Mitä (avio- tai avo-)puolison lähiomaiset (sisarukset, vanhemmat) merkitsevät sinulle? Välttelevätkö/ inhoavatko he sinua, vältteletkö/ inhoatko sinä heitä, onko sinun ja heidän välillään yhteyksiä, kuuluuko yhteydenpito heihin yksinomaan puolisollesi, onko kotinne avoin myös heille, keskusteletko koskaan heistä puolisosi kanssa?
Ovatko he käytännössä yksinkertaisesti vain puolisosi sukulaisia ja sinulle vieraita, joita tuskin tunnet, jos vastaan tulevat? - Omalla kohdallani on juuri näin.
Eivät he loppujen lopuksi ole mitään pahaa minulle sanoneet tai tehneet enkä minä heillekään, elävät kaikki tietääkseni aivan normaalia kunnon elämää, mutta inhoan heitä enkä halua heitä kotimme seinien sisälle. En koskaan edes kysele heistä eikä meillä heistä puhuta. Heidän olemassaolostaan kyllä tiedän. - Omien sukulaisteni osalta tilanne on meillä aivan toinen.
Tulin vain miettineeksi, onko tällainen epätavallista.
Ovatko he käytännössä yksinkertaisesti vain puolisosi sukulaisia ja sinulle vieraita, joita tuskin tunnet, jos vastaan tulevat? - Omalla kohdallani on juuri näin.
Eivät he loppujen lopuksi ole mitään pahaa minulle sanoneet tai tehneet enkä minä heillekään, elävät kaikki tietääkseni aivan normaalia kunnon elämää, mutta inhoan heitä enkä halua heitä kotimme seinien sisälle. En koskaan edes kysele heistä eikä meillä heistä puhuta. Heidän olemassaolostaan kyllä tiedän. - Omien sukulaisteni osalta tilanne on meillä aivan toinen.
Tulin vain miettineeksi, onko tällainen epätavallista.
Vastaukset 12
Vanhimmat
avoimina kaikkien perheenjäsenten sukulaisille ja ystäville. Jokainen on voinut itse päättää, kenet haluaa kotiinsa kutsua ja luottaa siihen, että muut perheenjäsenet käyttäytyvät kohteliaan vieraanvaraisesti kutsuttua vierasta kohtaan riippumatta omasta mielipiteestään.
Mikä on saanut sinut inhoamaan puolisosi sukulaisia?
Tai oikeammin sinun täytyisi tulla toimeen myös toisen suvun kanssa.
Myönnytyksiä molemmin puolin.
Et kai kuvittele että kaikki pyörii sinun ympärillä.
Kokemusta on... perheeni jäsenen avopuolison suku, eivät juurikaan ole tekemisissä perheeni muiden jäsenten kanssa, ja asialle on mahdoton tehdä mitään. En kyllä aio edes yrittää, lasten juhlissakin kerääntyvät omaan piiriin puhumaan ruotsia.
Kaikki ei mene saman kaavan mukaan ja minä hyväksyn sen, enkä tuomitse jos joku osaa tehdä toisin.
Tullaan juuri mainiosti toimeen, kun ei ole yhteyksiä. Ei ole kumpikaan osapuoli toiselle ainakaan vastuksena.
Huolehtikoon mies yksin niistä yhteyksistä omalla tasollaan.
Voi kuinka säälinkään sinun puolisoasi.
Aina ei ole taattua saada puolison suvusta sydänystäviä, mutta riistät puolisoltasi paljon.
Hän on osa sitä historiaa joka suvun kesken aina syntyy ja jatkuu sukupolvesta toiseen.
Puolin ja toisin hyväksyntää. Jos sinun sukusi, silloin hänenkin sukunsa, tai ovi kiinni molemmilta!
Toivoisin ettei minun lapseni koskaan ajattelisi noin, eikä onneksi ole ajatelleetkaan. Eronneidenkin lasteni puolisoiden suku on lasteni kautta siirtynyt minunkin sukuni tuttaviksi, juhlimme yhdessä ilman raja-aitoja, sinun, minun, hänen ja heidän sukunsa.
On mahtava tunne kuulua joukkoon!
Ikävältä tuntuu tilanteesi. Oma sukuni on hyvin pieni, elossa on enää sisko. Mieheni suku samoin. Appiukko oli minulle hyvin rakas ja läheinen, valitettavasti hän nukkui pois jo 25-vuotta sitten.
Ensimmäisessä nuoruuden vahinkoliitossa pysyin yhdeksän vuotta ainoastaan siksi, että ensimmäisen mieheni suku oli minulle hyvin läheinen, anoppini oli hienoin ihminen jonka olen koskaan tuntenut. Avioero joka oli väistämätön, tuntui minusta petokselle sukua kohtaan.
Eron jälkeen muutin toiselle paikkakunnalle ja kanssakäyminen entiseen sukuun jäi vähäiseksi. Kälyyni ja ex anoppiini olin kyllä yhteydessä heidän kuolemaan saakka.
olemassakaan, kuten ei vastaavia omianikaan.
Kannattaneeko kovin inhota Sinunkaan?
yhteiseen historiaamme jo 40 vuoden ajaltaa, eli ovat osa perhettäni.
...edesmenneen mieheni ainoaan jäljellä olevaan lähisukulaiseen, anoppini sisareen. Olimme kahdestaan juhannuksen mökillä ja sekä poikani perhe että minä vierailemme usein tämän melkein yhdeksänkymppisen, viehättävän tädin luona. Jouluksi aion hakea hänet mukaan yhteisen juhlan viettoon pojan perheen luo. Välimatkaa on monta sataa kilometriä, joten se hiukan rajoittaa tapaamisia. Miniäni vanhemmat ja sisar perheineen ovat kanssamme samaa perhettä jouluisin ja perhejuhlien aikaan.
Minusta on rikkautta saada lisää perheenjäseniä avioliittojen myötä :).
Menin avioon Hesassa kotikylän pojan kanssa. Vanhempani olivat mukana, mutta ei mieheni vanhemmat. Mieheni sisaruksista oli kaksi (7 kaksi kuollut)ja oma sisareni. Kumpikaan veljistäni ei ollut pitkien matkojen vuoksi. Nuorin veljeni olikin vasta 10-v ja toinen 17-v, jotka jäivät kotiin vanhempieni tullessa mukaan.
Käyntimme kotipitäjässä (nyk. kaupunki)oli aina minun vanhempien luonna. Pikaisesti piipahdimme mieheni kotona, johon emme tosiaankaan olleetkaan kovin tervetulleita.
Lapsiemme synnyttyä ja kohtuullisen ajan kuluttua omat vanhempani pitivät heitä kesät. Kaikki lomat, joulut ja juhannukset ym. olimme aina minun kotona. Anoppini teki heti selväksi, että hän ei huolehdi enää kenestäkään, kun on 9 lasta hoitanut, mikä olikin aivan ymmärrettävää.
Nyt näin iäkkäänä on tullut kyllä ristiriitoja joitain sukulaisia kohtaan mieheni puolelta, kun taas minun sukulaiseni juoruaa ja haukkuu, mutta kuitenkin olemme tapaamisissa yhtenäjoukkoona.
Oma tyttäreni mollasi anoppiaan, mutta olen saanut hänet ymmärtämään, että hänkin on kovin tärkeä. Minun anoppini ei hyväksynyt minua, mutta ei ketään poikiensa miniöitä. Se oli sitä aikaa.
Anoppini siunauksen sain, kun hän oli meillä Espoossa ja minä olin pois koulutuksessa. Näki oman poikansa tilanteen, juoppo, mikä juoppo.
Liikuttavat sanat hän kirjoitti minulle sitten kirjeessä.
"Äidin sydän lapsessa, lapsen kivessä ja kannossa".
Mutta kannustan kaikkia pitämään edes jonkilaista yhteyttä sukulaisiin. Sieltä kuitenkin mahdollisesti kumpuaa suurempi turva, kuin ventovieraista.
Kun ikää karttuu ja muistoja on paljon, kuten minulla, joka yritän irtautua miehestäni, niin ei niitä mikään riko.
Meilläkin on "satamiljoonaa" sukulaista, joiden hautajaisia nykyisin vain voimme todistaa. Poikkeus olikin tuo synttärijuhla.
Pidä yhteyttä tavalla tai toisella kaikkiin sukulaisiin, sillä koskaan et voi tietää, mitä elämä tuo tullessaan.
Käsitin, että teillä ei ole viellä lapsia?
Minun oma lapseni sai esikoisensa vasta 38-v ja on todellakin ihmeissään, mistä rakkaus oikein tulee, kun tyttären jälkeen viellä poika "pullahti".
Kuinka tulisit suhtautumaan isovanhempiin???
Ajattele hyväihminen, minkä rikkauden saisit tuleville lapsillesi näistä isovanhemmista?
Voisin myös mummina vannoa, että Sinä et tiedä yhtään mitään viellä RAKKAUDESTA! Sinä tunnet vain intohimoa. Ei suku ole pahin, sitä pitää hoitaa, kuten avioliittoakin.
mieheni sukuun mitään yhteyttä.Anoppi on kasvattanut lapsensa niin ettei ketkään sisarukset ole toisiinsa tekemisissä juurikaan kuin pakosta.En minä inhoa enkä vihaa mutta hyvin alku ajoista huomasin että on parempi olla kaukana.Tätä on kestänyt jo yli30vuotta.Ja muorikin kuulema vielä elää.Muita ystäviä ja tuttavia on vaikka muille antaa.Omat lapset ovat kyllä hyvin sosiaalisia ja heillä myös poljon omia kavereita vaikka sukulaisista eivä paljon tiedäkkään.
Tuttua ja koettua tuo on, liiankin. Se lopetti yhteiselosta seksinkin, kaipa lopullisesti, voinee nyt sanoa.