En enää halua mennä kouluun.
Kukaan ei halua olla kaverini ja jos on ryhmätöitä, niin opettaja joutuu pakottamaan jonkun ryhmän ottamaan minut. Ja liikuntatunneilla joudun olemaan opettajan pari.
Ruokalassa kerran istuin yksin isossa pöydässä ja sitten koko muu ruokala oli aivan täynnä ja sitten siinä lähellä oli pari ihmistä tarjottimien kanssa ja ne valittivat, että ei mihinkään mahdu istumaan, vaikka minun pöydässä oli 10 paikkaa vapaana. Ja kerran yläasteella yksi kiusaajani sanoi, että "ei kyllä ton pöytään mennä istumaan". Enää kukaan ei kiusaa minua, mutta silti joudun aina olemaan yksin.
Pelkään koulussa yli kaiken, enkä ihmettele, että miksi kukaan ei halua tutustua sellaiseen, joka aina tärisee, kun pitää sanoa jotain tai änkyttää, kun pitää lukea.
Tuntuu, että vuodet vierivät aivan hukkaan. Enää en edes viitsi yrittää saada kavereita ja olen menettänyt toivoni.
En kaipaa mitään "tuo on sun oma vikas, saatanan tyhmä nyhverö" -kommentteja, koska olen jo aivan tarpeeksi monta kertaa kuullut sen ja tiedä kyllä ilman sanomistanikin, että olen tyhmä ja että tämä on oma vikani, koska olen ujo, hiljainen, entinen koulukiusattu ja kärsin elämää rajoittavasta sairaudesta nimeltä sosiaalisten tilanteiden pelko. Minulla on huonoja kokemuksia NS. kavereista, jotka vain hylkäävät ja alkavat vittuilemaan.
Kaikki sanovat, että no mene tutustumaan muihin tai sitten älkä mene, mutta et saa kavereita siten, mutta ei tästä ole minulle mitään hyötyä, koska olen menettänyt kaiket sosiaaliset taitoni ja siksi nyt häpeän olla yksin, koska kaikk ajattelevat kutienkin, että tuo on tuon oma vika.
Anteeksi, että kirjotiin tämän tänne.
Kukaan ei halua olla kaverini ja jos on ryhmätöitä, niin opettaja joutuu pakottamaan jonkun ryhmän ottamaan minut. Ja liikuntatunneilla joudun olemaan opettajan pari.
Ruokalassa kerran istuin yksin isossa pöydässä ja sitten koko muu ruokala oli aivan täynnä ja sitten siinä lähellä oli pari ihmistä tarjottimien kanssa ja ne valittivat, että ei mihinkään mahdu istumaan, vaikka minun pöydässä oli 10 paikkaa vapaana. Ja kerran yläasteella yksi kiusaajani sanoi, että "ei kyllä ton pöytään mennä istumaan". Enää kukaan ei kiusaa minua, mutta silti joudun aina olemaan yksin.
Pelkään koulussa yli kaiken, enkä ihmettele, että miksi kukaan ei halua tutustua sellaiseen, joka aina tärisee, kun pitää sanoa jotain tai änkyttää, kun pitää lukea.
Tuntuu, että vuodet vierivät aivan hukkaan. Enää en edes viitsi yrittää saada kavereita ja olen menettänyt toivoni.
En kaipaa mitään "tuo on sun oma vikas, saatanan tyhmä nyhverö" -kommentteja, koska olen jo aivan tarpeeksi monta kertaa kuullut sen ja tiedä kyllä ilman sanomistanikin, että olen tyhmä ja että tämä on oma vikani, koska olen ujo, hiljainen, entinen koulukiusattu ja kärsin elämää rajoittavasta sairaudesta nimeltä sosiaalisten tilanteiden pelko. Minulla on huonoja kokemuksia NS. kavereista, jotka vain hylkäävät ja alkavat vittuilemaan.
Kaikki sanovat, että no mene tutustumaan muihin tai sitten älkä mene, mutta et saa kavereita siten, mutta ei tästä ole minulle mitään hyötyä, koska olen menettänyt kaiket sosiaaliset taitoni ja siksi nyt häpeän olla yksin, koska kaikk ajattelevat kutienkin, että tuo on tuon oma vika.
Anteeksi, että kirjotiin tämän tänne.
Vastaukset 9
Vanhimmat
Toihan on melkein kun mun omasta elämästä.
Mulla on ollu ihan samaa sen jälkeen kun vaihdoin koulua. Mua nyt ei pahemmin oo kiusattu, tosin ala-asteella jotku, mutta uudessa koulussani olen oikeestaan aina yksin, oon kai liian ujo menee johonkin, ja toisaalta en halua änkeäkään mihinkään joukkoon.
Mutta aattelen kuitenkin että kaikki aattelee musta just noin että toi on varmaan ihan ääliö kun on aina yksin ja muuta...
Vois olla apuu jos harjottelee sitä juttelua sun muuta, vaikkapa ihan vaan netissä jossain chatissa tai muuta, siellä voi puhua vaikka mistä ja jos alkaa ottaa päähän niin voipahan vaan yksinkertasesti vaihtaa paikkaa tai lähtee meneen... Sillä vois sitten oppia helpommin jutteleen toisten ihmisten kanssa...
Esim. kyllähän sä tossakin osasit asias tuoda hyvin esille. Joten ei sun kannata surra sitä, sulla on vielä elämä edessä ja kaikki voi vielä muuttua, aivan yhtäkkiä... ja jos aattelet nyt, että niin varmaan, niin ymmärrän, niin mäkin aattelisin... Mutta usko vaan!
Itsekin olen ujo ja hiljainen, kärsin myös jonkin verran sosiaalisten tilanteiden pelosta. Minulla ei periaatteessa ole ollut kavereista pulaa, koulussa on minulla ollut sama kaveri jo 10 vuotta. Kuitenkin niinä päivinä, jolloin hän ei ole koulussa, olen varmasti juuri niin kuin sinä. Minä tärisen helposti, ja saatan änkyttääkin. En keksi ikinä mitään viisasta sanottavaa ja siksi olen hiljaa. Kavereiden seurassa en ole jännittynyt, mutta yksin se jännittynyt olo iskee.
Meidän luokalla oli yläasteen ajan eräs tyttö, joka oli seiskalta ysille asti yksin. Tiesin ettei kukaan halunnut sen seuraan, se vaan oli syrjitty. Ajatuksissani minun kävi häntä kyllä sääliksi, mutta itsekin kun olen huono saamaan uusia kavereita, niin en osannut mennä sille juttelemaan. Aina kyllä pyysin häntä parikseni jossei se minun kaveri sattunut olemaan paikalla :) Eli, kyllä on varmasti ihmisiä jotka eivät sinua syrji, mutta eivät vain uskalla tehdä aloitetta suhteesi kun ovat itsekin ujoja.
Eipä minuakaan kukaan pyydä ryhmätöihin, kaveri on tavallaan koko ajan esiliinanani, jonka avulla kestän olla koulussa. Eikä yksinolo ole oma vika, ei sille mahda mitään jos ei ole sosiaalinen henkilö.
Enpä tiedä haluatko, mutta JOS haluat, niin voit antaa mailiosoitteesi.. Voitaisi vaikka kirjoitella asiasta enempi :)
....ystävien hankkiminen helppoa ole. En itsekään ole mestari siinä...mutta pikkuhiljaa alkaa taidot parantua.
Tiedän kyllä miltä sinusta tuntuu.
Mutta se on kyllä niiden ihmisten menetys jotka eivät sinua saa ystäväkseen.
Samaa se oli itelläkin silloin aikoinaan yläasteaikoina. Jouduin olemaan ihan liikaa yksin ja kiusattuna. Mutta ne on menneitä ja en ois kyllä selvinny traumoista ja ikävistä muistoista jollen olis tullu uskoon. Nyt mulla on paaaaalllljon kavereita joita on siunaantunu seurakuntani kautta ja Jumala on siunannu mua myös hyvällä terveellä itsetunnolla. Suosittelisin käymään nuortenilloissa niin huomaat miten fiksua porukkaa niissä käy. Kaikkein vähiten suosittelen luterilaisia nuorteniltoja. Eli Vapaa- Helluntai ja Cityseurakuntien nuortenilloissa kyllä yleensä homma toimii. Rohkeasti vaan sinne mukaan. Uskon että ne tulee kyllä siellä solmimaan uutta ystävyyssuhdetta suhunki. Ja se on sullakin vielä se ikä jolloin ei tunnetilat ja elämä muutenkaan meinaa mitenkään pysyä tasapainossa mutta anyway Jumala rakastaa sua paaaaallllljon!!!!
mulla on ihan sama sairaus siis sosiaalisten tilanteiden pelko suosittelisin että vaihat koulua ja hankit lääkkeet lääkärin kautta.koita kestää
oliko feikki ethän sä hyvä luuseri voi olla noin matalalla! cmon yksin tai ei, pitää ite tietää oma arvonsa ja elämä on jees. vaikka kaikki vittu VIHAIS sua ni elä ihan piruuttaski sitä omaa elämääs niin kybällä!
aina on mahdollisuus muista se! yritä rentoutua ja kattele josko löytys muita yksinäisiä
PÄIVÄMÄÄRÄ...