 1) eläydyn tapahtumiin; tähän liittyy voimakasta visuaalisuutta, että saatan nähdä kirjan tapahtumat hyvinkin konkreettisen oloisina kuvina, tuoksut ym. 2) tiedostan kirjan tekijänsä luomukseksi, tarkastelen teoksen rakennetta ja juonen etenemistä sekä millaisin sanavalinnoin ja lauserakentein lukijan tunteita kuljetetaan haluttuihin suuntiin. 3) kohtaan itseäni teoksesta irrallisena persoonana, omaa elämänhistoriaani ja miksi tulkitsen kirjaa niin kuin tulkitsen, miksi se synnyttää minussa tietynlaisia tunteita sekä ajatuksia. Joissain kohdin kaksi muuta lukemisen ulottuvuutta saattaa väistyä taka-alalle yhden ulottuvuuden noustessa vallitsevaksi. Esimerkiksi kohta 2 saattaa johtaa pohtimaan tekijän elämänvakaumusta ja onko kirjassa sanoma ja millä tavalla sanoma tuodaan esiin, suoraan tai rivien välissä, älyllisesti tai ovelasti tunteisiin vetoamalla, ehkä jopa käänteistä taktiikkaa käyttäen niin, että kirjan sankari esitetään tarkoituksellisen imelänä ja ehkä naiivina jotta hän vaikuttaisi naurettavalta ja lukijassa syntyisi antipatia hänen edustamia arvoja tai elämäntyyliä kohtaan jne.

Syvällisesti ravisuttavan itkun syntymiseen ei riitä pelkkä tunteisiin vetoavuus vaan kirjan pitää olla todellisuuden mukainen, siis sellainen että se on miellettävissä hengellisesti todeksi, enkä tarkoita että juonen tai tapahtumakuvauksen sinänsä pitäisi olla dokumentaarista vaan että kirjan kautta (olkoon vaikka fantasiaakin) välittyy kokemus oikeasta tuskasta, syntyy kosketus suruun, joko Jumalan tai ihmisen (tai kummankin) suruun. Oma elämäntilanne ja tunnetila lukuhetkellä vaikuttaa tietysti myös. Ja joskus voi itkeä ilosta. Tai ainakin hymyilen kyyneltyvin silmin - varsinkin jos jokin syvästi koettu kokemus omasta tai lähimmäisen elämästä kirjan kautta elävästi muistuu mieleen.

Thoenen EUROOPPA-kronikkaa lukiessa itkin montakin kertaa. Nyt olen lukemassa saman tekijän Irlanti-kronikkaa ja kyllä tässäkin on paljon koskettavaa mutta itku ei ole vielä tullut vaikka menossa on jo kronikan toinen osa, joo, ehkä vähän on silmät kyyneltyneet.

:)

Ei swidu yksikään itse lukemani. Tunnekylmäkö? Ehkä.

Gontsarovin Oblomov vähän itketti, koska tajusin, että tulevaisuuteni on varmaan samanlainen kuin päähenkilön.

Harva kirja kyllä on lähelläkään itkettämistä. Ainoa, joka tähän hätään tulee mieleen, on Anna-Leena Härkösen Loppuunkäsitelty. Todellisen ihmisen kuolema itkettää ja vielä, kun se tuntuu niin tutulta ja alkaa miettiä omaa elämää ja läheisiään.

Viimeksi itkin ihan tyrskimällä Hosseinin Tuhatta loistavaa aurinkoa... Muutenkin kirjallisten itkujen lähtökohta on nykyäään erilainen kuin nuorempana, jolloin itketti enemmänkin epätoivoinen rakkaus (vrt. Tuulen viemää). Nykyään itketyttää enemmänkin ihmisten julmuus ja yhteiskunnan sallimat vääryydet.

Äkkiä muistuu mieleen kolme kirjaa, joita lukiessa on mennyt talouspaperia rullakaupalla ;)

Pikku Prinssi, Koira joka pelasti kissoja ja sen jatko Ginny suurkaupungin enkeli.

sai itkemään kun oli niin paljon miinuksella :(