Että meillä saatiin sen päiväinen riita illalla
aikaiseksi!
Minä moitin laiskaksi, tytär moitti skitsoksi!
Minä suutuin tekemättömistä töistä ja tytär
puhkui vihaansa kun pelkään niin hänen puolestaan. (Jos saa kuumeen, pelkään pahaa sairautta..jne)
Kiukkuisena huudeltiin myös talon toisesta
päästä hyvät yöt talon toiseen päähän.
Aamulla kisumme oli niin sairas, että eläinlääkärin saapuessa ei ollut mitään tehtävissä! Kisumme päästettiin taivaaseen.
Se sama äiti ja sama tytär,
jotka illalla vihaisina toisiaan moittivat,
käpertyivät toistensa syliin voimaa antaen
ja saaden.
Koko päivän ollaan oltu toistemme tukena.
Hautajaiset pidettiin hiljalleen meren rannalla
mäntyjen alla.
Siinä vieri vieressä seisoen, tuulen tuiverrellessa hiuksiamme, kyyneleet valuivat
molempien silmistä aavaa merta katsellen.
Kyllä me rakastamme toisiamme,
on ollut vain niin vaikeata taas.
Koskaan emme enää huuda, emmekä loukkaa.
Mennään kotiin lämmittämään sauna,
kohta alkaa hämärtämään.
Etsitään myrskyn jäljiltä jääneet kynttilän
pätkät ja keitetään teetä. :)
aikaiseksi!
Minä moitin laiskaksi, tytär moitti skitsoksi!
Minä suutuin tekemättömistä töistä ja tytär
puhkui vihaansa kun pelkään niin hänen puolestaan. (Jos saa kuumeen, pelkään pahaa sairautta..jne)
Kiukkuisena huudeltiin myös talon toisesta
päästä hyvät yöt talon toiseen päähän.
Aamulla kisumme oli niin sairas, että eläinlääkärin saapuessa ei ollut mitään tehtävissä! Kisumme päästettiin taivaaseen.
Se sama äiti ja sama tytär,
jotka illalla vihaisina toisiaan moittivat,
käpertyivät toistensa syliin voimaa antaen
ja saaden.
Koko päivän ollaan oltu toistemme tukena.
Hautajaiset pidettiin hiljalleen meren rannalla
mäntyjen alla.
Siinä vieri vieressä seisoen, tuulen tuiverrellessa hiuksiamme, kyyneleet valuivat
molempien silmistä aavaa merta katsellen.
Kyllä me rakastamme toisiamme,
on ollut vain niin vaikeata taas.
Koskaan emme enää huuda, emmekä loukkaa.
Mennään kotiin lämmittämään sauna,
kohta alkaa hämärtämään.
Etsitään myrskyn jäljiltä jääneet kynttilän
pätkät ja keitetään teetä. :)
Vastaukset 24
Vanhimmat
Osanotto kisulin poismenon johdosta. Tiukkoja paikkoja on lemmikkieläinten menetykset.
Meillä kisu täyttää 27 päivä 7 vuotta. Toivon, että eläisi mahdollisimman pitkään. Rakas on kaikille, vaikka ei sylikissa olekaan, niin muuten on seurallinen ja ihmisrakas. Kiltti söpöliini.
Pojalla on koeviikko. Pahimmoilleen häneen iski flunssa, pikkukuumeessa on ja väsyttävän sanoo paljon.
Tyttö kävi tänään ostamassa talvitakin. Onneksi isänsä antoi siihen rahat. On exällä hyväkin puolensa. Toisaalta onhan helppo antaa, kun on mistä antaa.
Tuli kesäkuussa -96 aliravittuna ja
huonossa kunnossa jostakin.
Hoidimme kuntoon ja haimme omistajaa.
Kukaan ei kaivannut, joten jäi meille.
Hän oli kaunis sininen, pehmoinen ja viisas.
Tuli illalla aina ajoissa kotiin,
vietti yönsä minun vuoteessani :)
Hänen jälkeensä saimme vielä 3 kissaa,
jotka oppivat samoille tavoille.
Käyvät lenkillä mukana,
noutavat palloa kuin koirat ja
antavat tassua pyydettäessä. :)
Kaikki osaavat myös istua odottamassa ruokaa.
Eivät hypi pöydillä, sohvalle saa tulla.
Muut kissat vaistosivat tulevan kuoleman
ja viettivät viimeisen viikon poikaystäväni luona.
Vasta eilen kotiutuivat jälleen.
Elämä jatkuu :)
Hyvä niin.
OSANOTTONI KISSAN POISMENON JOHDOSTA.No on aikoihin eletty!!!!!!
Itse lemmikin aikoinaan menettäneenä tiedän, että osanottoa siinä tarvitaan. Aina löytyy myös kylmähköjä ihmisiä, jotka vähättelevät toisen surua.
Jopa ihmisen ollessa kyseessä aletaan viimeistään parin kolmen kuukauden päästä tuhista, että eikö hän ole päässyt vielä surustaan eroon. Lääkärit omaisille melkein tuputtavat turruttavia lääkkeitä. Suru ei lähde kuitenkaan sisältä kuin suremalla, muuten se tulee jossakin muodossa elämän aikana vastaan.
Olettekos menettäneet suhteellisuudentajunne, itkeä nyt yhtä kattia. Naurettavaa.
Naurettavaa?
Miksi pitää lemmikkejä jos ei niitä rakasta niin että itkettää mentyksen hetkellä?
Ei jokaisen tarvitse olla kylmä ja kova, kyllä maailmassa on tilaa meilekin joilla on vielä tunteita jopa lemmikkiä kohtaan.
siinä on niin naurettavaa???
Yleensä ihminen , joka pitää eläimistä pitää myös ihmisistä.
Meillä ainakin kissa ja rotat ovat meidän perheenjäseniä ja takuulla niitten poismeno on suuri suru.
Ei ollenkaan naurettavaa!
Itse olen surrut aikoinaan koiran kuolemaa melkein enempi kuin kaikkien läheisten ihmisten kuolemaa yhteensä.
Suru oli todella syvä. Kolmivuotiaasta, kun nelitoista vuotiaaksi sain elää tämän uskollisen seuralaiseni kanssa. Puoleen vuoteen en voinut kuulla edes koirani nimeäkään saati itse sitä lausua, koska alkoi niin paljon itkettämään. 22-vuotiaana pystyin kysymään äidiltä koiran viimeisimmistä vaiheista.
minuun sattuu jo. Otin itse jokin aika sitten meille pienen hauvan, ensimmäisen, koska tiedän tämän oman vaikeuteni luopua. Pelkään sitoutumista juuri sen takia, että ajattelen aina, miten vaikeaa on sen jälkeen luopua...Etukäteen tuntuu jo kamalalta, että siitä joutuu joskus luopumaan. Tai voihan se olla niinkin, että koira joutuu luopumaan minusta. Haukkuni on pitkäikäistä rotua, keski-ikä siellä 13-14 vuotta. Eikä kenenkään lähtöjärjestys ole tiedossa.
Olen varmasti naurettava, mutta kyllä välillä tulee mieleen, että mitä sitten, kun häntä ei enää ole. Kun ei tule kotiin saapuessani pieni mustiainen vastaan...ai, ai...
Nyky ihminen on niin vieraantunut luonnosta, että luulee eläintä ihmiseksi.
Aikoinaan kun ihmiset on saaneet kuolla kotona, niin siinä on ollut konkreettisesti kohde surulle.
Nykyisin enää eläimet kuolevat kotona ja sen takia surraan eläintä enempi kun ihmistä, koska eläimen kuolema tapahtuu siinä silmien alla eikä laitoksissa niinkuin ihmisen.
Eläin ei ole Hän, vaan Se.
Aku on hän.
suhteellisuutta.
Rakkauden kohde ei liene pääasia,
itse tunteen omaaminen on tärkeintä.
kuulemaan, miten ihminen luulee eläintä ihmiseksi?
* Eräs nykyajan ihmisen haaste onkin mennä itseensä, ja oppia ymmärtämään, mitä sielu on. Toinen haaste on tutustua eläimissä ruumiillistuvaan viisauteen. Kun työntää eläinten mekanistiset selitykset hetkeksi syrjään ja opettelee näkemään laatuja, alkaa katsoa ja ajatella eläimiä sydämellään. Se on ihmisen eheytymistä.* kertoo demeter lehti.
Eivätkä kaikki eläimet kuole kotiin, eikä kaikki sairaat ja vanhat ihmiset sairaalaan.
Muuten ymmärsin kirjoituksesi tarkoituksen.
En vain tajua, miten kuvittelet jonkun luulevan eläintä ihmiseksi?
Eläintä voi kohdella kuin esim. puuttuvaa lasta, mutta ei se silti tarkoita, että ihminen LUULEE eläintä ihmiseksi.
Kyllä inhimillinen kohtelu kaikkea elävää kohtaan on hyve. Liika on liikaa, muttei epäinhimillisyyskään ole hyvästä.
pois viestistäni, mutta onneksi sinä olet kirjoittanut sen. Se on juuri noin minunkin mielestäni.:)
Lemmikit todella ansaitsevat Hän-nimityksen. Varsinkin koiralla saattaa olla tunneälyä jopa enempi kuin monella ihmisellä. Surullisena koiran myötätuntoinen kuono tulee lohduttamaan ja hänen ilmeensä kertoo osanottoa. Kylmä ihminen ei lohduttamaan pysty saatikka tuollaiseen myötätuntoon.
Kissoilla taas on omat viehkot tapansa, joilla saavat lujan kiintymyssiteen solmittua.
Samoin muilla lemmikeillä. Tämän päivän sanomalehdessä oli täällä lukijoiden lähettämiä juttuja lemmikeistään. Eräs kertoi akvaariokalastaan levämonnista, joka oli usean vuoden ikäinen. Kala oli kehittänyt tavan pyytää ruokaa. Aamulla, jos emäntä ei muistanut antaa sitä valot akavaarioon sytytettyään. Monni otti suunsa täyteen pohjahiekkaa ja purskautti sen äänekkäästi lasiseinää vasten. Paljon olivat kalaa testanneet ja milloinkaan ei tehnyt noin, jos ruokaa sai ajallaan.
että ainoa hän on Jumala.
___________________________
Puu voi olla hän, koska on elävä.
*hän nyt koittaa kasvaa vaan isoksi, että
saamme suojaa viimaa vastaan*
(Siis tärkeä elementti)
Minun autoni on hän.
*Hän toimii parhaiten, kun kehuskelen
aamulla ja illalla. Hänellä on myös nimi*
(Siis tärkeä kulkuväline)
Tietsikkani on hän.
*Ikkunani maailmaan*
(Siis tärkeä yhteydenpitoväline)
Kissani on hän.
*Hyväksyvä, voimaa antava kehräyspallo*
(Siis tärkeä mielenterveydelle,
ei koskaan arvostele ja hyväksyy sellaisena
kuin olen)
Ei viitsitä riidellä makuasioista,
laki ei määrää miten kukin puhuu :))
Tottakait eläimiä pitää kohdella hyvästi, mutta mielestäni eläintä ei tarvitse inhimillistää niin, että sen kuolemaan suhtautuu kuin kysymys olisi läheisen ihmisen poismenosta.
Minusta vaan tuntuu kornilta, kun "otetaan osaa rotan poismenon johdosta". Sama juttu muillakin eläimillä.
Nykyisin ei edes mainita sanaa kuolema, se on ikäänkuin tabu.
Sanotaan "nukkui pois" ynnä muuta vastaavaa.
Soittaessani kerran eräälle tuttavalleni ja kysyessäni Hänen kissansa vointia Hän vastasi "Hän (kissa) on nyt exitus"(kuollut)
Itse olen viettänyt lapsuuteni ja nuoruuteni maalla. Siellä eläimen kuolema otettiin vastaan luonnollisena elämään kuuluvana osana.
Tottakait oli ikävä ja haikea olo jos lemmikki kuoli, ja vielä nytkin muistaa tiettyä lemmikkiä haikeudella.
Tahdon vaan sanoa sitä, että eläimen kuollessa ei käytettäisi samaa kaavaa surunvalittelussa kuin käytetään ihmisen kuolessa.
.... psykologisessa tutkimuksissa tutkittaessa ihmisen ja eläimen välistä viestintää&suhdetta oli havainto yleensä se ,että ihmiset jotka kiintyvät eläimiinsä asettavat eläimet (tutkimuksessa yleisestiottaen suhde kissoihin ja koiriin) ihmisten tarpeiden edelle, varsinkin ysksinäiset ihmiset pitävät esim. koiraa puuttuvien sosiaalisten kontaktien ja ihmussuhteiden "korvikkeena", itse koiria kasvattaneena on pakko sanoa että jos valita pitäisi ottaisin mieluummin tuvan täyteen koiria kuin ihmisiä joten aina ei ole niinkuin sanonta kuuluu " jos pitää eläimistä ei voi olla paha ihminen" sillä takuulla minua pidetään pahana koska pidän eläimistä enemmän kuin ihmisistä.
Syyllinen tuohon sanontaan olen minä, ei muut. Ei vaan ole ihme siivilää mun päässäni aina sanoja suodattamaan. Toisaalta se kai eläimen kuoleman niin vaikeksi tekeekin, että sitä ei saisi näyttää senkään vertaa ja aikaa kuin ihmisen. Osanottoakaan ei siis näemmä sallittaisi. Ihmisten osanoton kuitenkin ilmaisen enemmin sanoin ja mielelläni etsin jonkun sopivan värssyn.
Läheisen kuollessa jo hautajaisten järjestelyt auttavat saamaan surun purkautumaan ja toisaalta antavat toimintaa. Lisäksi olen pyytänyt lohtua ylhäältä ja saanut myös. Eläimen kohdalla sitä ei uskonnosta saa ja siihen ei voi tukeutua, on pärjättävä omillaan.
paljon. Kiitos.
Oli suru sitten ihmisen kuolemasta tai eläimen kuolemasta johtuvaa, jokainen kokee sen omalla tavallaan.
Suru on ainutlaatuinen tunne. Eikä kellään ole oikeutta sanoa, että minun suruni on sinun suruasi tärkeämpi. En tarkoita, että olisit mielipiteessäsi väärässä, sillä tiedän kyllä tuon jutun, miten toiset kohtelee lemmikkiään paremmin kuin lastaan...mitenkään tähän keskusteluun viittaamatta. Ei ole oikein sekään.
Varsinkin koiralle on vahingollista, jos ei rajoja ja kuria aseteta. Mutta ihminenhän siitä sitten lopulta kärsii. Sellainen koira on vihainen ja ärsyyntyy helposti. Turhautuu ja käy vieraisiin ihmisiin ja toisiin koiriin kiinni. Koirasta tulee Boss! Sehän ei ole tarkoitus.
(huomaatkos "mama for kids" kuinka nämäkin asiat kuuluvat kuitenkin yhteen? :D)
Mutta eihän nyt oteta mitään, kenenkään kuolemaa luonnollisena vastaan.
Joidenkin/jonkun ihmisen kuolemasta saatetaan tehdä kansakuntaa yhdistävä tekijä. (mitään tapausta erikseen nimeämättä) Todellisuudessa kukaan ei enää viikon kuluttua edes jaksa asiasta puhua. Oikeasta surusta menee normaali "toimintakyky" paljon kauemmaksi aikaa.
Tämä oli mielipiteeni tältä saralta. Se ei ole suomi24:n virallinen mielipide, eikä edusta sellaista, mitä vastaan ei saa olla.
(tiedoksi vain)
kyse on ihmisen kokemasta surusta, ei rotan. Miksei sitä surua saisi siis lieventää ihmisten sanoin.
"Saatoin hautaan" kissani tänä kesänä eläinten hautausmaalle. Itkin pari viikkoa, enkä ole surustani päässyt, enkä pääse.
En kestä ajatella kissani kärsimystä viimeisenä viikkona eläinsairaalassa, jonne ei pääse katsomaan, siis hylkäsin "hänet".
En anna itselleni anteeksi, etten kotona ajoissa tajunnut kissan olevan sairas.
Minun tehtäväni oli hoitaa, suojella ja auttaa, enkä osannut ja kyennyt.
Osoittauduin pelkuriksi, kun en ottanut leikattua kissaa heti kotiin kun olisivat laskeneet.
Petin kissani. Kotiin en "häntä" enää saanut.
Sain kauhean kolauksen itsetunnolleni. Tunnen itseni paitsi petturiksi ja pelkuriksi, niin myös aivan osaamattomaksi loppuiäkseni.
Ajattelen, että jos ei kissaansa osaa hoitaa, ei sitten osaa hoitaa lapsiaankaan. Olen niin niin pettynyt itseeni.
Tämä osaamattomuuteni ja heikkouteni oli viimeinen pisara, kaikkien niiden koettelemusten jälkeen, joihin olen joutunut vanhempieni ja lasteni sairauksien kautta, että EN ENÄÄ KOSKAAN HOIDA KETÄÄN enkä ENÄÄ KOSKAAN OTA KETÄÄN VASTUULLENI, en ihmistä enkä eläintä.
Vielä kotona olevat nuoret koitan saada mahdollisimman nopeasti itsenäisiksi selviytyjiksi.
Itseni koitan vielä hoitaa, etten olisi taakaksi muille.
Tämä on minun suruni ja minulla on lohduton sääli kissaani kohtaan.
hauva nimeltä Aku, kiva nimi!
Ja hän oli ihana perheen ilostuttaja eloisine luonteineen.
Ja ihmisistäkin välittävänä empaattisena ihnisenä surin kyllä kovasti kun luopumisen hetki tuli.
Ja yhtäläillä surin huskypoika Tiko-Viliä kun hän sai kotipihassa rotanmyrkkysyötin jonka naapuri laittoi.
Samoin itkin Mira kisua jota ammuttiin haulikolla, kuten armasta heppaani Ronoa joka kaatui ulkoillessaan katkaisi kaksi jalkaa ja jouduttiin lopettamaan.
Eikä unohdeta rakasta terroristihauvaani JasserArafatia joka sai koirapuistossa myrkkypaakun, elämä ei ollut entisellään kun tuttu kaahotus loppui talosta.
Jokaista eläintä olen rakastanut ja muistelemme heitä lämmöllä koko perhe.
Kuitenkin sydämeni murtui kun äitini kuoli 2v sitten yht´äkkiä vaikeaan sairauteen.
Surin syvästi kun lapset ovat olleet vakavasti sairaita.
Lisäksi kun rakkaani joutui hiljattain vakavalta vaikuttaneeseen työpaturman olin kauhusta jäykkänä siihen asti kunnes selvisi ettei käynyt pahasti.
Olen sitä mieltä että kellä avara sydän on hän kykenee rakastamaan niin ihmisiä kuin eläimiä ja kiintymään aidosti enemmän ja vähemmän karvaisiin perheenjäseniin.