sairaus on tehnyt elämästäni tosi yksinäisen ja koska hän on 60v ja itse 55v niin kysynkin teiltä,miten häneen suhtautuisin ,ettei tulisi pahaa mieltä.
Hänellä ei ole voimia ,oikein mihinkään ja itse haluaisin elää ja kokea elämää.
Hän on fyysisesti sairas .
Loukkaanko häntä jos tapailen ystäviäni ja käyn joskus ulkona.
kun kysyn häneltä vastaus on ,että kait sinun täytyy mennä,siis hyvin marttyyrin kuuloinen.
Onko kohtalotovereita ja miten elätte?
Hänellä ei ole voimia ,oikein mihinkään ja itse haluaisin elää ja kokea elämää.
Hän on fyysisesti sairas .
Loukkaanko häntä jos tapailen ystäviäni ja käyn joskus ulkona.
kun kysyn häneltä vastaus on ,että kait sinun täytyy mennä,siis hyvin marttyyrin kuuloinen.
Onko kohtalotovereita ja miten elätte?
Vastaukset 20
Vanhimmat
En osaa sanoa, mitä sinuna tekisin, vaan mitä tekisin miehenäsi: kehottaisin sinua tapaamaan muita ihmisiä. Jatkuva sairaan kumppanin kanssa oleminen voi johtaa loppuun palamiseen, mikä ei ole miehesikään etu. Taustalla voi tietysti vaikuttaa sairas mustasukkaisuus, joka estää järjen käytön.
Mielestäni voisit käydä ja harrastaa niitä entisiä juttuja, joita teit/teitte hänen ollessaan terve. Ehkä nyt vähän harvemmin. Jos hän luottaa Sinuun, hän myös ymmärtää nämä menot. Kun olet joskus muualla, jaksat myös paremmin hoitaa häntä. Oletteko keskustelleet asiasta? Sano hänelle, kuinka tärkeitä henkireikiä harrastuksesi ovat Sinulle. Ja ole myös hänen luottamuksensa arvoinen!
Kutsu kotiisi sellaisia ystäviänne, jotka miehesikin tuntee. Mukava yhteinen tuttavanne voi piristää ja keventää ilmapiiriä ja kahvikupposen lomassa jutustelukin onnistuu. - Harrasta edelleen omiakin juttujasi, muuten väsähdät ja sairastut itse. Jos mies ei suostu jäämään yksin tai ei voi olla, pyydä joku ystävä hänen luokseen siksi ajaksi. Puhelin on hyvä väline ja voit soittaa välillä kotiin. - Kyllä monella omaishoitajalla on rankkaa hoitaessaan omaa puolisoaan tai vammaista lastaan kotona, kyllä täytyy välillä saada hengähdystauko arkeen jotta jaksaa. - Omaishoitajan korvauksista en osaa sanoa mitään: kattavatko ne edes perustarpeet?
Mieti sinulle on annettu vain tämä yksi mahdollisuus elää. Myös puolisollasi on sama tilanne joten teidän tulisi päästä puhumalla yhteisymmärrykseen kyseisestä asiasta niin ettei puolisosikaan elämä muodostu liian vaikeaksi.
haluaa, että myös hänen puolisonsa on hyvä olla. Myös itsestään täytyy pitää huolta ja se vaatii usein tervettä itsekkyyttä. Kun itse tietää, mitä haluaa ja pystyy sen perustelemaan, luulen puolisonkin ymmärtävän. Ajan mittaan uhrautumisesta on pelkkää haittaa molemmille.
Vain sinä ja puolisosi tiedätte, mikä on teille paras ratkaisu. Hyvää jatkoa ja rakentavia keskusteluja toivottaen, O-O
Eihän sitä ehdoin tahdoin auta liisää hankkia. Jokaisen oma henkinen ja fyysinen hyvinvointi on kyseiselle ihmiselle ja läheisille äärimmäisen tärkeä. Pidä hyvä ystävä huoli ennenkaikkea omasta terveydestäsi!
Kiitos kannanotoista ,oli todella mukava lukea ja tuntea ,että meistä välitetään.
Tarkennan sen verran ,että olen itse töissä hoitajana ja teen 3vuoro työtä ja mieheni joutuu olemaan välillä yksin työ aikani. Taloudellinen tilanteemme on niin huono että emme pärjää ilman palkkaani.
Hän ei suostu keskustelemaan mistään asiasta kanssani ,mikä liittyy häneen ja kaikki ystävänsä hän on hyljännyt,kun ei jaksa kuunnella voivottelua ja surkuttelua sairaudestaan.
Vieraiden ihmisten kanssa ,kuten sairaala kavereiden kanssa kyllä juttelee ,mutta ei vuuhdy sairaalassa vaan lähtee aina heti kun tilanne vähänkin stabiloituu kotiin,omalla vastuulla .
Sairaus on muuttanut hänen persoonansa ja tietysti
lääkkeet väsyttävät ja ärsytys tila on tulehdus herkkä.
Olen itse kokenut tuon saman. Neuvoni sinulle on, muista pitää itsestäsi huolta, muuten palaat loppuun.
Mieheni sairasti neljätoista vuotaa, viimeiset viisi vuotta hän oli siinä kunnossa, että tarvitsi jatkuvaa huolenpitoa. Olin töissä olosuhteiden pakosta koska rahaa ei muuten olisi ollut. Luovuin ensin kaikista harrastuksistani, kuljin työpaikan ja kodin väliä, jopa ruokatunnilla.
Seuraavaksi aloin karsia työtehtäviäni ja lyhensin matkapäiviäni minimiin, koska mieheni oli usein sekava, eikä häntä voinut jättää pitkäksi aikaa yksin. Ystävät kaikkosivat, sairauden myötä.
Alussa mieheni esitti marttyyriä jos vähänkään henkäisin meneväni vaikka kirkkokonserttiin. Viimeisinä vuosina hän selväjärkisinä hetkinä päinvastoin kehotti lähtemään ulos. Silloin en enää jaksanut.
Lopulta jäin varhennetulle eläkkeelle ja yksin pääsin enää koiraa pissattamaan, näköetäisyydelle ulko-ovesta. Miehelläni kun oli tapana lähteä sekavana vaeltamaan heti kun jäi yksin. Lopulta olin niin uupunut, että tuskin pysyin jaloillani.
Mieheni kuoleman jälkeen meni yli kaksi vuotta ennen kuin aloin fyysisesti ja henkisesti palata omaksi itsekseni. Terve itsekkyys on paikallaan, hampaat irvessä raataminen ei todellakaan palvele, ei omaishoitajaa eikä hoidettavaa.
Seuraa miehellesi omien harrastusten ajaksi saat vaikka SPR:n tai seurakunnan vapaaehtoisista. Lisäksi isoimmissa kaupungeissa on Omaishoitajat ja läheiset yhdistyksiä, joilla on muutaman tunnin ”parkkipaikkoja” hoidettaville, palvelu on kyllä maksullista.
Kehottaisin Sinua (ja omaa kumppaniani) menemään ja tapailemaan halunsa mukaan. Koska itse tulen vielä kotona toimeen yksinkin, mutta en jaksa kovin paljoa matkustella.
Itsekin matkustaisin mielelläni, mutta ymmärrän olevani "jarruna" reissuissa liikuntavammani takia. Siksi suon hänelle vapauden tehdä niinkuin haluaa.
Autoa (lisävarusteltua) kyllä ajan, ja annan kyytiä tarvittaessa.
Puolisoa on autettava myötä- ja vastoinkäymisissä.
Nainen hoitaa ylensä sairasta miestään, mutta mies lähtee heti ja ottaa uuden nuoremman vaimon,jotta hänellä on tulevaisuudessakin hoitaja.
Mutta kuinka kauan, miten paljon ja kauan.
Olen ollut 8-vuotta omaishoitajana, mies on hyvämuistinen ja lääkkeiden avulla tasapainoinen.
Mutta täysin liikuntakyvytön.
Hän on sairastanut koko ikänsä kaksisuuntaista mielialahäiriötä.
Olen ollut hoivaaja koko 47-vuotta kestäneen avioliiton ajan.
Olen sitä mieltä että olisi pitänyt aikoinaan erota, nyt se on myöhäistä.
Pidän vapaavuorokauden kerran viikossa, matkustelen pari kertaa vuodessa(myös kaukomatkoja).
Kesäisin matkustelen kotimaassa ainakin kolme viikkoa.
Elän vapaa-aikoinani omaa elämääni, muu aika menee hoitotyössä, hän vaatii ympärivuorokautista valvontaa.
En kysele mitä saan tehdä, hoidan voimieni mukaan, kun alkaa tuntua että en jaksa pidän pidemmän vapaan.
Onneksi hoito on järjestynyt oikein hyvin.
Näin valitettavasti on. Omaishoitajat ovat yleensä naisia tästä syytä. Lähipiirissä on juuri tuollainen tapaus. Vaimo sairastui syöpään ja mies lähti hakemaan nuoremmalta lohtua, ei kuulemma jaksanut vaimon sairautta.
Vastapainoksi tunnen myös pariskunnan missä mies on hoitanut monisairasta vaimoaan yli 30-vuotta. Lopulta vaimolle tuli Alzheimer ja lapset pakottivat laitoshoitoon. Mies vastusteli kovin, mutta on nyt sitä mieltä, että ratkaisu oli oikea.
Mieheni kanssa keskustelimme tästä silloin kun hänen kuntonsa vielä sellainen, että keskusteleminen oli mahdollista. Hän tunnusti rehellisesti, että olisi minun sijasta lähtenyt, jos roolit olisivat kääntyneet toisinpäin ja minä olisin ollut se joka sairastui. Minua tunnustus kaiveli vuosia eteenpäin.
Vuosikausia syöpäänsä myrkkyjä syöneen vaimoni aseneet alkujärkytyksen jälkeen ovat "normalisoituneet".
Itse olen hyvin terve ja hyväkuntoinen.
Olisi käsittämättömän itsekästä lähteä tässä tilanteessa hakemaan uutta elämän sulostuttajaa!
Ratkaisevaa tässä on vaimoni asenteet.
Otamme rajoitteet luonnollisena osana elämää.
Testotuotantoni purkamisessa hän tekee voitavansa.
Pian sairauden toteamisen jälkeen muutimme kookkaasta rinnetalosta kerrostaloon ja minä hoidan likimain kaikki käytännön asiat.
Aikanaan asiat olivat vuosikausia toisin päin.
Ei tässä ole mitään ihmeellistä!
täälläkin yksi..:(
Ei saisi käydä missään, ei tavata ketään, kävellä vain kotona kuin kotirobotti, duraselipupu..
Vaimoni parantumattoman syövän pahimmat oireet on 7-vuotta pidetty lääkityksellä kurissa.
Ulkopuolinen ei edes havaitse mitään mutta myrkyt ovat heikentäneet aikaisemmin hyväkuntoisen fysiikkaa oleellisesti.
Itse olen erittäin terve (kokeet kerran vuodessa) ja hyväkuntoinen.
Ensimmäisen vuoden jälkeen olemme toipuneet järkytyksestä ja ottaneet tilanteen osana luonnollista vanhenemista.
Minä hoidan kaiken fyysistä ponnistelua vaativan.
Kummallakin on omaa tuttavapiiriä ja harrastuksia.
Matkustelumme on aikaisempaan verrattuna paljon rauhallisempaa ja alkuaan kehoituksestani vaimo käy myös omilla ulkomaan reisuillaan.
Olisi varsin omituista jos pitkän, kohtalaisen harmoonisen yhteiselämän jälkeen asenteemme oleellisesti muuttuisivat.
Minä käyn kuntosalilla ja lenkkeilen.
Vaimo käy eläkeläisklubin kokouksissa ja seurustelee melkeinpä päivittäin entisten työkavereidensa kanssa.
Penkkiurheilu ja muutamat TV-sarjat ovat yhteisiä kiinnostuksemme kohteita.
En tunne itseäni marttyyriksi eikä vamonikaan minua sellaisena pidä.
Olen kai väärä henkilö vastaamaan koska suhteessamme sairaammalla on enemmän sosiaalisia kontakteja ja omia matkoja.
Ehdottomasti on pidettävä yhteyttä muihin ihmisiin. Tässä vaiheessa eivät enää haittaa sellaisetkaan suhteet, joista nuorempina oltaisiin mustasukkaisia tai jotka panisivat yhteiselämän kyseenalaiseksi.
Pidä toisesta huolta, mutta elä itse täysillä - niin paljon kuin vain voit.
Mieheni sairasti paljon ja vakavia sairauksia jotka rajoittivat hän elämäänsä, niinkuin kyllä meidän molempien, mutta hän halusin että minä kumminkin tapaan ystäviäni ja jotain harrastan niinkuin kyllä teikin,Paitsi viimisinä vuosina elimmme hänen sairaudensa ehdoilla, nyt jälkeen päin olen siitä onnellinen että meidän yhteiselo oli loppuu asti hyvä ja jaksoimme olla toisillemme tuki.Kaikilla ei voi olla näin kumminkaan,mieheni ei ollut milläänlailla vaativa itseääni kohtaan ,vaan halusi vain hyvää elämää minullekin.
olin omais hoitajana miehelleni noin kuusi vuotta , sairastuin äkillisesti itse ,jouduin ohitus leikaukseen ,en jaksanut enään itse hoitaa häntä , nyt elämme erikseen hän laitoksessa ,minä kotona yksikseni , käyn hätä katsomassa päivittäin ,olen oppinut yksin elämään , käyn YKSIN joskus matkoilla , teatterissa konsertissa ( olis hyvä jos olisi kaveri mutta kun ei ole ) pidän yllä kuntoa päivittäin ulkoilemalla ,uimassa , ystäviä ei ole jotka kävisivät luonani ,mieheni oli ystäväni ,hänen kannsaan yhdessä teimme kaikkea kaikkialla pitkän 50 v kestäneen avioliiton aikana ,näin vanhana on vaikeaa enään kummempaa elämän kaveria etsiä ei oikeestaan haluakkaan omassa itsessä on aivan tarpeeksi jaksaakseen päivän touhuistaan selvitä ja pysyä terveenä ,tietenkin jos joku tahtois olla ystäväni ottaisin ilomielin ystävyyden vastaan , mutta meidät vanhat ihmiset niin helposti unohdetaan , aivan kuin meitä ei olisi olemassakaan enään , vain kun itse lähtee ulos uimaan ja kaupaan ,teatteriin ym , näkee muita ihmisiä , on surullista suomen kultuuri kun vanhat ihmiset unohdetaan heti kun he jäävät työelämästä pois aivan kuin ei meitä olisi ollutkan vaikka teimme työtä 40-50v se on suurin suruni kun ei koululaitoksetkaan opeta lapsille kunnioittamaan vanhuksia isänmaan rakentajia ,me olemme niitä sodan kynnyksellä syntyneitä nyt noin 70v paljon työtä tehneitä hyvän suomen rakentaneita ,toivoisin ettei meitä yksin kodin nurkkiin unohdettaisi vaikka osa meistä on omatoimisia pirteitä vanhuksia ,silti kaipaamme vielä yhteisöä johon kuuluisimme .
monivammaista miestäni. Tästä ajasta olin ansiotyössä n.7 v. päivittäinen työmatkani ed. takaisin 140 km.
Kun jäin eläkkeelleni mieheni oli melkein liikuntakyvytön.
Moni kirjoittaja on todennut sairauden muuttavan ihmisen personaallisuutta todella paljon, niin meilläkin.
Viimeisinä vuosina jopa kauppakäynneillä viivyin liian kauan.
Sairaan, tuskaisen ihmisen ajatusmaailmaa on vaikea ymmärtää, voi sitä syytösten tulvaa mitä sain osakseni.
Miehelläni oli oma lemmikkikoira, eli vaikka mieheni oli sairaalassa koira piti minut tiiviisti kotona, se ei hyväksynyt vieraita hoitajaksi joten kotisairaanhoidon apua emme voineet käyttää.
Omasta asennoitumisesta johtuen( omat on hoidettava ilman yhteiskunnan palkkaa) hain kunnalliseksi omaishoitajaksi vasta hänen loppuaikanaan. Tätä "suurta palkkaa" ehdin saada 3 kk.
Olimme molemmat toista kertaa naimisissa, asuimme kaukana lapsistamme ja sukulaisistamme. En tiedä miten oikein selvisin.
Mieheni kuolemasta on nyt kolmisen vuotta, olen muutanut lähemmäs lapsiani, oman terveyteni olen säilyttänyt aika hyvin.
En voi kieltää ettenkö olisi ollut kapinoiva ja katkera kun jonakin yönä pesin ja kuivatin hänet useita kertoja.
En ole tavoitellut marttyyrin kruunua enkä sitä toki ansainnutkaan, mutta hän sai olla melkein loppuun asti kotona, toki sairaalajaksoja vuosien aikana oli aika paljonkin ja loppu tuli sairaalassa.
Istuin hänen vuoteen vierellä,pari päivää oli mennyt morffiinin varassa,siinä sairaalassa pistettiin heti kun tarvetta oli. Hetkeä ennen viimeistä henkäystä, hänen silmänsä aukenivat, katse oli kirkas ja tunteva, suu muodosti sanaa, kiitos.. sitten kaikki tuska oli ohi.
Tämä kaikki kuului minun elämääni.