Olen 93- syntyinen tyttö pienehköstä kaupungista.
Vanhempani erosivat hiljattain, ja muutin isän luokse asumaan. Äitilläni on ollut todella huonoja hetkiä ja elämä on mullinmallin, ja nyt myöhemmin olen ajatellut tehneeni oikean päätöksen muuttaessani isän luo, vaikka se silloin tuntuikin vaikealta.
Isän kanssa muutimme hieman etäämmääksi keskustasta, ja asumme "mummonmökissä".
Tuntuu, että muuton jälkeen aloin eristäytymään. Isäni on tietynlainen "kotihiiri", ja minä olen hiiristynyt myös pikkuhiljaa.
En tee mitään vapaa-aikanani. En kulje kaveriporukoissa kylällä niinkuin monet tuttuni.
En vietä aikaa kavereideni kanssa juuri ollenkaan.
En ryyppää joka viikonloppu, niinkuin usein tämmöiset teinit näyttävät tekevän.
Minulla on kyllä paras kaveri, ja olemme todella hyviä kavereita, mutta muuton jälkeen meidän kaveruuskin pikkuhiljaa alkoi hiipumaan. Kaveri kävi meillä todella usein, kun asuin vielä lähempänä keskustaa, isän ja äidin kanssa.
Tällöin hän oli meillä monesti koulupäivisinkin yötä, ja tuli koulun jälkeen, koska asuimme niin lähellä koulua ja kaverini ei.
Nyt asia on muuttunut, koska en asu enään koulun lähellä. :(
Suunnittelemme kyllä vieläkin kaikenlaisia reissuja ym. ja teemme asioita yhdessä, mutta ei niin usein enää.
Minulla on oma omituinen eläinharrastukseni, ja koska tässä kaupungissa ei toisia tämän eläinpiirin harrastajia ole, senkään kautta ei tule niinkään tuttuja.
Olen saanut tämän harrastuksen ja rakkaiden eläinteni myötä kyllä paljon ystäviä, hyviäkin vähän kauempaa, mutta siinäpä se onkin. He ovat niin kaukana, ja näemme harvoin.
Nämä eläinlajin edustajat ovat vallanneet sydämeni täysin, ja tuntuu että elämäni on enään niille tarkoitettu.
Näitä kun on jo melko usea kappale, ne vievät myös aikaa, ja sitähän mulla on..
Olen miettinyt, että ehkä olen haalinut näitä sydämmen sulattajia juuri tähän yksinäisyyteen. Kuitenkin asuvat minun kanssani täällä sisällä, ja ovat tulleet minulle kovin tärkeiksi etenkin muuton jälkeen.
Olen miettinyt "rakkauselämäänikin", ja ajatellut, että tällä menolla en koskaan löydä sitä oikeaa. Tuntuu että kaikilla ikäisilläni on tai on ollut jo kymmeniä poikakavereita ja suhteita ym., mutta ei minulla, ei ainoatakaan.
Eniten minua huolestuttaa itsetuntoni pikkuhiljaa rappeutuminen. Olin jo välillä saavuttanut todella hyvän itsetunnon, mutta kun nyt yksin kotona nyhvään, ainoat keskustan reissut on isän kanssa ruokakaupassa ostosten tekeminen, ja välillä käyn yksinäni shoppaan, niin ainakaan seuraelämää ei ole.
Lisäksi häpeän tätä kaupassa käyntiä. Yleensä kaupassa on aina vastassa joku minun ikäiseni kaveriporukka, ja minä tulen ISÄNI kanssa samaan paikkaan. Käymme kaupassa kuitenkin useamminkin viikossa.
Häpeän nykyisin myös ulkonäköäni, sillä en ole mikään kaunis blondi ja supermeikkaaja.
Malli serkkuni, ja muutkin tutut ovat usein sanoneet, että minusta olisi mallinuralle, mutta peilistä katsoessa en näe itse mitään muuta kuin silmäpussit, kalpean naaman ja ankean ilmeen.
Kuitenkin jos joskus satun olemaan kaveriporukassa, koulussa tai esim. riparilla ollessa, en kuitenkaan ole mikään kauhean epäsuosittu enkä ujokaan, enään. Pienenä olin.
Mutta kun vapaa-ajalla tätä kaveriseuraa ei ole.
Olenko "epätavallinen" nuori? Tuntuu että kaikki muut nuoret viettävät iltansa kylällä ryypäten ja kaveriseurassa iloiten, ja minä nyhvään kotona.
Voinko kuitenkin olla tyytyväinen elämääni, vai pitäisikö miettiä lisää seuraelämää ja toimintaa? Jostain syystä tämä ei kuitenkaan innoita minua..
Pahoitteluni tästä kauheasta romaanista.
Vanhempani erosivat hiljattain, ja muutin isän luokse asumaan. Äitilläni on ollut todella huonoja hetkiä ja elämä on mullinmallin, ja nyt myöhemmin olen ajatellut tehneeni oikean päätöksen muuttaessani isän luo, vaikka se silloin tuntuikin vaikealta.
Isän kanssa muutimme hieman etäämmääksi keskustasta, ja asumme "mummonmökissä".
Tuntuu, että muuton jälkeen aloin eristäytymään. Isäni on tietynlainen "kotihiiri", ja minä olen hiiristynyt myös pikkuhiljaa.
En tee mitään vapaa-aikanani. En kulje kaveriporukoissa kylällä niinkuin monet tuttuni.
En vietä aikaa kavereideni kanssa juuri ollenkaan.
En ryyppää joka viikonloppu, niinkuin usein tämmöiset teinit näyttävät tekevän.
Minulla on kyllä paras kaveri, ja olemme todella hyviä kavereita, mutta muuton jälkeen meidän kaveruuskin pikkuhiljaa alkoi hiipumaan. Kaveri kävi meillä todella usein, kun asuin vielä lähempänä keskustaa, isän ja äidin kanssa.
Tällöin hän oli meillä monesti koulupäivisinkin yötä, ja tuli koulun jälkeen, koska asuimme niin lähellä koulua ja kaverini ei.
Nyt asia on muuttunut, koska en asu enään koulun lähellä. :(
Suunnittelemme kyllä vieläkin kaikenlaisia reissuja ym. ja teemme asioita yhdessä, mutta ei niin usein enää.
Minulla on oma omituinen eläinharrastukseni, ja koska tässä kaupungissa ei toisia tämän eläinpiirin harrastajia ole, senkään kautta ei tule niinkään tuttuja.
Olen saanut tämän harrastuksen ja rakkaiden eläinteni myötä kyllä paljon ystäviä, hyviäkin vähän kauempaa, mutta siinäpä se onkin. He ovat niin kaukana, ja näemme harvoin.
Nämä eläinlajin edustajat ovat vallanneet sydämeni täysin, ja tuntuu että elämäni on enään niille tarkoitettu.
Näitä kun on jo melko usea kappale, ne vievät myös aikaa, ja sitähän mulla on..
Olen miettinyt, että ehkä olen haalinut näitä sydämmen sulattajia juuri tähän yksinäisyyteen. Kuitenkin asuvat minun kanssani täällä sisällä, ja ovat tulleet minulle kovin tärkeiksi etenkin muuton jälkeen.
Olen miettinyt "rakkauselämäänikin", ja ajatellut, että tällä menolla en koskaan löydä sitä oikeaa. Tuntuu että kaikilla ikäisilläni on tai on ollut jo kymmeniä poikakavereita ja suhteita ym., mutta ei minulla, ei ainoatakaan.
Eniten minua huolestuttaa itsetuntoni pikkuhiljaa rappeutuminen. Olin jo välillä saavuttanut todella hyvän itsetunnon, mutta kun nyt yksin kotona nyhvään, ainoat keskustan reissut on isän kanssa ruokakaupassa ostosten tekeminen, ja välillä käyn yksinäni shoppaan, niin ainakaan seuraelämää ei ole.
Lisäksi häpeän tätä kaupassa käyntiä. Yleensä kaupassa on aina vastassa joku minun ikäiseni kaveriporukka, ja minä tulen ISÄNI kanssa samaan paikkaan. Käymme kaupassa kuitenkin useamminkin viikossa.
Häpeän nykyisin myös ulkonäköäni, sillä en ole mikään kaunis blondi ja supermeikkaaja.
Malli serkkuni, ja muutkin tutut ovat usein sanoneet, että minusta olisi mallinuralle, mutta peilistä katsoessa en näe itse mitään muuta kuin silmäpussit, kalpean naaman ja ankean ilmeen.
Kuitenkin jos joskus satun olemaan kaveriporukassa, koulussa tai esim. riparilla ollessa, en kuitenkaan ole mikään kauhean epäsuosittu enkä ujokaan, enään. Pienenä olin.
Mutta kun vapaa-ajalla tätä kaveriseuraa ei ole.
Olenko "epätavallinen" nuori? Tuntuu että kaikki muut nuoret viettävät iltansa kylällä ryypäten ja kaveriseurassa iloiten, ja minä nyhvään kotona.
Voinko kuitenkin olla tyytyväinen elämääni, vai pitäisikö miettiä lisää seuraelämää ja toimintaa? Jostain syystä tämä ei kuitenkaan innoita minua..
Pahoitteluni tästä kauheasta romaanista.
Vastaukset 3
Vanhimmat
Minä olen vuonna 92-syntynyt poika, jonka elämä on lähes samanlainen kuin sinulla.... Vanhempani erosi 6 vuotta sitten ja olen siit asti asunut äitin ja pikkuveljen kanssa.
Äiti syyttää minua todella useasti kaikest, ja antaa valituksia (joista kaikkiin ei ole edes syytä). Isän kanssa välit on miten on enimmäkseen jutellaan vain puhelimen kautta ku se asuu kaukana.
Olen kokenut elämässäni 6 muuttoa aika tiuhaan tahtiin, niin aina kun sopeudut nii tulee muutto. Viimeisin oli vain kesän alussa paikkakunnan muutto ja sit 2kk eteenpäin ja taas muutto... en oikein jaksa rakentaa mitään pysyvää.
Sanoit että muuton takia menetit tavallaan parhaan kaverin, kun muutitte pois koulun lähelt. Tiedän tunteen sillä mä asuin kaupungissa ja mielenjohteesta muutin koulun loputtua maalle. Eihän siit mitään tullut niinpä muutin takas samaan kaupunkiin. Nyt asun entisessä tutussa piirissä mutta kavereista tavallaan ulkopuolella mitä se ennen oli. Pikku hiljaa olen jättämässä mopoilun väliin ja vaihtanut sen polkupyörään jotta tapaisin ihmisiä liikenteessä.
Minun päiväni kuluvat jatkuvasti nykyään istuessa koneella, ajaessa mopolla (tai harvemmin pyörällä) ja taas koneella... eli päivät on toistuvia ja yksinäisiä. Välillä teen mitä päähän tulee mieleen että olo helpottus ( kuten juoksin motarilla ja toisella kertaa kalsareissa abc:n edessä) joka ei ole tietenkään viisasta.
Eläimien avulla saa surua vähän lievennettyä ja kannattaa jatkaa niiden kanssa touhuumista, sillä eläimet rauhottaa tosi paljon (olen huomannut itse omalla kohdalla kaverin koirast2.
"rakkauselämän" puute ja sen halu on tosi tyypillistä tähän ikään nähden. Omalla kohdalla on melkein sama juttu... mulla on on/off suhde jota yritetään korjata, mutta siitä ei ota viel selvää ku se on aika rikkonaista ollu lähiaikoina. Mutta sen olen tostakin oppinut että älä rupea levittelee mitään huhuja kun alat seurustella, sillä muuten maine voi pilaantua paljon (ei ole sattunut omalla kohdalla, vaan kaverin). Kaikki puhuu jatkuvasti että "ai että ku meillä oli niin hauskaa tuolla mun makuuhuonees ton tytön kaa..." vaikka mitään ei tapahtunut. Sit ku alkaa levittää juoruja nii siit ei hyvää seuraa.
Mä en tiedä mikä on elämässäni pysyvää ja joka ei särje sydäntä. Itsetuntoni on näiden erittäin monen paskan jutun takia ollu pitkän aikaa miten sattuu, ja koulussakin kaikki ihmetteli mikä mulla on ku en tee mitään samaan tapaa kuin ennen.
Hankin mesen jotta voisin olla kavereiden kanssa jutussa mutta ku niitä ei oikeen kiinnosta auttaa nii elämä tuntuu niin puulta ja sielt syvält.
Mä en olisi uskonut että löytyy toinen sellainen kenelt löytyy kuin kopioitu teksti mun elämäst.
Huom! mäkään en juo, en polta, en käytä lääkkeit, olen melkein raitis jäbä. ei kannata alottaa tekemään mitään mikä ei ole sinulle mieleen.
Ole tyytyväinen elämääsi ja liiku ihmisten ilmoilla enemmän, jotta voit tutustuu ihmisii vaikka se voi tuntuu vaikeelt.
Jos sinulla on joitain hyviä kavereita joiden kanssa pystyt puhumaan ihan vapaasti nii kannattaa kertoa hänelle sillä se helpottaa oloa ja samalla kaveri voi yrittää tehdä jotain asialle...
Eihän tällänen elämäntilanne ole yhtään mukavaa, mutta toivotaan vaa yhes että se menee ohi ja oikea suunta löytyy.... en tiiä helpottiko tämä mun "romaani" yhtään mutta toivon että löydät paremman elämän nopeammin kuin minä. ;)
Kiitos hurjasti vastanneille (: Olen niin monesti meittinyt, olenko yksin tämän asiani kanssa, kun tosiaan tuntuu että kaikki nuoret liikkuu suurissa kaveri porukoissa pitkin kylää polttaen tupakkaa, vaihtaen tyttö/poikakaveria kerran kuukaudessa jne.
Jotenkin helpottavaa kuulla muidenkin tarinoita.
Minulla Mazzimo muuten sama juttu, muuttanut olen elämäni aikana 7 kertaa, eikä se ole ollenkaan helppoa, vaikka yhden kaupungin sisällä onkin pysynyt.
Lisäksi mua on jäänyt vaivaamaan yksi asia, kun sisko perheineen on muuttamassa viereiseen kaupunkiin ,jonne kuitenkin on matkaa. Tämän lisäksi äiti on kovasti suunnitellut muuttoa VIROON, tai ellei sinne niin ainakin toiseen kaupunkiin.
Jäänkö isän kanssa yksin tänne tuppukylään? On juu kaverit(joita harvon näkee), mutta taas tulisi yksi takapakki elämään.
Ja kun sukulaisista vain mummoni asuu tässä kaupungissa, ja tämäkin kaupungin toisella laidalla.
Kunhan ikää tulee, en minäkään tänne jää asumaan.
"Minun päiväni kuluvat jatkuvasti nykyään istuessa koneella, ajaessa mopolla (tai harvemmin pyörällä) ja taas koneella... eli päivät on toistuvia ja yksinäisiä."
Mulla sama tilanne, mutta mopon tilalla on lemmikit. Niihin kuluu paljon aikaa, mutta kyllä tulee aivan liianliikaa istuttua koneella.
Ja muuta ei oikeestaan mun päivään kuulukaan, ehkä mahdollisesti kaupassa käynti, ja joskus harvoin yksinäni shoppaileen jonnekin kauemmas isän kyydillä.
Nyt kun koulut alkaa, ja näkee taas kavereita niin ehkä asiat lähtee paranemaan päin. EHKÄ. Toki voin yrittää itse tehdä asialle jotain, yritän ainakin parhaan kaverin saada mukaani uusiin juttuihin, jos se toisi minun, ja kaverinkin elämään jotain iloa :)
Kiitos vielä MAzzimolle, viestis sai mut ajattelemaan, ja tietämään etten ole ainoa "tällainen nuori"!
Moi.
Vanhempien erot ovat aina rankka paikka kaikille perheenjäsenille. Nyt sinulla on isä joka huolehtii sinusta ja se on hieno asia. Ulkonäkö asia on kaikille ihmisille arka-asia ja todella harva on tyytyväinen omaan ulkonäköönsä. On liikaa ylikiloja tai liian laiha, kasvoihinhan ei koskaan voi olla tyytyväinen kun nehän on ollut tutut syntymästä saakka ja niitä sinäkin olet katsellut n.15 vuotta. Ajatteleppas itsekriittistä 40v ihmistä. hän käy pääsääntöisesti kuntosalilla, meikkaa (naiset), käy harvase päivä kampaamolla, ja tekee kaikkensa ulkomuotonsa hyväksi, mutta ei siltikään ole koskaan tyytyväinen, joten sinun ei tarvitse todellakaan olla huolissasi ulkonäöstäsi, se on normaali reaktio omaan ulkomoutoon ja jos sinua vielä on mallinainekseksi kehuttu sitä paremmalla syyllä. Kavereita sinulla lähipiirissä ole vielä, mutta kannustan lähtemään ulos ja tekemään sinulle mukavia asioita niin mielesi pysyy virkeänä niin kavereitakin alkaa pikkuhiljaa ilmestyä. Sitäpaitsi sehän on pelkästään hieno asia ettet ole ajautunut "vääränlaisiin" kaveriporukoihin sillä niitä piisaa. Alkoholia ikävä kyllä nuoret alkavat juomaan ainavaan nuorempana sekä markkinoilla liikkuu myös yllättävän paljon huumeita. Viestistäsi heijastuu lievä ujous joka on normaalia joten tarkkaile ympäristöä ja bongaa se oikeanlainen kaveri jolla on samanlaisia asioita kuin sinulla niin on joku jonka kanssa vaihtaa tuntemuksia. Poikakevereistakaan ei tarvitse olla huolissaan, miksi olisit? Antaa sinun ikäisillä olla vaikka sata poikakaveria, sinä olet sinä ja sinä elät omalla tapaa, älä masennu äläkä mieti miksi muut toimii niin, antaa heidän toimia siten. Toimi sinä siten kuin itse parhaimmaksesi näet ja anna muiden toimia niinkuin he toimivat. Tiedän, että se on vaikeaa, mutta pienin askelin eteenpäin äläkä tee liian isoja odotuksia koska niistä monesti tulee pettymyksiä.
Itselläni on samantapaisia kokemuksia kuin sinulla. Seitsemänkymmentä luvulla vanhempani ja minä muutettiin keskelle korpea. Ei kavereita lähelläkään saatikka sinunikäisenä tyttöystävää, olin vielä koulukiusattu. Ihmissuhteet rajoittui sukulaisiin ja puolen kilometrin päässä asuvaan 70v pariskuntaan. Kävin koulut loppuun ja pikkuhiljaa kavereitakin alkoi ilmestyä. Nyt kavereita on paljon ja edelleen toimin niin kuin itse olen joskus oppinut toimimaan, silloin kun tunsin olevani yksin.