Mä en tiiä kuuluuks tää tälle palstalle, mut olkoon..
Viimeisen vuoden aikana kaikki on muuttunu ihan oudoksi. Mua ei kiinnosta koulu. Mutta stressaan ihan hirveesti kokeita ja kaikkea. Luen kokeisiin yleensä vasta edellisenä yönä, koska minua ei kiinnosta ja päivällä teen kaikkea muuta. Saan kyllä hyviä numeroita. Mutta syy siihen, miksi stressaan kokeista ja luen niihin jne, on se, että en halua vanhempieni ja muiden sukulaisten pettyvän minuun. Eli koulu on pakkopullaa, stressaan, luen yöllä hulluna ja koulussa meinaan nukuhtaa. Kaikki vain sen takia, ettei minuun petyttäisi.
Mul on aina ollu se ongelma. En haluu, että muut attelee, että oon huono.
Mul on yks harrastus, mikä oli ennen niin rakas, mutt nykyää ei kiinnosta pätkän vertaa. En tosin uskalla lopettaa, koska ne kaverit ketkä on siel mun kaa, puhuis varmaan must pahaa selän takaan. Koska "mua tarvitaan siellä". Lopettaminen ei olis kuulemma suotavaa. Mutta vittu, kukakohan siitä maksaa? Äiti ja isä. Ei ketään voi pakottaa maksamaan.
Suoraan sanoen: En uskalla lopettaa muiden takia.
Noh, nykyään mul on ehk 3 ystävää vaa..
Ja kavereit onki sitte vaik kuink paljo, mut ei me tehä muuta ku ryypätä. Ainoo asia mikä just nytki kiinnostaa, on tän viikon perjantai, ku pääsee unohtaa kaikki murheet.
Sitte seuraavaan aamuun tulee huono omatunto, ku meni vitusti rahaa, vaikka muutenki tarvis sitä muuhun. Mulla ei oo äiti ja isä maksamassa kaikkea (oikeestaan ne maksaa hyvin vähä mulle mitää).
Mun piti hankkia kesätyö, mut seki jäi.
Ku en jaksanu.
Mun saamattomuuden takia. Ja nyt vituttaa niin helvetisti. Niille rahoille ois ollu käyttöä.
Ja jos äiti käskee mun siivoamaan mun huoneen, niin en saa sitä aikaseks. Must tuntuu turhauttavalt, ku joku käskee.
Eikä mul oo omaa kultaakaan. Oon ollu sinkkuna ties kuinka kaua. Ja tuntuu etten kelpaa.
Oon hellyydenkipeä, mä en koht kestä, jos oon sinkkuna viel kauanki. Ku tarviin jonkun jota halata ja pussata. Joku joka pitää mun kädest kiinni, leikkii mun hiuksil. Kuiskaa mun korvaa ne kaks sanaa. Tietty sen pitäs olla sellanen johon oon ihastunu ja kenties rakastaisin. Se kehen oon nykyää ihastunu, on täys mahottomuus.
Mun hyvä ystävä kuoli viime lokakuussa ja se on järkyttäny mua. Itken vielki usein iltasin sitä. Ja melkee heti perää kuoli mun pappa. Seki oli tosi rakas mulle.
Äiti on sanonu mulle, että oon laiska, en tee mitään (mähän meillä aina tiskaan,ruokin kissat, ja teen muutaki kotitöitä), se ei luota muhun, tuotan vaa harmia.
Ja se huutaa ihan turhist asioist ja menettää malttinsa niin helpost, että. Ja silloi ku se juo, ni se on ihan hirvee. Haukkuu mut ja mun veljen pystyy.
Isä taas on ihan ok tyyppi. Sil on syöpä, enkä tiiä kuinka kauan se viel elää. En kestä jos se kuolee ihan niinku muutamien vuosien sisäl.
Mut joskus ku se juo, ni se saattaa kestää muutaman päivän putkee, ja se vaan on jossai eikä ilmota ittestää.
Veli taas sekoilee jossain ihme piireissä.
Ne juo viinaa ja ysänlääkettä, että tulis paremmin sekasin. Ja jotain lääkkeitä joskus kans. Osa niist käyttää huumeita. Mua pelottaa, että mun veli alkas käyttää huumeita...
Ja ku sil on masennus, sitä ahdistaa ja se kärsii henkisesti. Sil on aina ollu tollasii ongelmii. Joskus jos riidellää, ni se saattaa uhata mua, että pyytää jonkun hakkaamaa mut (pystyis siihen itekki, tiedä sitte miks ei suoraa sano ite hakkaavansa). Mutta joskus se taas on niin ihana isoveikka ku olla ja voi.
Mä vihaan ja rakastan sitä.
Mä en oo ollu kunnol onnelline noin vuotee.
En pysty ajattelee ilosest, itken pienestki asiast. Kellee en näytä mun oikeit tunteit. Esitän ilost, hymyilen ja nauran.
Ku toisaalla mun sisälle sattuu. Sattuu niin helvetisti. Ja mua ahdistaaki ajatus koulun alkamisesta, tulee taas lisä stressii. Mä romahan ihan just.
Mä oon miettiny itsemurhaa jonku puol vuotta.
Ihan vakavissani. Kerran täs kesäl ku olin bileissä yhel kaveril, ni menin yhes vaihees yksin seisoo parvekkeelle. Se oli seitsemännes kerrokses. Kurotin siit kaiteen yli. Teki helvetist mieli hypätä. Meinasin just mennä istuu siihe parvekkeen reunalle, ku joku pyys mut sisälle. Vitutti. Jos se ei ois tullu, ni en kärsis täs enää.
Mä en oikeesti tiiä mitä tehä. Miten elämä vois taas tuntuu elämisen arvoselt?
Viimeisen vuoden aikana kaikki on muuttunu ihan oudoksi. Mua ei kiinnosta koulu. Mutta stressaan ihan hirveesti kokeita ja kaikkea. Luen kokeisiin yleensä vasta edellisenä yönä, koska minua ei kiinnosta ja päivällä teen kaikkea muuta. Saan kyllä hyviä numeroita. Mutta syy siihen, miksi stressaan kokeista ja luen niihin jne, on se, että en halua vanhempieni ja muiden sukulaisten pettyvän minuun. Eli koulu on pakkopullaa, stressaan, luen yöllä hulluna ja koulussa meinaan nukuhtaa. Kaikki vain sen takia, ettei minuun petyttäisi.
Mul on aina ollu se ongelma. En haluu, että muut attelee, että oon huono.
Mul on yks harrastus, mikä oli ennen niin rakas, mutt nykyää ei kiinnosta pätkän vertaa. En tosin uskalla lopettaa, koska ne kaverit ketkä on siel mun kaa, puhuis varmaan must pahaa selän takaan. Koska "mua tarvitaan siellä". Lopettaminen ei olis kuulemma suotavaa. Mutta vittu, kukakohan siitä maksaa? Äiti ja isä. Ei ketään voi pakottaa maksamaan.
Suoraan sanoen: En uskalla lopettaa muiden takia.
Noh, nykyään mul on ehk 3 ystävää vaa..
Ja kavereit onki sitte vaik kuink paljo, mut ei me tehä muuta ku ryypätä. Ainoo asia mikä just nytki kiinnostaa, on tän viikon perjantai, ku pääsee unohtaa kaikki murheet.
Sitte seuraavaan aamuun tulee huono omatunto, ku meni vitusti rahaa, vaikka muutenki tarvis sitä muuhun. Mulla ei oo äiti ja isä maksamassa kaikkea (oikeestaan ne maksaa hyvin vähä mulle mitää).
Mun piti hankkia kesätyö, mut seki jäi.
Ku en jaksanu.
Mun saamattomuuden takia. Ja nyt vituttaa niin helvetisti. Niille rahoille ois ollu käyttöä.
Ja jos äiti käskee mun siivoamaan mun huoneen, niin en saa sitä aikaseks. Must tuntuu turhauttavalt, ku joku käskee.
Eikä mul oo omaa kultaakaan. Oon ollu sinkkuna ties kuinka kaua. Ja tuntuu etten kelpaa.
Oon hellyydenkipeä, mä en koht kestä, jos oon sinkkuna viel kauanki. Ku tarviin jonkun jota halata ja pussata. Joku joka pitää mun kädest kiinni, leikkii mun hiuksil. Kuiskaa mun korvaa ne kaks sanaa. Tietty sen pitäs olla sellanen johon oon ihastunu ja kenties rakastaisin. Se kehen oon nykyää ihastunu, on täys mahottomuus.
Mun hyvä ystävä kuoli viime lokakuussa ja se on järkyttäny mua. Itken vielki usein iltasin sitä. Ja melkee heti perää kuoli mun pappa. Seki oli tosi rakas mulle.
Äiti on sanonu mulle, että oon laiska, en tee mitään (mähän meillä aina tiskaan,ruokin kissat, ja teen muutaki kotitöitä), se ei luota muhun, tuotan vaa harmia.
Ja se huutaa ihan turhist asioist ja menettää malttinsa niin helpost, että. Ja silloi ku se juo, ni se on ihan hirvee. Haukkuu mut ja mun veljen pystyy.
Isä taas on ihan ok tyyppi. Sil on syöpä, enkä tiiä kuinka kauan se viel elää. En kestä jos se kuolee ihan niinku muutamien vuosien sisäl.
Mut joskus ku se juo, ni se saattaa kestää muutaman päivän putkee, ja se vaan on jossai eikä ilmota ittestää.
Veli taas sekoilee jossain ihme piireissä.
Ne juo viinaa ja ysänlääkettä, että tulis paremmin sekasin. Ja jotain lääkkeitä joskus kans. Osa niist käyttää huumeita. Mua pelottaa, että mun veli alkas käyttää huumeita...
Ja ku sil on masennus, sitä ahdistaa ja se kärsii henkisesti. Sil on aina ollu tollasii ongelmii. Joskus jos riidellää, ni se saattaa uhata mua, että pyytää jonkun hakkaamaa mut (pystyis siihen itekki, tiedä sitte miks ei suoraa sano ite hakkaavansa). Mutta joskus se taas on niin ihana isoveikka ku olla ja voi.
Mä vihaan ja rakastan sitä.
Mä en oo ollu kunnol onnelline noin vuotee.
En pysty ajattelee ilosest, itken pienestki asiast. Kellee en näytä mun oikeit tunteit. Esitän ilost, hymyilen ja nauran.
Ku toisaalla mun sisälle sattuu. Sattuu niin helvetisti. Ja mua ahdistaaki ajatus koulun alkamisesta, tulee taas lisä stressii. Mä romahan ihan just.
Mä oon miettiny itsemurhaa jonku puol vuotta.
Ihan vakavissani. Kerran täs kesäl ku olin bileissä yhel kaveril, ni menin yhes vaihees yksin seisoo parvekkeelle. Se oli seitsemännes kerrokses. Kurotin siit kaiteen yli. Teki helvetist mieli hypätä. Meinasin just mennä istuu siihe parvekkeen reunalle, ku joku pyys mut sisälle. Vitutti. Jos se ei ois tullu, ni en kärsis täs enää.
Mä en oikeesti tiiä mitä tehä. Miten elämä vois taas tuntuu elämisen arvoselt?
Vastaukset 5
Vanhimmat
Tunnistan sinussa itseni noin 15-20v sitten.Ilmeisesti kärsit aivan oikeasta masennuksesta eli depressiosta.Se oon hoidettavissa oleva sairaus ja voi tulla ilman noita sun paineita ja ongelmiakin.suosittelen lämpimästi sairauden hoitamista.hoitamattomana toistuu helposti ja voi jäädä krooniseksi sitten siinä 30-40v...aikalailla aivojen kemiaan liittyy enemmän kuin sosiaalissiin ongelmiin.
ETTÄ TOIVOA ON!
Kirjoittamalla tänne, se näyttää että uskallat silti sisälläsi kohdata totuuden. Mitään ei ole vielä menetetty. Mikä on tärkeää että uskaltaisit hitaasti alkaa ylle luettelemiasi asioita ottaa osaksi oikeaa elämääsi ja persoonaasi.
Tuska syntyy siitä, kun yrität ylläpitää jonkinlaista keinotekoista hahmoa, ja sisälläsi tunnet muuta. Tavoittele kohti oikeaa aitoa itseäsi. Kun vale poistuu elämästäsi tuskakin hellittää.
Nuoruus ei ole helppoa aikaa kenellekään. Joten on tärkeää ettet turhalla valheellisella esittämisellä tee sitä entistäkin vaikeammaksi.
Yhdessä asiassa äitisi on aivan oikeassa: asiat eivät tekemättä suju. Joten aloitapa vaikka sillä oman huoneen siivouksella. Näytä itsellesi että pystyt. Eivät muutkaan asiat ole sen vaikeampia. Täytyy vain jostain jotenkin aloittaa. Aloittamisen jälkeen asioilla on sitten tapana mennä eteenpäin. Paljon helpommin.
Olet jo aika hyvin sinut sen kanssa, miten pahalta tuntuu kun laiminlyö asiat, jättää tekemättä. Koitapa päästä sinuiksi sen toisen suunnan kanssa, miten hyvältä tuntuu kun asiat vaan tekee! Siinä se on. Vaan tekee. Ei niitä tartte einsteinin lailla pohtia. Tekee vaan.
Hyvän ystävän menetys ja isoisän menetys voivat olla syypäinä sun huonoon oloon, vai mitä itse luulisit? Et ole vielä päässyt niistä yli, sillä itket vieläkin ystävän kuoleman takia.. Sun kannattaisi puhua jollekin, itsemurhaan ei kannata päätyä. Voimia sulle, puhu jollekin joka voi auttaa.
Sanon heti ekaks ettei sun tarvitse tehdä asioita sen takii ettei muut pettyis.
Vaik sulta pyydettäiskin liikoja niin ei sun pidä sitä tehdä.
Sun ei pidä olla paras kaikes.
Riittää et numerot on ihan vaan hyviä. Ei erinomaisia, ei kiitettäviä vaan ihan vaan hyviä.
Kokeisiin luku muuten helpottuu tosi paljon jos luet kotona koulussa samana päivänä käsitellyn kappaleen.
Kun sit lukee kokeisiin niin se on vaan vanhan kertausta.
Harrastuksessahan ollaan sen hyvän olon takii, joka siitä tulee.
Et mieti mitä teet.
On ihan hyvä auttaa muita mut pitäähän sun myös itteäs auttaa.
Lentokoneessakin annetaan ohjeena se et laita ensin itsellesi happinaamari ja vasta sitten auta muita.
Syöpään on hyvät hoidot nykyään.
Moni lääkäri sanoo et siitä on tulossa niinku diabetes eli sen kaa vaan eletään.
Se ei ole enää kuolemansairaus niin monessa mielessä.
Mä olin vast tänä kesänä kesätöissä ja oon 18v.
Kesätöitä ei kaikki ees välttämättä saa vaik hakiskin.
Älä siitä stressaa :)
Oma kulta löytyy kyl jossain välis.
Jotkut löytää nopeasti ja jotkut löytää myöhemmin.
Ei ole mihinkään kiire.
Kun koulu alkaa niin yritä ottaa se rennommin.
Opiskele tunnollisesti mutta jätä aikaa vapaa-ajalle.
Älä stressaa muiden takia.
Pääasia on et yrittää. Se riittää.
Tietääkö sun vanhemmat veljes jutuist?
Masennukseen saa hyvää hoitoa nykyään.
Et jos sua viel näit itsemurha juttui tulee mieleen niin mene puhumaan niistä vaik ihan vaitiolovelvolliselle ammattilaiselle.
Älä pullota tunteita sisälles vaan puhu niistä.
Puhuminen auttaa aina.
Apua saa kun sitä pyytää.
Siunausta.
Sä oot melkein samanlainen kuin mä, se vaaan et mun isällä ei oo syöpää..