syövän jälkeenkin ja jopa sen aikana.
Mutta minkälaisia jälkiä (en nyt tarkoita fyysisiä arpia) se on teihin jättänyt?
Itse sairastuin syöpään pari vuotta sitten ja koko turvallinen lintukotoelämäni romahti. Koin häpeää ja syyllisyyttä, koin että sairaus oli kosto tai seuraamus jostain tekemistäni vääryyksistä. Pelkäsin ettei elämä ole enää ikinä samanlaista kuin ennen.
No tavallaan se ei olekaan. Elämäni on joiltakin osin parempaa, toisaalta ei enää ikinä huoletonta. Elämän arvaamattomuus on tullut selväksi, mikään ei ole itsestäänselvyys. Ehkä sen takia asiat ja ihmiset ovat saaneet syvällisempiä merkityksiä.
Sininen on sinisempää, sade ropisee mukavammin, lumi narskuu kenkien alla hauskemmin, linnut laulaa kauniimmin, nauru räiskyy hersyvämmin, kyynel vierähtää herkemmin, sydän pakahtuu useammin onnesta.
Toisaalta minäkuva on epävarmempi, en tunne enää olevani sama kaunis nainen. Muistikin pätkii, mahdanko olla enää edes yhtä älykäs kuin ennen? Tuntuu että ihmiset kavahtavat, kun kerron sairastaneeni syövän. Ihan kuin olisin merkitty loppuiäkseni. Vai onko se vain oma luuloni?
Ystävät ovat tulleet tärkeämmiksi, työtoverit läheisemmiksi. Jotkut ihmiset minut tavatessaan alkavat puhua ensimmäiseksi syövästä. Edustanko heille vain syöpää?
Mitä tämä on? Olenko koskaan enää tavallinen ihminen?
Mutta minkälaisia jälkiä (en nyt tarkoita fyysisiä arpia) se on teihin jättänyt?
Itse sairastuin syöpään pari vuotta sitten ja koko turvallinen lintukotoelämäni romahti. Koin häpeää ja syyllisyyttä, koin että sairaus oli kosto tai seuraamus jostain tekemistäni vääryyksistä. Pelkäsin ettei elämä ole enää ikinä samanlaista kuin ennen.
No tavallaan se ei olekaan. Elämäni on joiltakin osin parempaa, toisaalta ei enää ikinä huoletonta. Elämän arvaamattomuus on tullut selväksi, mikään ei ole itsestäänselvyys. Ehkä sen takia asiat ja ihmiset ovat saaneet syvällisempiä merkityksiä.
Sininen on sinisempää, sade ropisee mukavammin, lumi narskuu kenkien alla hauskemmin, linnut laulaa kauniimmin, nauru räiskyy hersyvämmin, kyynel vierähtää herkemmin, sydän pakahtuu useammin onnesta.
Toisaalta minäkuva on epävarmempi, en tunne enää olevani sama kaunis nainen. Muistikin pätkii, mahdanko olla enää edes yhtä älykäs kuin ennen? Tuntuu että ihmiset kavahtavat, kun kerron sairastaneeni syövän. Ihan kuin olisin merkitty loppuiäkseni. Vai onko se vain oma luuloni?
Ystävät ovat tulleet tärkeämmiksi, työtoverit läheisemmiksi. Jotkut ihmiset minut tavatessaan alkavat puhua ensimmäiseksi syövästä. Edustanko heille vain syöpää?
Mitä tämä on? Olenko koskaan enää tavallinen ihminen?
Vastaukset 15
Vanhimmat
Minä sairastuin vuonna 1992. Koko elämä meni uusiksi sen jälkeen. Tajusin että minulla on viimeinen tilaisuus tehdä jotain oman elämäni eteen, tavoitella asioita jotka tekevät minut onnelliseksi ja hankkiutua eroon niistä, jotka minua lannistavat.
Sanouduin irti työstäni, otin avioeron ja myin velkaisen asunnon. Hankkiuduin psykoterapiaan.
Olen sen jälkeen sairastunut vielä kaksi kertaa uudestaan, mutta silti elän onnellisempaa elämää kuin koskaan terveenä.
Oletko tutustunut näihin sivuihin? Noissa äkkipäätään oli ihan mielenkiintoista aiheeseen liittyvää.
www.cancer.fi/potilaatjalaheiset/parisuhde/minakuva
www.naiseuselaamielessa.fi/tiedostot/tiedote
www.aidostielossa.fi
linkeistä, mutta voin kertoa että olen tutustunut kaikkiin noihin ja satoihin muihin aihetta käsitteleviin sivustoihin, lukenut kirjoja, tavannut vertaisiani, osallistunut terapiaan siis käsitellyt asiaa ja sairastumistani jos joltain näkökannalta.
Silti olen jollain tapaa rikki, siitäkin huolimatta että olen ehkä ihmisenä inhimillisempi ja syvällisempi. Jotain on kuitenkin särkynyt, enkä tiedä saako sitä ikinä korjattua.
En varsinaisesti pelkää mitään, en sairautta itseään en kuolemaa. Ehkä kaipaan sitä rohkeaa itseäni, jota ei enää ole. Luulisi että nyt jos koskaan, olisi uskallusta tehdä mitä vain, kokeilla rajoja, heittäytyä uuteen.
Mutta eipäs vaan ole. Kaipaan turvallisuutta, tietoa siitä että huomenna asiat ovat samoin kuin tänään tai eivät ainakaan huonommin.
Vaikuttaa tällätavalla, kun syöpä jo sanana on maata kääntävä ja kun se tulee oman kynnyksen yli, se kasvattaa tai opettaa enempi ja nopeammin, kuin muuten
"kasvattaa tai opettaa enempi ja nopeammin"
Hän joka ei ole itse sairastunut syöpään ja kokenut sitä omassa elämässään, ei voi tietää kaikkia niitä tuntemuksia mitä asiaan liittyy. Miten sinä koet kasvaneesi tai mitä oppineesi syöpäsi kautta? Koetko olevasi ihmisenä parempi, huonompi tai yleensäkin mitkä ovat ajatuksesi asian tiimoilta.
"Kaipaan turvallisuutta, tietoa siitä että huomenna asiat ovat samoin kuin tänään tai eivät ainakaan huonommin"
Niinpä, sitä tunnetta ei taida löytyä kirjoista eikä kursseilta.Sitä ei taida voida kukaan taata eikä luvata.
Huomisesta ei kukaan tiedä, mitä se tuo tullessaan.
Sitä vain ei tarvinut ennen murehtia, kun ei ollut mitään konkreettista syytä. Kaukaisia ajatuksia vain, ei omakohtaista kokemusta.
En minä koskaan ennen edes ajatellut, että sairastuisin syöpään, saati pelännyt sitä. En nytkään varsinaisesti pelkään, mutta tiedostan uusiutumisen mahdollisuuden, eikä se ole mikään sellainen mahdollisuus elämässä, jota kukaan haluaisi tavoitella.
"eikä se ole mikään sellainen mahdollisuus elämässä, jota kukaan haluaisi tavoitella."
Näinpä se taitaa olla muidenkin kriisitilanteiden kanssa elämässä, et osaa ajatella sitä omalle kohdalle ennen kuin olet siinä suossa korviasi myöten. Sen jälkeen ei monikaan asia ole enää itsestään selvää, ehkä se tuo sellaista turvattomuuden tunnetta, tai sellaista tunnetta että ei olekaan enää omassa hallinnassa mitä elämässä voi sattua, niin kuin aiemmin on luullut ja olettanut. Kaikki kun ei ole yksitään itsestä ja omasta toiminnasta kiinni.
olet!
Sairastuin viime syksynä ja en minäkään osannut miläänlailla murehtia syövän mahdollisuutta. Ei vaan tullut koskaan mieleen, ei edes viime vuonna, vaikka oli kaikenlaista vaivaa. Sitten yht'äkkiä vaan elää sen todellisuuden kanssa, että on vakavasti sairas! Olen menossa ensimmäiseen kontrolliin huomenna (hoidot loppuivat kesäkuun lopulla) ja jännittää tosi kovasti. Ja kyllä pelottakin! Vuosi sitten elin autuaan tietämättömänä tästä "rumbasta" mikä nyt on käyty läpi, leikkaus, sytostaattihoidot jne. Onneksi kaikkea ei tiedäkään etukäteen........
onneksi kaikkea ei tiennyt etukäteen,ei niin osannut jännittää.Ajattelinkun muutkin näyttävät selviytyvän,niin eiköhän tästä perässä tulla.Nyt hoidot ohi.Välillä tulee mieleen joskohan se uusii,mutta mitä sitä suotta etukäteen murehtimaan.
Nauttii kaikesta kauniista,ja pienistä iloista elämässä mitä eteen tulle,ja kyllä iloisia asioitakin edessäpäin odottaa.Voimia hoitoihin.
... jännittää, kyllä minuakin ja ketä vaan jännittäsi että mitä siellä kontrollissa saa kuulla. Se on aivan luonnolllinen reaktio, itseasiassa olisi paljon huolestuttavampaa jos kokisi et ei yhtään jännitä tai pelota.Kerrohan sitten huomenna kuinka kävi.
Elämä voittaa,keväällä leikattu ja heinäkuussa eka kontrolli puhdas,elokuun alussa aloitin työt,
joten välillä valoa "risukasaankin" , eli mikä ei tapa se vahvistaa!!
toiset kuntoutuvat työelämään,mutta hienoa sekin jos jotenki pärjää normaalissa arjessa,
en ole vastannut aiemmin. Kontrollissa kaikki oli hyvin,JIPPII. Jostain syystä koneeni on takkuilut, niin paljon, etten ole yrittänytkään avata tätä yli viikkoon. Nyt elän ja koko perhe elämme hyvää aikaa, olen aloittanut työt jo kolme viikkoa sitten ja elämä on palanuut siinä suhteessa raiteilleen. Huomaan kyllä jokaikisen kolotuksen ja nipistyksen kehossa nyt erilailla, kuin ennen syöpää. Itseasiassa se on aika rasittavaa, pelko on kannoilla kokoajan, mutta luulisin, että helpottaa mitä pitempi aika on kulunut sairastumisesta. Vai miten te muut koette? Helpottaako?
että miesystäväni petti ja aloitti uuden suhteen toisen naisen kanssa selkäni takana, kun minä pelkäsin kuolevani syöpään, josta olin hiljattain saanut kuulla.
Raukka ei edes itse tunnustanut sitä, vaan minä aavistin ja kaivoin tiedon hänestä.
Vaikka tiedän ja ajattelenkin nyt, ettei se ääliö ollut mieheksi koskaan kasvanutkaan, se satutti silloin todella syvältä. Tiedän että monelle muulle on käynyt samoin, "rakas" hylkää kun toinen sairastuu.
Itse olen enemmän kuin tyytyväinen nykyään, että pääsin eroon moisesta käärmeestä, silti en voi ymmärtää enkä antaa anteeksi. Ei kai tarvikaan?