Minä ajelin melkein 400 kilometriä tapaamaan läheistä sukulaispariskuntaa. Minua oli jo pitkään kutsuttu sinne pitemmälle vierailulle.
Kestitys oli hyvää ja emäntä touhusi hirveästi kaikenlaisten tarjoomusten kanssa. Lapsenlapsia kävi vierailulla ja heidän kanssaan oli tietysti ihan kiva touhuta. Odotin kuitenkin iltaa ja yhteisiä keskusteluja. Rouvan oli ihan pakko leipoa, valmistella seuraavan päivän ruokaa ja touhuta kauheasti koko ajan. Osallistuin puuhiin. Molempina iltoina rouva kaivoi seurapelit esille ja sitten pelattiin. Kun mies yritti alustaa keskustelua, rouva halusi pelata. Mies lähti nukkumaan ja me jatkoimme pelaamista. Tiesin, että heillä oli keskenään vähän ongelmia ja luulin heidän ehkä haluavan keskustella niistäkin kanssani joko erikseen tai yhdessä. Olemme tehneet niin heidän edellisen kriisinsä aikaan. Olemme myös käyneet monia todella mielenkiintoisia ja joskus syvällisiäkin keskusteluja keskenämme vuosien varrella. Välillä olemme olleet tosi läheisiä ja luulin läheisyyden tunteen säilyneen.
Tapasin samalla matkalla pariskunnan tyttären perheen ja heidän kanssaan koin tutun läheisyyden tunteen. Vanhemman (ikäiseni) rouvan kanssa ei tuntunut syntyvän minkäänlaista yhteyttä, enkä edes yrittänyt tupata miehensä kanssa yksityisempiä keskustelemaan. Jäi sellainen tunne, että emme oikeasti kohdanneet ihmisinä. Teimme kaikenlaista ihan mukavaa yhdessä, mutta sellaisen viihdytyksen vuoksi ei olisi tarvinnut ajaa 800 kilometriä. Sitä löytää paljon lähempää ja voi tehdä kenen tahansa tuttavan kanssa. Minua pidettiin hyvänä ja kestitettin erinomaisesti, mutta kotimatkalle lähdin tosi pettyneenä. Mietin mitä olisin voinut tehdä toisin.
Jäin miettimään, kuinka yleistä on, että ihmiset touhuavat, kestitsevät ja suorittavat kaiken aikaa erilaisia tehtäviä, eivätkä haluakaan ihan oikeasti kohdata ihmisinä. Kuulisin mielelläni teidän mielipiteitänne asiasta.
Kestitys oli hyvää ja emäntä touhusi hirveästi kaikenlaisten tarjoomusten kanssa. Lapsenlapsia kävi vierailulla ja heidän kanssaan oli tietysti ihan kiva touhuta. Odotin kuitenkin iltaa ja yhteisiä keskusteluja. Rouvan oli ihan pakko leipoa, valmistella seuraavan päivän ruokaa ja touhuta kauheasti koko ajan. Osallistuin puuhiin. Molempina iltoina rouva kaivoi seurapelit esille ja sitten pelattiin. Kun mies yritti alustaa keskustelua, rouva halusi pelata. Mies lähti nukkumaan ja me jatkoimme pelaamista. Tiesin, että heillä oli keskenään vähän ongelmia ja luulin heidän ehkä haluavan keskustella niistäkin kanssani joko erikseen tai yhdessä. Olemme tehneet niin heidän edellisen kriisinsä aikaan. Olemme myös käyneet monia todella mielenkiintoisia ja joskus syvällisiäkin keskusteluja keskenämme vuosien varrella. Välillä olemme olleet tosi läheisiä ja luulin läheisyyden tunteen säilyneen.
Tapasin samalla matkalla pariskunnan tyttären perheen ja heidän kanssaan koin tutun läheisyyden tunteen. Vanhemman (ikäiseni) rouvan kanssa ei tuntunut syntyvän minkäänlaista yhteyttä, enkä edes yrittänyt tupata miehensä kanssa yksityisempiä keskustelemaan. Jäi sellainen tunne, että emme oikeasti kohdanneet ihmisinä. Teimme kaikenlaista ihan mukavaa yhdessä, mutta sellaisen viihdytyksen vuoksi ei olisi tarvinnut ajaa 800 kilometriä. Sitä löytää paljon lähempää ja voi tehdä kenen tahansa tuttavan kanssa. Minua pidettiin hyvänä ja kestitettin erinomaisesti, mutta kotimatkalle lähdin tosi pettyneenä. Mietin mitä olisin voinut tehdä toisin.
Jäin miettimään, kuinka yleistä on, että ihmiset touhuavat, kestitsevät ja suorittavat kaiken aikaa erilaisia tehtäviä, eivätkä haluakaan ihan oikeasti kohdata ihmisinä. Kuulisin mielelläni teidän mielipiteitänne asiasta.
Vastaukset 9
Vanhimmat
nykyään suurin osa ihmisistä on niin pintapuolisia että itsekkin kaipaan aikoja jolloin juteltiin kaikista asioista ystävien kanssa nimenomaan pariskuntien parannettiin maailmaa parannettiin suhteita eikä tästä oo aikaa kun kymmenisen vuotta en tiedä eikö ihmisillä oo enää mitään parannettavaa onko kaikki niin hyvin vai onko kaikki niin huonosti ettei oo mitään enää tehtävissä.
vuosia sitten tapana, mun veljen ja hänen vaimonsa kanssa joka sunnuntai parantaa maailmaa.
He tulivat meille iltakahville ja sitten keskusteltiin, joskus hyvinkin äänekkäästi kaikista ajankohtaisista aiheista.
Kuumin keskustelu taisi olla EU:hun liittymisestä.
Miehet olivat puolesta ja naiset vastaan.
Me siis todella väittelimme ja riitelimme, mutta vain asiat riitelivät. Naureskellen kiivaita keskusteluja ja sulassa sovussa aina erosimme.
Sen verran äänekästä keskustelumme kuitenkin oli, että lapset kysyivät, et miksi te aina riitelette, kun nämä H ja S tulevat käymään.
Ihmettelivät kovin, miksi aina kutsumme heidät "riitelemään" meille.
tänä kesänä useampiakin vieraita ja kaikista vierailuista on jäänyt tosi hyvä "jälkimaku".
Eniten olen mielissäni, kun onnistuin vihdoin saamaan lapsuudenystäväni vierailulle.
Olemme aivan vauvasta asti tunteneet ja aikanaan käyneet toisillamme, mutta viime vuosina harvemmin ja harvemmin. Silti olemme pitäneet yhteyksiä puheluin ja tekstarein ja onnittelukortein.
Ystävättärelläni on ongelmia alkon kanssa, joten on ollut vaikeaa sovittaa hänen kierteeseensä sopimaan vierailuja.
Nyt kuitenkin päätin ilmoittaa ja sopia päivän tarpeeksi ajoissa ja ilmoitin, että hänet haetaan ilmoittamastaan paikasta.
Onnistuikin sitten tosi hyvin.
Ystävättäreni aivan innoissaan. Hän ei ollut koskaan aikasemmin mun luona käynyt. Sattui vielä kesän ainut ja paras kesäinen päivä 4.7.
Ystävättäreni sanoi kokevansa, että hän sai ihan kuninkaallisen kohtelun. Ehkä ei ollut tottunut toisten huomaavaisuuteen vuosien varrella ja koki nyt meille aivan normaalin käytännön, suorastaan kuninkaalliseksi.
No, hyvä ruoka ja juoma ja parempi mieli, vai miten se meneekään kuitenkin oli.
Hän toi mukanaan kaksi valokuvaa, toinen oli otettu meistä heidän kesämökkinsä rannalta tasan 50 vuotta sitten ja toinen rippileiriltä, koska olimme samalla leirillä.
Meillä on tässä välissä vanhempia kuollut, hänellä molemmat ja minulla äiti. Koska olimme perhetuttuja, niin muistelimme näitä pois nukkuneita ja lapsuusaikoja muutenkin ja meillä oli aivan ihana iltapäivä.
Siis ei jättänyt kylmäksi, eikä vieraaksi, vaan lähensi entisestään, siis veresti muistoja.
Muutkin vierailut ovat sujuneet aivan "teemansa" mukaisesti. Kovaa touhotusta on ollut, kun isoille porukoille, Kuten koko kuorolle ollaan tarjottu ruoat ym. mutta valmistelut on tehty etukäteen, joten vieraille on ollut aikaa.
Kuorolaisten kanssa on laulettu, kuten asiaan kuuluu.
Toisten entisten kuorolaisten kanssa muisteltiin yli 20 v sitten tehtyä konserttimatkaa ulkomaille ja söimme teeman mukaista ruokaa, laulettiin ja naurettiin ja oli tosi kivaa. Jokainen vierailu on tuntunut itsestä tosi onnistuneelta ja vierailta tulleen palautteen mukaan, tunne on ollut molemmin puoleinen.
Et tämmöset kokemukset mulla, ainakin tältä kesältä.
Kesähän ei vielä ole suinkaan ohi, et saattaapi olla, et vielä syödään yhdessä jonkun lauluporukan kanssa, joko mun kuoron, tai miehen lauluyhtyeen.
Laulu ei saa talosta loppua.
Hyvää loppukesää myös sinulle!
oman lapsuudenystäväni tyttäreni kummitädin luona kakskyt vuotta oli edellisestä vierailusta jonka jälkeen hän soitti ja haukkui minut meillä oli oikein mukava ilta myös mun mies oli mukana yövyttiinkin hänen luonaan kaikki meni oikein kivasti mukavalla mielellä mentiin kotiin ja oltiin sovittu jo kaikkee kivaa tulevaa eikä menny kun muutama viikko niin puhelin soi yhden aikaan päivällä ja katoin ai kiva sehän on tämä ystävättäreni ja ympäripäissään ja keskellä viikkoo ja kyllä tuli tuutin täydeltä kuinka mää taas olin ja plaa plaa plaa aikani kuuntelin ja laitoin puhelimen kiinni se siitä iloisesta jälleennäkemisestä seuraavan kerran ollaankin sit seittemänkymmentä.
..on varmaan erilaisia ihmissuhteita, ystäviäkin. On niitä, joiden kanssa tehdään vain mukavia asioita, ja sitten niitä harvoja, joiden kanssa tehdään sekä mukavia asioita, että käydään syvällisiä keskusteluja hyvin henkilökohtaisistakin asioista. Kai niitä on sellaisiakin hölösuita, jotka ovat valmiita puhumaan asioistaan jokaiselle, joka vaan jaksaa kuunnella.
Ehkä tämä rouva ei ollut nyt valmis oikeaan keskusteluun, vaan peitti sen kaikenlaiseen puuhaamiseen, tekemiseen, ettei olisi tarvinnut käsitellä asioita, joista puhumiseen ei ollut nyt valmis. En tiedä. Sinun ei ehkä kannata jäädä sitä pohtimaan.
Sitten on myös tämä ihan oma ihmisrotunsa, joilla pitää aina olla tyhjänpäiväisen lystiä, aina ja joka paikassa. "Oli taas niin mukavaa, heh heh, ai että naurettiin!" Puuttuu vain, että totevat: "Olihan kivat hautajaiset!"
On olemassa hieno sanonta: "Voit aina unohtaa ystävän, jonka kanssa olet nauranut, muttet koskaan sitä, jonka kanssa olet itkenyt."
Ehkä on hyvä, että on monenlaisia ystäviä.
joten älä ota itseesi, jos heillä oli keskinäistä kärhämää.
Ihan saman tunteen koin kun pitkästä aikaa rippikoulusta asti tunteneen ystävättäreni kanssa tapasimme.
Olemme aikoinaan kirjoitelleet, asustelinhan missä milloinkin, sitten puhelimen välityksellä
pari kolme kertaa kuukaudessa. Tapailut vain harveni, vaan ei loppuneet.
Viimeksi kun kohtasimme, oli kuin ei enää oltaisi edes samalta planeetalta.
Jotenkin siinä kaljoitellessamme ja saunoessa tuli esiin, et hyvähän sun kun vain yhdenlapsen olet saanut (hänellä 4), ja mielestäni ihan yhtä hoikkia olemme kumpainenkin, en tiedä mitä tarkoitti? Enpä kysynyt.
Raha juttukaan ei ole, mut me naiset nyt ollaan
niin erilaisia, jäi sellainen tunne, et menee aikaa kun haluan /jos haluan tavata.
Mielestäni mun elämä on ollut paljon "takkusempaa", joten ihmettelen tuollaista salattua kateutta?!
Kertokaa viisaimmat, mitä se oli? Olenko aivan hakoteillä? Surullista kuitenkin.
todella niinki. Et mekin ku mun mieheni kanssa mielellämme kutsumme omia sukulaisia päivälliselle juuri siksi ku ei muuten nähdä. Niin, mäki sit hösään siel keittiössä ihan liikaa, vaikka ei pitäis, ku sitä pitkästä aikaa taas näkee mukavii sukalaisii, niin on jotenkin nii innoissaan. Ihan totta, sit voi olla et kaikki niinku ensin taas vähän jännittää...muutaman lasillisen jälkeen tilanne vast rentoutuu...ja ihmiset ovat lähes omia itsejään. Mut aina sitä esittämistä jonkin verran on. Puolin ja toisin. Kukaan ku ei halua käyttäytyä niinku ihan samalla tavalla ku omassa himassaan. Mut mä oon kuintenki onnenmyyrä just siks et nää mun mieheni sukulaiset on nastojatyyppejä kaikki...
ero voi viedä tuttuuden, ja seurustelu ei olekaan enää luontevaa..